Meillä mies jäi kiinni parin kuukauden suhteesta itseään puolta nuoremman työkaverin kanssa meidän 20 vuoden liiton jälkeen. Tie tähän päivään on ollut pitkä ja kivinen. Itse sairastuin vaikeaan masennukseen, joka on vaikuttanut koko perheen elämään. Miehen työkaveri / alainen painostettiin vaihtamaan työpaikkaa, joten hänkään ei ole enää kuvioissa. Mies lopetti suhteen ja eivät ole enää työkaverin kanssa puheväleissä. Olen nähnyt työhön liittyviä Skypeviestejä, jotka ovat hyvin kylmiä ja töykeitä sävyltään, joten uskon kyllä, että tuo suhde on ohi. Olemme käyneet yksityisellä perheterapeutilla selvittelemässä asioita ja moni solmu onkin selvinnyt.
Meillä menne nyt kohtuullisen hyvin. Mies on tosi pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta ja sanoo, että jos olisi ymmärtänyt miten pahasti hänen tekonsa minuun sattui, olisi suhde jäänyt aloittamatta. Työkaveri oli ollut aloitteellinen ja tilaisuus oli tehnyt varkaan. No, selitykset ovat selityksiä ja vain mies ja alaisensa tietävät mikä on totuus. Minua tapaus muutti niin, että en uskalla enää olla onnellinen. Mitä paremmin mies minua kohtelee ja mitä huomaavaisempi hän on, sitä enemmän ahdistun. Pelkään, että kohta tulee taas joku rysäys ja sitten sattuu. En vain uskalla enää laskea suojakilpiäni ja antaa vain mennä ja nauttia elämästä. Muutaman päivän voin tehdä niin, mutta sitten joka kerta outo surumielisyys valtaa minut ja alan taas vetäytyä kauemmaksi ja olla mahdollisimman passiivinen. Haluaisin olla oikeasti onnellinen, mutta mun sisällä on jotain, joka estää sen. Mies vannoo ja vakuuttaa, että ei satuta mua enää koskaan, mutta ne ovat vain sanoja. Sanoja olivat nekin, joita hänen suustaan tuli kun hän valehteli suhteen aikana menoistaan ja asioistaan.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Perinteiset lapset, koti ja sukulaiset painavat vaakakupissa paljon, samoin olemme yhdessä halunneet yrittää korjata avioliittomme. Mutta pääsenkö minä koskaan irti tästä möykystä sisälläni?
Kohtalotovereita?
Meillä menne nyt kohtuullisen hyvin. Mies on tosi pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta ja sanoo, että jos olisi ymmärtänyt miten pahasti hänen tekonsa minuun sattui, olisi suhde jäänyt aloittamatta. Työkaveri oli ollut aloitteellinen ja tilaisuus oli tehnyt varkaan. No, selitykset ovat selityksiä ja vain mies ja alaisensa tietävät mikä on totuus. Minua tapaus muutti niin, että en uskalla enää olla onnellinen. Mitä paremmin mies minua kohtelee ja mitä huomaavaisempi hän on, sitä enemmän ahdistun. Pelkään, että kohta tulee taas joku rysäys ja sitten sattuu. En vain uskalla enää laskea suojakilpiäni ja antaa vain mennä ja nauttia elämästä. Muutaman päivän voin tehdä niin, mutta sitten joka kerta outo surumielisyys valtaa minut ja alan taas vetäytyä kauemmaksi ja olla mahdollisimman passiivinen. Haluaisin olla oikeasti onnellinen, mutta mun sisällä on jotain, joka estää sen. Mies vannoo ja vakuuttaa, että ei satuta mua enää koskaan, mutta ne ovat vain sanoja. Sanoja olivat nekin, joita hänen suustaan tuli kun hän valehteli suhteen aikana menoistaan ja asioistaan.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Perinteiset lapset, koti ja sukulaiset painavat vaakakupissa paljon, samoin olemme yhdessä halunneet yrittää korjata avioliittomme. Mutta pääsenkö minä koskaan irti tästä möykystä sisälläni?
Kohtalotovereita?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Minulle kävi vähän samalla tavalla, tosin minun mieheni "hoito" oli samanikäinen kun minä. Meilläkin tilanne nyt tuo sama kun sinulla. Jonain päivinä en muista koko asiaa mutta jostain se aina tupsahtaa mieleeni, alan piikitellä miestäni, riitelemme yms. vaikka tapahtuneesta on kulunut jo useampi vuosi.
Näen painajaisia aiheesta ja pelkään joka kerta kun mieheni lähtee ns. poikien reissulle..niitähän ei voi lopettaa? Käyn toki itsekkin mutta tiedän miten käyttäydyn, tilaisuuksia olisi kyllä ollut minullakin. Päivä kerrallaan..
Jos te naiset ette aidosti pysty antamaan anteeksi, eikö silloin kannattaisi lähteä uuteen elämään? Miksi tuhlata se yksi ainoa elämä?
Fakta on se, että pettäessään mies siirtää puolisonsa hyvinvoinnin jääkylmästi sivuun oman sivusuhteensa vuoksi. Mitä se kertoo arvostuksesta teitä kohtaan?
Lapset, omaisuus ym. asiat ovat asioita, jotka pystytään hoitamaan kun ero hoidetaan sivistyneesti aikuisten ihmisten kesken.
Eikö kaiken lähtökohta kuitenkin ole se, että tuskin kuitenkaan sydämessänne miehiänne enää rakastatte. Sitä on vaikea tunnustaa, mutta varmaan monen petetyn kohdalla se on totta.
Minun mieheni petti minua kotoa käsin olemalla iskurissa ja muilla deiteillä. Kun lähdin aamulla työhön mies aloitti tekstiviestit ja soittelut, on vuorotyössä. Sitten kerran löysin oudon puhelimen taskusta ja sieltä lueskelin viestejä ja kuviakin oli. Silti mies kieltää olleensä missään fyysisessä tekemisessä kenenkään kanssa. Ainoastaan viestitellyt ja soitellut. En tiedä mitä ajatella, siinä vetäistiin matto alta ja pitkä mielestäni onnellinen liitto ajoi karille. Tuntuu että sekoan, miten tästä voi jatkaa elämää.
Meillä alkaa hiljalle vuosi tulla täyteen tuosta rysäyksestä, joka uskottomuuden paljastumista seurasi. Vuosi on ollut vaikea, mutta se on tuonut myös paljon hyvääkin suhteeseemme. Olemme käyneet terapiassa miltein koko vuoden ja nyt se on sitten lopetettu.
Minäkään en uskalla nauttia miehen puheista enää samoin tavoin kuin aiemmin, en uskalla luottaa asioiden olevan niin kuin hän kertoo. Siitä hetkestä, kun yhdessä päätimme jatkaa tilanne on mennyt kovasti eteenpäin kuitenkin. Ehkä siitä saan luottoa, että vuosi on suhteellisen lyhyt aika palautua tuollaisesta kriisistä.
Itseäni enemmän vielä vaivaa se, että se joksi miestäni luulin ei pitänytkään paikkaansa. Kuva hänestä muuttui..
Nyt on huomannut ajattelevani, ettei tämä nykyinen ehkä olekaan enää se mitä haluan.
Vaivaako teitä muita ns. vuosipäivinä enemmän? Meillä ne sattui tälläisiin yleisesti juhlittaviin ja omiin juttuihin melkeinpä päivälleen ja näiden tuleminen on alkanut ahdistaa kovasti.
Meille tuli 20 vuotispäivä noin vuosi pettämisen jälkeen. Olin usein haaveillut, että sitten pidämme juhlat lähimmille ja nautimme siitä, että olemme päässeet pidemmälle kuin useimmat avioparit.
Päivä tuli ja meni. En tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, en ostanut lahjaa, en edes toivottanut hyvää vuosipäivää. Mies yritti, mutta sanoin, että ei minulla ole syytä juhlia sitä, missä jamassa liittomme nyt on. Kunhan selviän hengissä.
Ei hääpäivä tunnu enää samalta.
Komppaan täysin Sinua, nimimerkki Sattumalta jäit kii. Nuo vuosipäivät ovat kuin teatteria tai kuin suolaa ripottelisi haavaan. Otin mm. siksi avio-eron, niin sain vanhat asiat paremmin pois mielestä. Yhdessä suostuin silti jatkamaan, mutta en enää avioparina.
Mikä pakottaa jatkamaan? Oletko muuutnut zombieksi?
Sama täällä, ylös alas menee tunteet vieläkin, vaikka paljastumisesta ja valheista on jo muutamia vuosia aikaa.
Suhteessamme on paljon hyvää ja olemme oikeasti hitsautuneet yhteen monilta osin kymmenien vuosien yhdessäolon jälkeen, joten ero ajatuksena on jo vaikea. Perusasiat menevät loistavasti ja meillä on mukavaa yhdessä. Mies on hellä ja huomaavainen ja minä en vain myöskään uskalla luottaa siihen, että onni olisi kestävää. Miehen suhde kesti muutamia vuosia ja sinä aikana tulleet valheet nousevat edelleen pintaan aika-ajoin. Kun menee oikein hyvin, todella herättää itsensä siitä unesta noilla pahoilla muistoilla, että ei mitenkään vain voi olla liian onnellinen. Ei uskalla enää luottaa onneen.
Tätä mietin myös silloin, kun puhuimme erosta. Sitäkin vatvoin moneen kertaan. Mietin sitä, että oli siinä vierellä nykyinen puoliso tai joku muu mies, tuskin enää koskaan uskaltaisin olla onnellinen täysillä. Todella kamala ajatus, mutta niin se vain on. Terapiassa olen käynyt muutaman vuoden, siitä on ollut apua, mutta ajatuksia on vain todella vaikea muuttaa. Ja niiden muuttumiseen meneekin kuulemma todella pitkä aika.
Luotin mieheeni kuin kallioon, kunnes suhde paljastui. Kaikki mureni. Luottamus häneen, luottamus itseeni naisena. Luottamus meihin, luottamus onneen ja mihinkään pysyvään. Kun sitä on yrittänyt tässä työstää, tulee eteen aina lisää muistoja, joita on joutunut työstämään uudelleen erilaisessa valossa, kun on tajunnut, että tuona aikana on mies ollutkin rakastunut toiseen naiseen.
Helppoa ei ole ja monesti tuntuukin, että onko täysin järjetöntä edes kuvitella, että tästä voi joskus vielä tulla jotain. Että voimme olla kunnolla normaali aviopari, ilman, että ahdistun hyvinä ja huonoina aikoina. Ehkä voi tulla, ehkä ei. Aika näyttää.
Moni asia on meillä kuitenkin paremmin kuin monella ystävällä, jotka ovat "pettämättömässä" parisuhteessa. Arki rullaa ja molemmilla on omat juttunsa, keskusteluja ei paljon enää käydä tunteista tai ajatuksista, enemmän pyörii asiat ihan arjen asioiden tiimoilla. Niinhän se pitää ollakin, kun arjen toisen kanssa jakaa. Mutta siitä olen onnellinen, että olemme jälleen oppineet puhumaan, jakamaan asioita, hyviä ja huonoja, täysin erilailla kuin aikaisemmin. Jotenkin olemme läheisempiä kuin vuosikausiin, liekö vuosikymmeniin. Varmaan niin. Ja se tuntuu arvokkaalta. Oman tutun, niin tutun ihmisen kanssa voi kokea kuitenkin edelleen sen läheisyyden, jota aikanaankin, tutustuttaessa oli. Särö siinä välillä vielä on, tuskin koskaan tulee haalentumaan niin paljon, että sitä ei enää näkyisi. Arjessa varmasti aika tekee tehtävänsä, mutta jollain tasolla tämä tulee aina säilymään.
Ne, jotka ajattelevat näissä muissa ketjun kirjoituksissa, että pettäminen ei ole mikään iso juttu, eivät ole kokeneet rakkautta pitkässä suhteessa siltä puolelta, joka on joutunut siinä pettymään. Voin sanoa, että se on ollut se hetki, jolloin maailma romahti. Niin itsenäinen ja omillani toimeentuleva kuin minäkin olen. Voin sanoa, että se oli se suurin romahdus, mitä elämässäni olen kokenut. Eikä ihan pieniä kolhuja sitä muutenkaan ole tässä matkan varrella saanut...
Tsemppiä kaikille yhdessä jatkaville. Tässä on omat ongelmat, omat onnen hetket, kuten kaikissa suhteissa.
Hyvää kevään jatkoa!
Hyvää kevään jatkoa myös Sinulle, sillä kirjoituksesi oli kuin tältä näppikseltä kirjoitettu.
On vain uskallettava luottaa ja niinhän sitä uskaltaakin nauttien elämästä rakastettunsa rinnalla, jonka kanssa sai jatkaa. Välillä kompastuu säröön ja kiroilee sitä, ettei se romahdus unohdu koskaan. Silti kiittää taivaan isää siitä, että jaksoi päivästä toiseen pitää perheen kasassa, vaikka ei pystynyt syömään eikä nukkumaan muutamaan kuukauteen.
Myös minä olen onnellinen siitä, että pystymme nyt jakamaan asioita toisella tavalla ja rakkauskaan ei ole enää yksipuolista. Tuntuu käsittämättömän hienolta olla taas yhtä läheinen kuin joskus aiemmin, pitää yhdessä yhtä ja tämän perheen puolta. Arvostan, että nyt lapsistamme ja heidän tulevaisuudestaan välittää myös se toinen, joka oli omat lapset heittämässä romukoppaan tässä aiemmin. Tuntuu täysin uskomattomalta, kun näki omassa puolisossa sen kylmän ja tunteettoman omaa perhettään vihaavan puolen ja ei voi ymmärtää, mikä se on, joka ihmisen saa niin silmittömästi vihaamaan aiemmin rakastamaansa. Ihan kuin puolisoni olisi ollut jonkun noidan taikavoimien alla ja vapauduttuaan niistä onkin puolisona parempi kuin koskaan aiemmin. Jotakin ainakin kuoli sisälläni ja jotakin uutta versoo nyt sen tilalla ja uusi verso on jotakin kaunista.
Vai että ihan "noidan taikavoimien alla"? Ethän vain ole sysännyt vastuuta miehesi uskottomuudesta tälle toiselle naiselle? Pääsikö ukkosi pälkähästä?
Jos miehesi suhde kesti "muutamia vuosia" ja hän oli jopa rakastunut tähän toiseen naiseen, millaisella ajatusmallilla olet pystynyt jatkamaan liittoasi? Hetkellisen syrjähyoyn ehkä itse anteeksi antaisin, mutta nyt puhut vuosien kaksoiselämästä. Avaa vähän lisää, kuinka pystyt tähän? Koetko, että miehesi aidosti sinua arvostaa? Arvostatko sinä miestäsi, vai vihaatko kuitenkin sisimmässäsi?
Aina sama slogan. Miksi? Jos yhtään lohduttaa niin "ukkoni ei päässyt pälkähästä". Rakas mieheni tietää vastuunsa, en kai muuten hänen kanssaan olisi jatkanutkaan.
Tiedän pari avioparia, joiden parisuhde ei kaatunut nuoruuden ja hulluuden uskottomuuteen. Tänä päivänä he ovat kuuskymppisiä tasapainoisia ja onnellisia isovanhempia!
Ei kannata hätäillä sen eron kanssa ainakaan siksi, että saisi eron jälkeen uuden ja paremman elämän. Harvoin se uusi suhde antaa sen onnellisuuden, jonka antaa entinen ja tuttu.
Jokaisella on ongelmia elämän ruuhkavuosissa, mutta ne jotka pääsevät niistä yhdessä yli löytävät loppuelämässään tyynen tasapainon.
Jokaista tuollaista paria kohtaan on semmoinen, jossa petetty on mahdollisesti katkeroitunut tai joutunut uudelleen petetyksi.
Jokaisella on ongelmia läpi elämän. Se tuppaa menemään niin, että ruuhkavuosina on päässyt omista suurimmista ongelmista eroon, mutta kumppanin kanssa jatkuu sama vääntö samoista asioista kuin 10-20 v sitten. Kuka oikeasti jaksaa ja minkä tähden?
Itselläni lapsetkin olivat jo myöhäisteinejä, kun todella aloin kiinnittää huomiota exääni ja "suhteeseemme". Hänellä ei ollut ikinä aikaa. Meidän keskustelumme kävi samaa kaavaa vuosikaudet. Ehdotin jotain - ex vastasi "minäkin haluaisin ehdottamaasi, mutta nyt ei ole aikaa, katsotaan myöhemmin". Huomaatteko, hänen vastauksensa ei ollut tyrmäävä, hyökkäävä, ei edes ilkeä, vaan myönteinen, vaikka vastaus oli kielteinen ja aina suurinpiirtein samoilla sanoilla. Mutta minullakin on hermot, omat rajani kärsivällisyydessä. Lapset tosiaan olivat kasvaneet "tovin", mutta edelleen joku kumma voima, riippuvuus? sai minut uskomaan, että vielä joskus tulee aika, jolloin ex osallistuu parisuhteeseen ja perhe-elämään. Ajan myötä aloin herätä ja miettiä asioita. Kerran joku vastasi kysymykseen "mitä on rakkaus?" "mielestäni rakkaus on aikaa toiselle". Se totisesti kolahti. Minulla on paljon ystäviä - sekä mies- että naispuolisia., joiden kanssa vietin paljon aikaa, etenkin kun lapset olivat jo vanhempia. Kysyin itseltäni "rakastanko ystäviäni enemmän kuin miestä?" Vastausta ei tarvinnut miettiä; kyllä, ystävien kanssa jaoin elämäni, tunteeni, ajatukseni. Ystävät ymmärsivät, auttoivat, kun kerron huoliani ja murheitani. Ei sen niin pitänyt mennä. Myöhemmin minulla oli muutama seksisuhde toisten kanssa, sitten rakastuin. Salasuhdetta kesti jonkun aikaa, erosin ensin miehestäni, sen jälkeen pian salasuhteestakin. Löysin tasapainon.
Miksi niin usein ajatellaan, että kysyy petetyltä hermoja ja sinnikkyyttä jatkaa suhteessa? Ja miksi oletetaan, kuten sinäkin, että vanha tuttu suhde antaa onnellisuutta, etenkin kun se vienyt onnellisuutta ja tuhonnut koko elämänlaadun vuosikaudet?
Nykyisin minulla on ensimmäinen tasapainoinen, ja -arvoinen suhde. Ihan kuin olisi "lomalla" kokoajan. Ei tarvitse edes pyytää mitään, kun mies ymmärtää tehdä ja toimia ilman pyytämisiä. Mies osaa myös puhua, pussata ja hänellä on aina aikaa.
Minkä ikäinen olet?
50v. Mitä merkitystä sillä on sinulle?
Aina ei kyseessä ole nuoruuden hulluus.
Meillä oli takana jo yli kahdenkymmenen vuoden liitto, kun vaimo huomasi, että vihreämpää se on ruoho aidan takana.
Ei siitä eroa tullut, ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä. Minun maailmassani avioliitto päättyi samalla hetkellä, kun kirkossa vannottu vihkivala rikottiin.
Katson, ettei vala, jonka kumppani on rikkonut, voi sitoa minua, koska se si häntäkään sitonut. Mustasukkanen en ole koskaan ollut, eikä minusta sellaista vieläkään ole tullut. Yhdessäolo ei ole entisenlaista ja pikemminkin olemmekin " kämppäkavereita", kuin aviopari.
Yhdessä kuitenkin jatketaan ja kun katson omaa tilannettani, niin oikeastaan olen melko onnellinenkin nykyisin. Olihan se alussa rankkaa, kun ajatukset pyrkivät jatkuvasti halkemaan vastauksia kysymykseen, miksi näin kävi?
Näin se vain meni ja asia on vain ollut pakko hyväksyä. Olisiko ero ollut ratkaisu, tai parempi ratkaisu? Itselläni yhteiseen liittoon sitoutumisesta luopuminen toi josatkin syystä myös vapauden tunteen. En tarkoita, että liitäisin, kuin poikamiesaikoina, en vain koe enää vastuuta liitosta, enkä parisuhteesta.
Ei minua paina vaimon menemiset, pikemminkin usein toivonkin hänen lähtevän viettämään omaa aikaansa. Me tulemme hyvin toimeen keskenämme ja nukumme yhteisessä parivuoteessa. Ei se ole mitään kulissia, se on meidän tapamme elää. Ei ihminen tarvitse elääkseen rakkautta, kyllä leipä riittää.
Erotiikka ja seksi?.....niin, mukavia juttuja. Eikö vain?
Ihminen tarvitsee leipää pysyäkseen hengissä. Elääkseen ihminen tarvitsee rakkautta.
"Olisiko ero ollut ratkaisu, tai parempi ratkaisu?"
Olisi, ehdottomasti, koska et voi oikeasti hyväksyä tapahtunutta. Olet pakottanut itsesi vain jäämään parisuhteeseen, mutta et voi pakottaa itseäsi hyväksymään tapahtunutta. Kumppanisi on rikkonut arvojasi (no ehkä omiaankin?), sinun maailmassa avioliitto päättyi vaimon uskottomuuteen, et tunne siitä enää vastuuta ja parisuhteestasi. Jos liitossa jotain tapahtuu, on molempien päästävä asian yli ja ennenkaikkea yhä yhdessä kantaa vastuuta liitosta. Muuten se ei ole parisuhde. Vaan senhän sanoit itsekin, että olette kämppiksiä. Riittääkö sinulle tosiaan kämppis? Et kaipaa vaimoa?
Olet itse vastuussa onnellisuudestasi. Kannattaisi vähän katsoa nykytilaanne... ei kai siinä ole mitään muuta pahaa kuin menneet?? Olisikohan nyt fiksua unohtaa menneet ja antaa mennä täysillä, sallia molemmille onnellinen elämä ja ehjä perhe?
Jos könötät siinä peloissasi ja ihan romuna... ja liittonne hajoaa siksi ettet saa itsestäsi kiinni, niin voi olla aika inhottava miettiä jälkeenpäin, että olisiko sittenkin kannattanut yrittää, olla rohkea elämässä?
Komppaan kyllä siinä, että pettäminen aiheuttaa toiselle musertavamman tilanteen kuin mitä pettäjä koskaan tajuaa... mutta itsesi vuoksi se on vain kuitattava pois sieltä pääkopasta ja jatkettava eteenpäin. Ei elämästä muuten mitään tule, ei nykyisen eikä kenenkään muunkaan kanssa. Ei edes itsesi kanssa.
Olipa aloittajan juttu aivan kuin omasta elämästäni - paitsi en terapiassa ole käynyt. Lääkäri kyllä määräsi masennuslääkettä ja sen avulla olen pystynyt nukkumaan ja pääsemään päivästä toiseen. Asian paljastumisesta on aikaa viisi kuukautta. On päiviä, jolloin ahdistuneena ajattelen asiaa ja nostan sen väliin pöydällekin - vaikka mitäpä hyötyä siitä on, tapahtunut mikä tapahtunut. Vieläkin kyselen mieheltäni, miksi hän toimi niin kuin toimi. Sanoi vain, että ei osaa selittää, tilaisuus teki varkaan ja kun vastakaikua tuli, niin se oli menoa.
Itse jopa ajattelin kostamista, mutta sehän olisi vasta ollut hyödytöntä. Ja en ikinä ainakaan ukkomieheen pystyisi sotkeutumaan. Sitä mielipahaa en halua kenellekään toiselle tuottaa.
Avioeroa en ajatellut hetkeäkään,, sen verran materialisti olen - sehän olisi tiennyt elintasoni romahtamista. Ja olisiko tullut tilalle mitään, no jatkuva senttien venytys ainakin. Olisinkohan siitä onnellinen.
Puoliso tietysti haluaa asian unohtaa, sanoo, että lopetti suhteen heti kun jäi kiinni. Toinen osapuolikin on tahoillaan naimisissa, en tiedä, mitenkä heidän liittonsa on kestänyt. Mietin vaan, että kun lopetan masennuslääkkeiden syömisen, miten käy sitten, palaako kauhea ahdistus taas ja vieläkö ajatukset sitten kiepovat menneessä.
Onpa tuttua tekstiä monessa kirjoituksessa.
Meillä on nyt noin 2 vuotta mennyt miehen salasuhteen paljastumisesta. Suhdetta kesti puolisen vuotta, mutta pitkän välimatkan vuoksi tapasivat melko harvoin. No ihastunut mies selkeästi oli ollut, muuta ei ole myöntänyt vaikka alkuun tivasinkin. Huomio huumasi yms.
Minäkin menin aivan shokkiin asian paljastumisesta. En saanut nukuttua, saatika syötyä. Lasten asiat hoitelin kuin kone, mutta ajatukset oli jossain ihan muualla. Laihduin reilun 10kg, vikka muutenkin olin suht hoikka. Lääkäri määräsi masennuslääkkeet ja nukahtamislääkettä. Pikku hiljaa palilin taas omaksi itsekseni. Masennuslääkkeitä söin 10kk ja lopetuksen jälkeen ajatukset palasivat jonkin verran menneeseen ja tuli puheksikin miehen kanssa päivittäin. Mies sanoikin jonkun kerran, että sen huomaa miten pillerit on pitäneet ajatukset kurissa ja sitten ne oikeat ajatukset, pelot ja epäilykset hiukan palasivat. Harkitsin jopa pillereiden jatkamista, kun asia tuli uudelleen uniin ja vaivasi päivisinkin. Enemmän asiaa mietittyäni tulin tulokseen, etten voi lopun ikääni syödä masennuslääkettä vain kestääkseni avioliitossa petturimiehen kanssa..
Pikku hiljaa asia katosi taas puheista ja ajatuksista. Nyt ajattelen asiaa todella harvoin. Olen surullinen, että niin piti meille tapahtua. Toisaalta tiedostan, että ilman tälläistä kriisiä ja perusteellista suhteen läpi käymistä emme olisi ehkä yhdessä tässä. Me olimme hukkuneet arjen pyöritykseen, olimme tulleet toisillemme itsestään selvyyksiksi.. Siinä tavallaan mieheni syy pettää. Oma moraalini ei olisi ikinä moiseen ryhtynyt, mutta nytpä tiedän miehestä paremmin.
entisten vuosipäivien tilalle on tullut uusia...8 vuotta siitä "juhannushairahduksesta", vuosi tunnustuksesta, 2 vuotta siitä kun pettäminen tapahtui jo selvinkin päin jne. entiset tärkeät vuosipäivät ovat toki vieläkin olemassa mutta aiheuttavan ilon sijaan surumielisyyttä, ennen tärkeinä vuosipäivinä mieleen tulee nykyään toisenlaisia ajanlaskuja, mieheni jaksoi olla uskollinen minulle vain muutaman vuoden, mieheni petti minua yli kymmenen vuoden ajan, mieheni ei suudellut tai halannut minua vapaaehtoisesti yli 10 vuoteen. tiedän syyt pettämisiin ja ymmärränkin ne toisaalta, ja kyllä minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt huomata miten kaikki oli päin persettä, mutta minä heräsin vasta kun oltiin siinä jamassa, että mies valvoi vuorokaudet ympäri ja hautoi itsemurhaa, sen jälkeen kaikki rupesikin selviämään.
toipumista on tehty vasta lyhyen lyhyt vuosi, elämäni raskain vuosi, suhteessamme on mukana koko ajan se kolmas mörkö, mieheni masennus, ja minusta ei ole häntä auttamaan tai tukemaan, päinvastoin välillä kun syljen suustani kaikki sammakot jotka suinkin osaan, näen että miestäni sattuu niin ettei koskaan ennen, mieli tekisi halata, lohduttaa toisaalta tekisi mieli satuttaa lisää...kaikesta huolimatta, meidän parisuhde on parempi kuin koskaan ennen, olemme läheisempiä, nykyään meillä sovitaan riidat vaikka ne kaikessa tuonnekuohussa ovat välillä todella "räiskyviä", meillä puhutaan, nauretaan, eletään yhdessä iloa ja surua. nykyään meillä uskalletaan näyttää rakkaus, viha, suru. nykyään meillä kosketetaan (muutenkin kuin seksin aikana) halataan, suukotetaan.
katsotaan miten käy. joko me pysytään yhdessä tai sitten ei, aika näyttää