Sinkku miehiä / naisia on vaikka kuinka paljon mut mikään ei kelpaa. Miksi kysyntä ja tarjonta ei kohtaa?
Pelottaako yksin jääminen
kyselijä.
23544
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Jaa-a, sen kun tietäis, olis takuulla monimiljonääri huippupsykologi Floridassa.
Mutta minähän jäin yksin. Juna meni jo. Ei tässä enää auta pelkääminen.
Sitten kai sinkkuja luulisi olevan vähemmän jos se yksinjääminen pelottaisi ja kyllä minua ainakin enemmän ehkä pelottaa kaikenlaiset liian tiukkaan nippuun sitoutumiset. Varsinkin nyt kevätaikaan on mukavaa kun ihan vapaasti saa kaupungilla katsella hameiden perään.
En oikeastaan pelkää paljoa mitään. En edes kuolemaa. Tunnen ajoittaista ahdistusta siitä, että nuoruus ikään kuin valuu ohitseni, jossain siinä kolmenkympin pintaan olen jo todennäköisesti ehtinyt vakiintua työelämään ja ehkä jopa perustamassa perhettä, jos olen siihen mennessä onnistunut löytämään jonkun itselleni.
Ei pelota koska tiedän jääväni yksin. Olen ollut yksin jo niin kauan että ei tässä enään odota mitään.
Nainen, oli tilanne kuinka epätoivoinen tahansa, ei vaan suostu panemaan lisääntymistarkoituksessa häntä alemman tason miehen kanssa. Ei vaikka kyse olisi maailman viimeisimmästä miehestä ja koko ihmiskunnan tulevaisuus olisi hänen harteillaan.
Miehet varmasti panisivat, mutta tässä maailmassa naiset päättävät sen kenen kanssa alkavat seurustelemaan ja mahdollisesti tekemään lapsia.
Turha syyttää taas naisia kun mitään ATM-miehiä ei ole olemassakaan.
Ei tosiasian toteaminen ole mitään naisten syyttämistä. En edes ymmärrä että miten saat viestistäni luettua sen että siinä syytettäisiin naisia. Evoluutio on tosiasia ja tätä samaa evolutiivista valintaa tapahtuu muidenkin eläinten keskuudessa jatkuvasti.
Maailmassa tehdään joka päivä epämiellyttäviä havaintoja, mutta eivät ne katoa vaikka niistä jätettäisiin puhumatta.
Miehet ja naiset arvottavat sukupuoltensa yksilöitä eri tavoilla. AT miehiä, ja AT naisia on olemassa.
mä en pelkää yksin jäämistä. Mä kavahdan ajatusta pariutumisesta.
Oon 28-vuotias nainen. Olen ollut neljä vuotta yksin jätettyäni pitkäaikaisen miesystäväni. Mulle on muodostunut oma rutiini. Oma tapa elää elämää. Nautin siitä kun saan elää itselleni. Työpäivän jälkeen ei ole velvoitteita tulla suoraan kotiin vaan voi tehdä mitä vain haluaa.
Mulla oli vielä vuosi sitten miespuolinen ystävä etuoikeuksilla mutta se kaatui kun hän alkoi seurustelemaan toisen naisen kanssa. En ole seksiä harrastanut yli vuoteen mutta en oikein edes ajattele asiaa. Enkä edes halua mitään irtosuhteita. Olen päättänyt että pidättäydyn seksistä niin pitkään kunnes mahdollisesti joskus muutan mieleni/ rohkaistun ja heittäydyn tunteeseen. Sikälimikäli joku minuun rakastuis. Joskus huumorilla mietin että muistankohan edes enää kuinka se tapahtuu :)
Mulla on aikaa harrastuksille, kukaan ei ole mustasukkainen että teen suht ruumiillista työtä miesvaltaisella alalla. Viikonloppuisin jos on vapaata laitan just sen romanttisen draamakomedian soittimeen minkä haluan.
Kotini pysyy siistinä, kukaan ei arvostele, kukaan ei vaadi, kukaan ei satuta.
ehkä tää on tottumiskysymys koska mä tiedän että niitä hyviä kultaisia lämpöisiä miehiä on tuolla jotka vois mua suojella ja pitää hyvänä.
On ihanaa saada valita ihan itse mitä tekee ja katselee / kuuntelee. Toisaalta lämpö ja läheisyys on asioita, jotka tuo onnellisuutta ja turvaa, mutta ilman sitä pystyy elämään jos ei löydä sopivaa elinkumppania.
Miehissä on aina joku iso vika, mikä estää "normaalin" elämän. Kuten päihteet, vastuuttomuus esim. raha-asioissa, pettäminen, asioiden laiminlyönti, työnarkomaani tai tunnekylmyys. Liekö niin moni sitten "ATM" tasoa. Harvassa on kunnolliset, järkevät, raittiit ja hyvät miehet, jotka oikesti ei ryve itsesäälissä vaan tahtovat saada suhteen toimimaan sen yhden naisen kanssa ja hoitaa sitä.
Liian monia kalvaa epävarmuus, eli ei osata päättää, että ryhdytäänkös nyt juuri tuon kanssa vakavaan suhteeseen vai odottaako parempaa. Itsekin syyllistyn samaan, mutta vain jos miehessä ilmenee se joku iso ratkaiseva pahe, josta tietää että se tulisi ajan kanssa ärsyttämään enemmän ja menemään pommiin.
Olen iloinen muitten puolesta jotka löytävät niin helposti elämänkumppanin, arvostan enemmän yksin olevia kuin ennen JA olen hyväksynyt tilanteeni että olen yksin.
Omasta puolestani voin kertoa että sinkkuuteni suurin syy lienee paikkakunta jolla asun. Muitakin syitä tietenkin löytyy kun vaan alkaa ajatella
Pelottaa tietysti ja hävettää, mutta hyvin todennäköiseltä vaikuttaa. Ongelmanani on ollut runsas karvojen kasvu naiselle sopimattomissa paikoissa teini-iästä lähtien. En ole seurustellut ja ikää 3-kympissä. Alakoulusa jotkin pojat huusivat karvanaamaksi tuuheiden kulmakarvojen vuoksi. En myöskään usko omaavani tarpeeksi positiivisuutta ja iloisuutta mitä monet miehet hakevat. Olen melankolinen ja vuosien masentuneisuus ja yksinäisyys on tehnyt entistä negatiivisemman. Ei toiset jaksa katsoa masentunutta ihmistä.
Eikös ne karvat laserilla saa pysyvästi pois kun riittävän monta kertaa käy? Googlaamalla varmaan löytyy aiheesta asiaa, ei kun säästämään, poistoja ja sitten positiivisella mielellä miesmetsälle.
Ei pelota, olen niin tottunut olemaan yksin. Veikkaampa, että voisi jopa olla vaikeaa tottua elämään toisen kanssa. Kysyntää kaltaiselleni miehelle ei vain ole, joten siitä syystä olen yksin. Ei tämä tietenkään estä minua aina välillä lähestymästä naisia, mutta en jaksa uskoa kohtaavani ketään.
Olen aina ollut yksin ja tulen aina olemaan yksin. Kyllä murhaajatkin tottuu olemaan vankilassa vuosikausia yksin ja naiset tottuu olemaan narsistin kanssa vuosi kausia yksin ilman että muut tietää. Ovat siis yksin.
Oon yrittänyt poistaa karvoja monin keinoin, kotona jopa laserilla, mutta tuppaavat tulemaan takaisin. En koe itseäni muutenkaan viehättäväksi tai kauniiksi. Sellaiseksi josta joku tosissaan voisi olla kiinnostunut. Tietysti tuo oma asennekin vaikuttaa mutta sitä on hankala muuttaa kun on kauan kestänyt kuvio.
''Pelottaako yksin jääminen''
Ei.
Kun on elänyt koko elämänsä yksin, siihen tottuu ja sen omaksuu osaksi elämäänsä.
Loppujen lopuksi kaikki tavallaan kuolevat yksin, miksei sitten saman tien elä niin.
Eipä se varsinaisesti pelota, kun on aina elänyt yksin. Olen kyllä hieman huolissani miten tilanne muuttuu keski-iässä, koska jo nyt kolmekymppisenä valtaosa ihmisistä on pariutuneita. Jään automaattisesti pois kaikista pariskunnille tarkoitetuista tilanteista. Aikuiset ihmiset myös yleisesti tapaavat toisiaan pariskunnittain, joten sosiaalisesti sinkkuna joutuu elämään sen maailman ulkopuolella. Erityisesti työelämässä mietityttää, nähdäänkö sinkkuus jotenkin epäilyttävänä kun ikää alkaa tulla enemmän.
Käytännössä iän myötä joutuu yhä enemmän elämään tietynlaista kaksoiselämää. On tärkeää pyrkiä antamaan ns. normaali kuva itsestään erityisesti työelämässä, eli tarvittaessa valehdella päin naamaa. On myös erittäin tärkeää pystyä antamaan luonteva ja uskottava vastaus siihen, miksi on sinkku. Tähän voi joutua vastaamaan jopa työelämässä, vaikka nämä asiat ei mielestäni missään tapauksessa kuulu työelämään. Ihmiset ovat kuitenkin valitettavasti uteliaita.
Ei varsinaisesti pelota, mutta harmittaa tämä sosiaalinen eristäytyneisyys. Missä edes tapaisi ketään kun kaikki joita tunnen, ovat naisia tai heidän miehiään. Eikä kukaan pariutunut lähde kanssani minnekään.
Pitäisi järjestää enemmän sinkkutapahtumia jossa ei oltaisi ympärikännissä.
Kyllä se outoa on kun kaikki ketä tunnen niin seurustelee mut minua naiset ei halua tunteakkaan. On alkoholisteja ja narkkareita ja vankilassa olleita tuttuja niin niillä on vaimo tai tyttöystävä mut mulla ei ole yhtäkään nais ystävää edes.
Minussa siis on jotain todella pahasti vialla tai kuten itse epäilen niin olen vain niin ruma otus että ei kukaan halua olla mun kanssa edes kaveri. Täällä minä vaan yksin kotona makailen ja kirjoittelen turhanpäiväsia juttuja.
Turvallista.
Olen alkanut kokemaan, että onhan mulla tässä aikaa.
Ei pelota.