Itseäni ärsyttää suunnattomasti, kun ihmisillä tuntuu olevan sellainen asenne, että nuorena aloitetut suhteet eivät kestä. Voihan näin ollakin, mutta tarvitseeko sellaista "mieltä" lietsoa sellaiseen parisuhteeseen, joka toimii.
Itse olen tavannut nykyisen kihlattuni 16-vuotiaana ja tällä hetkellä olemme 24.v., asumme yhdessä ja olemme kihloissa. Suhteemme on toimiva ja rakastan kihlattuani yli kaiken! Ongelmia ja "kriisejä" on myös meillä ollut, niinkuin joka suhteessa. Mutta edelleen ollaan yhdessä ja haaveilemme myös yhteisestä tulevaisuudesta: lapsista ja avioliitosta.
Kertokaa siis ihmiset, varsinkin te, joilla nuorena aloitettu suhde on kestänyt ja kauanko se on kestänyt? Oletteko edelleenkin onnellisia yhdessä?
Itse olen tavannut nykyisen kihlattuni 16-vuotiaana ja tällä hetkellä olemme 24.v., asumme yhdessä ja olemme kihloissa. Suhteemme on toimiva ja rakastan kihlattuani yli kaiken! Ongelmia ja "kriisejä" on myös meillä ollut, niinkuin joka suhteessa. Mutta edelleen ollaan yhdessä ja haaveilemme myös yhteisestä tulevaisuudesta: lapsista ja avioliitosta.
Kertokaa siis ihmiset, varsinkin te, joilla nuorena aloitettu suhde on kestänyt ja kauanko se on kestänyt? Oletteko edelleenkin onnellisia yhdessä?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Onnittelut vaan, toivottavsti menee hyvin jatkossa ja vaikka loppuelämä. Todennäköisyydet teidänkin suhteen hajoamiselle 5 vuoden sisää on erittäin suuret, että tuskin niitä tässä kannattaasen enempää miettiä. Parempi teidän ajatella, että sehän on vain teistä kiinni. Muutama toden teolla "sitova" vinkki, kumppani ei saisi lähteä muulle paikkakunnalle töihin tai opiskelemaan, ei yö työtä, ei eri työaikoja kuin sinulla ja jne. Onnea vaan, ei ole siis mahdotonta vaikkakin hyvin vaikeaa. Miehillä varsikin voi lipsua vaikeissa paikoissa...
t. Henry
nuorena sitouduttiin, sitten alko kai joku menetetyn nuoruuden hakeminen, oltiin molemmat varmaan kasvettu siitä mitä kersoina oltiin. vähän yli kolmekymppisinä erottii, ei se rakas ollut enää pitkään ollut se kehen oli silmänsä iskenyt, oltiin enää vaan tottumuksesta. ny molemmilla ihan ok elämät, kavereita ollaan, onnex ei ollu lapsia, ny on molemmil.
kyllä, menetetty nuoruus on juuri se ongelmallinen ajatus, sillä jos se ajatus tulee jossain vaiheessa toden teollamieleen niin...hups ..keikkaa... on helvetinmoinen "treeni" edessä jos joku nuoruus vuosien suhde rajähtää käsiin joskus 27-28 vuotiaana. Voi hitto siitä on muuten vaikee ymmärtää kuinka kylmä meininki tuolla ravitola/muualla on...ei hitto soikoon... ei muuta siitä se alkaa se loputon dokaus ja paneminen. No sitä kestää sitten suunnilleen noin viitisen vuotta kun alkaa taas olemaan vakavasti valmis sitoutuu, että näin ne hommat menee.
mutta kyllä nuorena solmittu avioliitto voi myös kestää.Olin 16 ja mieheni17 kun aloimme kulkea yhdessä. Nyt olemme olleet naimisissa jo 37 vuotta ja hyvin menee vieläkin. Tietysi ensihuuman mentyä alkaa rakkaus pikkuhiljaa muuttaa muotoaan.Tulee se arkinen elämä,lapset ja perheen asiat päälimmäiseksi, mutta silti pitää muistaa huolehtia myös toisistaan. Olla sitä kahdenkeskistä aikaa ja ei niin vaikeaa tai mitätöntä asiaa, mistä ei voi kumppanin kanssa keskustelle. Nyt tällä iällä olemme enemmämän kuin ystäviä (sydänystäviä) jotka huolehdimme toisistamme kaikin tavoin.Vieläkin sanomme toisillemme rakastavamme toisiamme ja toivomme, että meillä on vielä paljon yhteisiä vuosia edessäpäin.
oisin määkin "päässyt" naimisisiin nuorena ja lastentekoon nuoruuden rakkauden kanssa, mutta mulle tuli nuoruuteen kuuluva menovaihe nuorena ja sitten läks!
en kyllä kadu, on tullut nähtyä ja koettua muutakin kun jotain tupperwareelämää ja ei tartte aina tarttua turvallisimpaan vaihtoehtoon kaikessa kun tietää kokemuksesta että selviää ilman tuttua olkapäätä!
Menin naimisiin 18 -vuotiaana lyhyen seurustelun jälkeen. Tänä syksynä tulee 30 vuotta täyteen, olemme jo isovanhempia. Olen onnellinen enkä vaihtaisi elämäntilannettani mihinkään. Mutta onnellinen parisuhde ei löydy, se on itse luotava.
aikansa. 16 vuotta. Nuorena aloitetussa kasvaa itse ihmisenä toisen rinnalla, mutta helposti sitten jossain vaiheessa saattaa arkipäiväistyä ja jättää toisen edestä tehtävän työn pois. Kuten missä tahansa suhteessa.
19 vuotiaana yhteen ja ero tuli keväällä eli n. 9 vuotta oltiin yhdessä. Mitä ajanhukkaa se olikaan, kun tietää nykyään, millainen vaimo oikeasti oli. Olisi pitänyt tajuta erota jo vuosia sitten.
19-vuotiaana myös yhteen ja kolmekymppisinä tuli ero vaikka luulimme olevamme ikuisesti yhdessä.
Mutta ystäviä olemme edelleen.
Minä en voi koskaan olla exäni ystävä. Sellaisen epärehellisen, laskelmoivan, sydämettömän, moraalittoman ja tunnevammaisen ihmisen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Hän oli em. asioissa niin hyvä, että onnistui huiputtamaan minua ja jopa lähimpi ystäviään useita vuosia.
Olisi pitänyt tajuta erota jo 7 vuotta sitten, kun hänen todellinen luontonsa paljastui 1. kerran. Olin liian kiltti ja uskoin anteeksiantoon ja ihmisen kykyyn muuttua. Sille näyttikin 7 vuoden ajan, kunnes totuus näytti taas ruman naamansa.
Jaa itse en ole ollenkaan tuollaiseen asenteeseen törmännyt, päin vastoin.
oloa tuli pari viikkoa sitten.. Olen 27 ja avomieheni 31, yhdessä asuttu vasta kaksi vuotta ja 1-vuotias tytär. Muutaman kerran ehdimme nuoruudessa erota, mutta aina palasimme yhteen.
Toivon että olemme yhdessä ikuisesti, mutta todellisuudessa kukaan ei voi tietää missä olemme esim. 10 vuoden päästä!
20 vuotta takana ja mietitään jospa jo naimisiin joudettaisiin kun tuo lapsemmekin ihmettelee meidän eri sukunimiä. Onnellisia ollaan.
222
menin naimisiin 18 vuotiaana ja olemme olleet naimisissa nyt 8 vuotta. mieheni 32-vuotias. Yhden lapsen olemme saaneet, joka nyt 6-vuotias. Kyllä riippuu ihmisestä, kuinka kypsä on. Kriiisejä ollut, mutta ne vain vahvistaneet suhdettamme.
Tuo on totta: nykyään ei kannusteta sitoutumaan nuorena, vaan maalataan piruja seinille ja yritetään pakottaa ihmiset elämään jotain ihmeellistä fiktiivistä nuoruutta.
No, kaikki ei halua paneskella ympäriinsä vaikka olisivat sinkkujakin. Ryyppääminen ja matkustelu onnistuu suhteessa ja ilman, kyse enemmänkin ihmisen luonteesta.
Minä en ikinä, ikinä vaihtaisi omaa miestäni keneenkään toiseen. Olin 17 kun tutustuimme ja nyt olemme olleet yhdessä 16 vuotta. Tärkeää on järjestää molemmille aikaa omille harrastuksille, vaikka olisi lapsiakin. Ja kunnioittaa toisen mielipiteitä ja persoonaa.
Ei ole tullut mieleen että jotain olisin menettänyt. Olen pitänyt nuoruuden ystävyyssuhteeni ja milloin tukenut sinkkuystäviäni abortin läpikäymisessä tai kondylooman hoidossa, milloin lohduttanut kun sydän on (jälleen kerran) särkynyt ja milloin iloinnut, kun tuntuu löytyneen se oikea.
Miesten iskuyritykset ravintolassa voivat olla kiusallisia tai imartelevia, mutta eivät koskaan houkuttelevia. Ei ne sen kummempia ole kuin oma mieheni, pikemminkin päin vastoin. Ei siinä sen kummempaa.
15- vuotiaana aloitin suhteen joka kesti kuusi vuotta.
Olen kyllä onnellinen nyt, että uskalsin lähteä, sillä olen löytänyt jotain paljon upeampaa ja oman laiseni ihmisen rinnalleni. :)
Toisaalta kadun tuota aikaista pitkää suhdetta, toisaalta en. Kadun siksi, että koska olen tottunut siihen, että minulla on aina ollut joku, en osaa olla yhtään yksin. En ole elänyt ollenkaan itsenäistä elämää. En kadu siksi, että on ollut melko turvallinen ja tasapainoinen varhaisnuoruus ja jäljellä on lähes pelkästään hyviä muistoja. :)