Hei
Onko teistä kukaan kokeillut pariterapiaa uskottomuuuskriisin hoidossa?
Meillä minä vaimona ja petettynä menen sinne yksin. Olen saanut suosituksen iäkkäästä, elämää kokeneesta psykiatrista, jonka ammattitaito pitäisi olla hyvä. Mies ei halua lähteä.
Hän ei halua puhua asiasta enää (vajaa viisi kuukautta tapahtuman jälkeen) vaan kokee, että parhaiten asia menee ohi unohtamalla ja keskittymällä uuteen, parempaan tulevaisuuteen yhdessä.
Minä puolestani en koe näin.
Tulee tunne, että mies väistelee asiaa ja yleensäkkin ikävien asioiden käsittelyä. Mielestäni parisuhteessa pitäisi pystyä puhumaan sekä hyvät, että vähemmän hyvät asiat.
Mies kokee olon ahdistavaksi, jos asiasta puhutaan. Tulee tunne, että hän salaa jotain, minkä pelkää paljastuvan terapian myötä.
Toisaalta: aina elämän ongelmatilanteissa hän on jättänyt minut henkisesti yksin. Siksi en ole enää läheskään varma siitä, haluanko jatkaa tätä avioliittoa, vaikka se pitkä (n.30v.) onkin.
Onhan meillä hyviä aikojakin ollut ja tämä uskottomuus tapahtuikin yllättäen. Parisuhteessamme ei näkynyt selkeitä ongelmia. Tulee siis mieleen, onko muitakin vastaavia ollut...Ne on vaan pysyneet salassa minulta. Toisaalta; tämänkin huomasin alle kuukauden sen alkamisesta. Senverran hyvin tunnen hänen käytöksensä ja huomasin muutoksen siinä. Ehkä saan vastaukset omaan pahaan olooni tuon ammattiauttajan kautta...Toistahan ei siihen voi pakottaa.
Josko saisin myös jonkunlaisen tunnevarmuuden siitä, onko tällä suhteella enää mitään tulevaisuutta, vaikka mies siitä kovasti nyt puhuukin.
Onko teistä kukaan kokeillut pariterapiaa uskottomuuuskriisin hoidossa?
Meillä minä vaimona ja petettynä menen sinne yksin. Olen saanut suosituksen iäkkäästä, elämää kokeneesta psykiatrista, jonka ammattitaito pitäisi olla hyvä. Mies ei halua lähteä.
Hän ei halua puhua asiasta enää (vajaa viisi kuukautta tapahtuman jälkeen) vaan kokee, että parhaiten asia menee ohi unohtamalla ja keskittymällä uuteen, parempaan tulevaisuuteen yhdessä.
Minä puolestani en koe näin.
Tulee tunne, että mies väistelee asiaa ja yleensäkkin ikävien asioiden käsittelyä. Mielestäni parisuhteessa pitäisi pystyä puhumaan sekä hyvät, että vähemmän hyvät asiat.
Mies kokee olon ahdistavaksi, jos asiasta puhutaan. Tulee tunne, että hän salaa jotain, minkä pelkää paljastuvan terapian myötä.
Toisaalta: aina elämän ongelmatilanteissa hän on jättänyt minut henkisesti yksin. Siksi en ole enää läheskään varma siitä, haluanko jatkaa tätä avioliittoa, vaikka se pitkä (n.30v.) onkin.
Onhan meillä hyviä aikojakin ollut ja tämä uskottomuus tapahtuikin yllättäen. Parisuhteessamme ei näkynyt selkeitä ongelmia. Tulee siis mieleen, onko muitakin vastaavia ollut...Ne on vaan pysyneet salassa minulta. Toisaalta; tämänkin huomasin alle kuukauden sen alkamisesta. Senverran hyvin tunnen hänen käytöksensä ja huomasin muutoksen siinä. Ehkä saan vastaukset omaan pahaan olooni tuon ammattiauttajan kautta...Toistahan ei siihen voi pakottaa.
Josko saisin myös jonkunlaisen tunnevarmuuden siitä, onko tällä suhteella enää mitään tulevaisuutta, vaikka mies siitä kovasti nyt puhuukin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hienoa, että menet terapiaan yksinkin! Miehellä pitää tottakai olla oma tahto.
On epätodennäköistä, että pitkäaikainen kakkonen olisi ollut miehen ensimmäinen pettäminen. Normaalisti pettäminen alkaa kännimokilla, kertapanoilla jne. Kun näitä on ollut tarpeeksi, lopulta mies kyllästyy iskuyritysten vaikueteen, epävarmuuteen ja tunteettomaan seksiin, silloin vasta kakkonen tulee kuvaan mukaan. Vasta silloin käytös kotona muuttuu todella, kun pitää salata käynnissä olevaa vakisuhdetta (kertapanot on aika helppo salata kun ne tapahtuvat työmatkoilla, äijäreissuilla, kalareissuilla...). Usein vasta vakikakkosen tultua kuvioihin käry käy ja nyt uskottomuus tulee vaimolle yllätyksenä.
Mies haluaa paljastaa vaimolle vain sen mikä ihan pakko on. Hän haluaa piilottaa kaikki avioliiton aikana tapahtuneet muut pettämiset, kuten aina ennenkin on tehnyt. pelko keskustella avoimesti ja ahdistus johtuu tästä peittelystä. Miehessäsi on myös pettäjän normaali, lapsimiehen piirre:hän ei tue omaa puolisoaan tämän vaikeuksissa, resursseja ei ole, mutta itselleen hän vaatii kaiken tuen toiselta. Kuin lapsi, hän sallii itselleen pahat teot, valheet ja salaisen elämän, mutta odottaa puolisonsa olevan aikuinen, kuin äiti, josta aina saa turvaa. Sulla on nyt kympin paikka miettiä, haluatko puolison, jonka puheisiin et voi luottaa ja jonka tukeen vaikeuksissasi et voi luottaa. Ilman pitkäaikaista terapiaa on turha odottaa, että mies ottaisi vastuun menneisyydestään, valheistaan. Voit odottaa vain, että tulevien vaikeuksien edessä hän toistaa vanhaa käytöstään. Jos mies ei kykene selvittämäänn omaa menneisyyttään, ei hän kykene muuttamaan käytöstäänkään.
Eli suoraan:ilman terapiaa, mitä odotat tapahhuvan? Että mies muuttuisi "tosta vaan" kun on jo vuosia, ehkä vuosikymmeniä, ajatellut ja toiminut "omalla pettäjän tyylillään", sallinut valheet itselleen, sallinut vieraat naiset itselleen ja kyennyt valehtelemaan sinulla aina vakuuttavasti tekemisensä.
TEE TOISIN KUIN ENNEN! Mies toimii nyt kuten haluaa, mutta sinä voit muuttaa vain itsesi, oman suhtautumisesi ja oman käytöksesi parisuhteessasi. En suosittele, että jatkat parisuhdetta kuten aiemmin, vaan alat toimimaan uudella, itseäsi kunnioittavalla tavalla, etkä enää anna kohdella iteäsi huonosti. Sillä jos sinä et muutu, jos sinä et käyttäydy eri tavalla kuin ennen, ei mieskään.
Itse samankaltaista kokeneena voin sanoa, että on hyvä, että menet terapiaan ja käsittelet tapahtunutta ammattilaisen kanssa. Saat siitä itsellesi paljon hyvää.
Mutta parisuhteen kannalta se, että mies ei terapiaan tule, eikä halua puhua tapahtuneesta, ei kerro kovinkaan hyvää jatkon kannalta.
Mies on aina paennut ongelmia, eikä ole halunnut käsitellä niitä kanssasi. Niin myös meillä. Mies ei pysty katsomaan totuutta silmiin, eikä pysty kestämään negatiivisia asioita ja tunteita. Hänelle on helpompaa olla hiljaa ja ratkoa tyytymättömyyttään esim. pettämällä.
Meillä mies sanoi jättäneensä kakkosen, jatkoimme yhdessä. Kävimme alussa kyllä muutaman kerran terapiassakin, mutta asiat eivät vain muuttuneet. Mies ei halunnut käsitellä asioita ja koki ahdistavaksi minun selvittely-yritykset. Syy selvisi sitten myöhemmin. Suhde ei ollut koskaan edes loppunut. Hän esitti minulle muuta, yritti jatkaa edelleen valheen poluilla.
Silloin minulle riitti. Ansaitsen enemmän. Meilläkin yhteistä avioliittoa takana tuolloin 28 vuotta. Mutta jos ei toinen puolisko parisuhteesta halua yrittää korjata käyttäytymismallejaan, ei siinä auta, vaikka toinen puolisko yrittäisi 110 lasissa korjata kaikkea, muuttaa omaa käyttäytymistään ja tapojaan erilaisiksi. Sen tajusin, yritin kaikkeni, rakastin miestäni ihan oikeasti. Mutta hän ei ollut sen arvoinen sitten lopulta. Joskus pitää ymmärtää luovuttaa, että ei menetä minuuttaan.
Tsemppiä sinulle. Yritä saada mies puhumaan ja avautumaan vähitellen, varovasti. Avaa kuoria, kuten sipulia, yksi kerros kerrallaan. Toivottavasti saatte asiat selvitettyä. Hyvää kevättä!
Samoja pohdin kuin tsemppiä sinulle!!!! ja ajattele näitä. Kiitos molemmille rakentavista neuvoista.
Olen vakavan paikan edessä, ensin ajattelin, että kunhan kesän juhlista selvitään, niin teen ratkaisun, joka nyt sattuu ja kovaa valehtelevaan puolisoon. Sitä saa mitä tilaa, puolisoni lausahdus, toteutunee nyt karvaimmalla tavalla. Osa minusta on kuollut, mutta osa kuitenkin rakastaa. Sipulin tavoin olen edennyt ja toivon yhä, että puolisoni tajuaa lopettaa myös valehtelun, muidenkin asioiden suhteen ja ymmärtää ja tajuaa, että ratkaisun tehtyäni minua ei enää ole millään tasolla hänen elämässään. Ja juuri sen rakkauden tähden en haluaisi tätä liittoa lopettaa, olen liian empaattinen, mutta on totta, että epävarmuudessakaan en halua elää. Ykkössijalla ovat kuitenkin lapseni, joille haluan vain hyvää tulevaisuutta ja tuen heitä rakkaudellani ja ei-materialistisella avulla, ihan niinkuin minuakin on kotoa tuettu. Ja siksipä olen valmis siirtämään ratkaisuani, jotta heidän murrosiät ja aikuistumiset on turvallisesti ohitettu. Yhdestä asiasta olen varma, kun olen tehtäväni hyvänä vanhempana tehnyt, en enää ikinä sitoudu kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, sillä en anna enää itselleni lupaa rakastua keheenkään, kun kerran ensirakkauteni ei riittänyt. Tiedä, tiedän, olen nähnyt muiden loistavia ja vaikeuksien sattuessa tukevia puolisoita, mutta nyt se on nähty, että vaikeuksistaan selviää ihan yksinkin ilman puolisonsa tukea, siihen riittää hyvät ja kuuntelutaitoiset ystävät, joilla ei ole ketunhäntä kainalossa.