Siis liikuttuminen on tunne. Mä tajusin kirkkaasti tässä joku päivä sitten mitä se tuntui.
Se ns. Ikä ja kokemus on ilmeinen osasyy mun kohdalla, mut miltä liikuttuminen tuntuu sinusta ja mistä asioista? :)
Se ns. Ikä ja kokemus on ilmeinen osasyy mun kohdalla, mut miltä liikuttuminen tuntuu sinusta ja mistä asioista? :)
Vastaukset 20
Vanhimmat
sinut vääntämässä kakkaa vääräoppisesti!
Liikutun välillä ehkä liiankin helpolla.
Liikutun kun lapseni muiskauttaa poskelle yllätyspusun, liikutun kun ystävä muistaa, liikutun kun kuulen kaunista musiikkia, liikutun kun viikkailen lapseni pieneksi jääneitä vaatteita varastoon...
Liikutun herkimmin yksin ollessani, en myöskään pillahda itkuun jokaisesta liikuttumisesta :)
Jotain ajan kulumisesta muistuttavissa jutuissa tulee mulle ainakin usein sellainen haikea fiilis. Silloin olen enemmän surullinen.
Lasten teot taas helllyyttää, ja ne saattaa samalla nostaa ikävää ja surullista mielialaa pintaan, kun ei ole pystynyt tarjoamaan niin hyvää, kuin olisi itse halunnut. Lapset ei sitä tajua. Siihen paikkaan sopii se, kun tulin niin onnelliseksi, et itkin.
Tuohan on normaalia naisen käytöstä. Mutta kun alkaa liikuttumaan kyyneliin työkaverin koiran kuolemasta, alkaa keräämään itselleen kuormaa, joka ei enää ole empatiaa vaan masennuksen ensioire.
Sellaiset asiat, mitkä muistuttaa menneestä, saa tosiaan herkästi liikuttumaan. Minulla se ei välttämättä ole surumielistä liikuttumista, vaan usein se voi olla mukavaakin menneiden muistelua. Ei menneissä tietty roikkua saa, joskus menneiden läpikäyminen voi kuitenkin olla puhdistavaa.
Oman lapsen suhteen liikuttuu herkästi, herkemmin kuin minkään muun asian suhteen. Se nostattaa niin paljon sellaisia tunteita, joita muuten ei tuntisi. Usein liikuttumistansa joutuu kuitenkin hieman hillitsemään lapsen edessä, ei voi jatkuvasti olla itku kurkussa jos lapsi tekee jotain söpöä :)
Ei ihan koko maailman murheita voi tosiaan harteillaan kantaa.
Myötätuntoa toki tulee osoittaa, vaikka ei olisi työkaverin koiraa nähnytkään, mutta itsensä ajaa aika nopeasti masennustilaan, jos kaiken ottaa liian raskaasti.
Kohtuus tässäkin asiassa.
Onko liikuttuminen aina vedet silmiin nostattavaa?
Voiko liikuttua nauramaan?
Tätä mä olen usein miettinyt, kun koen tulleeni "liikuttuneeksi", mutta ei itkuun pillahtavalla tavalla... Itku ja nauru ovat joskus hyvinkin lähellä toisiaan.
Ehkä liikuttuminen on vaan sitä: tunteen synnyttävä ajatus, joka sitten purkautuu ulos jollain tavalla, itkun tai naurun muodossa.
Tai voiko vetää kaveria turpaan koska liikuttui sen sanoista/teosta niin kovasti... Ehkä, jos on jotenkin tunne-estoinen, niin että isommat tunteet purkautuvat aina fyysisesti.
Olet jotenkin mun omaa ajatusta lähellä. Saatat kuitenkin peittää "epämielyttävän osuuden" tunteesta toimintaan. Ainakin omalta osaltani tiedän, et olen kuitannut joskus oman liikutukseni naurulla. Mun mielestä se johtuu siitä, et liikuttumisessa on ilahtumisen ohella joitakin tosi surullisia.
Herkästi liikuttuvaa ja voimakkaasti tuntevaa sorttia. En osaa sitä nyt kuvailla varsinaisesti... Miltä nyt tunteminen tuntuu,
Arvostan tuota. Mun mielestä se kertoo siitä, et sulla on ikääsi nähden aika paljon elämänkokemusta sekä hyvistä ja huonoista asioista. Se ehkä näkyy sun kirjoituksissa. Jotenkin luulin joskus , et olisit ollut yli nelikymppinen :) Mut ei se mitään, kolmikymppinen empaattinen symppis vaikuttaa ja kuulosta mukavalta AINA :D .. Jos ei oteta huomioon muutoin sun särmikästä ja kiivasta luonnetta :)
Elikkä joo. Olen aina pitänyt sinusta, enkä malta olla aina kiusimatta, mut mun täytyy jättää sut pelehtimään oman ikäistesi joukkoon :) Surillista, mutta totta :P Ja iso NYYH D;
Menkää pussauskoppiin
Juu. Kiitos mielelläni :D
Tykkään Hahmotelmasta
Pannaan nix ja nax
ei ihme ettei mies asiat oo sujunu ku arvostelu kyky tota luokkaa :-)
Just joo. Sinäkö se sitten itse olet niin kuin viimoisen päälle maailman paras The Mies?
Kerroin vain rehellisesti siitä, mitä olen pitänyt Hahmotelman joistakin kirjoituksista.
Onse tunne. Mä en muista, olisinko koskaan tarvinnut selittää kenellekään liikutusta tai liikuttumattomuuttakaan.
Olen kyllä elänyt jo kauan, ja aina on tuntunut sille samalle. Toisen liikuttumisen huomaaminen on tavallaan mun elämäni suola. Tai pippuri.
Juu. Sitä menee hämilleen, kun joku liikuttuu, eikä itse ole sitä edes "silleen" ajatellut tekona suurempana. On vaan halunnut muistaa :)
Siis mun liikuttuminen johtui siitä, et mua huomioitiin tilanteessa, kun olin tosi väsynyt ylitöistä, mut luvannut et tavataan. Ja kun tavattiin, niin se toinen ymmärsi huomioida heti, etten ollut ehtinyt valmistella mitään, enkä edes syödä itse koko päivänä. Ja mä kun siinä tilanteessa jouduin häntä tahtomattani vertaamaan erään toiseen, jolla ei ole ollut koskaan silmää sille, et voisin olla joskus väsynyt, vaan että mun tulee jaksaa, ja jaksaa, ja jaksaa..ja jaksaa, niin meinasi päästä itkut. En ollut ollenkaan valmistautunut sellaiseen. Odotin samanlaista itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä, mihin olin aina tottunut...
Tyhmä tarina, mut totta.
Liikuttuminen on iloa ja kuin vastakkaisten kokemustan surua jostakin...
Tämän jälkeen ei vissiin olla kavereita, mutta mitä pitää tehdä työkseen, ettei edes ehdi eväitään ehdi syödä?
Ei tuo ole tyhmää, joskus sitä vain liikuttuu eikä sille mitään mahda eikä tarvitse mahtaakaan.
Itse liikutuin jokin aika sitten, kun pomoni sanoi jotain sen tyylistä, että hän on ollut huolissaan minusta (viitaten siis tilanteeseeni) mutta että hän on todella vaikuttunut siitä miten hyvin pärjään jne. Taisin olla vähän stressaantunut ja herkässä mielentilassa tuollainen huomiointi liikutti yllättävän paljon. En sentään itkuun pillahtanut ;)