Kuinka kauan kannattaa olla suhteessa, jotta tietää, rakastaako ja onko toinen se oikea?
Jos välittää toisesta muuten älyttömästi ja toisen kanssa on hyvä olla. Mutta silti miettii, voisiko kuitenkin tuntea enemmän?
Entä jos sen toisen oikeasti löytää vasta vuosikymmenien päästä? Esim. 50 vuotiaana? Onko ihmiset oikeasti siihen asti yksin, kunnes "vaan tietää", että rakastuu?
Jos välittää toisesta muuten älyttömästi ja toisen kanssa on hyvä olla. Mutta silti miettii, voisiko kuitenkin tuntea enemmän?
Entä jos sen toisen oikeasti löytää vasta vuosikymmenien päästä? Esim. 50 vuotiaana? Onko ihmiset oikeasti siihen asti yksin, kunnes "vaan tietää", että rakastuu?
Vastaukset 13
Vanhimmat
mitään oikeita ei ole olemassakaan. on vain sopivia ja epäsopivia
"Jos välittää toisesta muuten älyttömästi ja toisen kanssa on hyvä olla. Mutta silti miettii, voisiko kuitenkin tuntea enemmän?"
jos tuolle tielle lähdet niin et saa KOSKAAN pitkää suhdetta aikaan!
Kyllä sen huomaa kun rakastuu oikeasti, järki lähtee päästä ja muuttuu ihan höpsöksi. Eikä sille voi sitten yhtään mitään. Tulet sen kyllä huomaamaan kun rakastut.
Ja sitä sattuu vielä minunkin iässäni, ei ole iästä kiinni. Jos 5kybäsenä on liitossa ja rakastuu niin on kova paikka, seuratako sydäntään ja romuttaa kaikki mennyt vai pitääkö kiinni siitä mitä siihen mennessä on siipan kanssa rakentanut.
En tiedä muista, mutta omalla kohdallani se oli päätös. Rakastuminen on eri asia kuin rakastaminen. Totta kai olin rakastunut, mutta silti epäröin. Olenko mieheni rakkauden arvoinen, onko mulla yhtä paljon annettavaa, säilyykö tunne, tuleeko vielä muita...
Päätin, että nyt se on tässä. Ei voi katsoa kahteen suuntaan yhtä aikaa, eikä kumppanikaan ehkä ikuisuuksia odottele. Tuota päätöstä en ole katunut. Mieheni meni enemmän fiilispohjalta, mulle se oli tahdon ja päätöksen asia.
"Rakastuminen on eri asia kuin rakastaminen"
Rakkautta on erilaista, veljeä ja sisarta rakastaa eri tavalla kuin ystävää ja noita kaikkia eri tavalla kuin kumppania. Tuo mitä mainitsin niin koskee sitä legendaarista tosirakkautta kumppania kohtaan, oletin että sitä siinä haettiin. Sitä Romeo&Julia -rakkautta. Se on siis semmonen tunne joka potkasee jalat alta ja vie järjen päästä. Ne jotka on sen kokeneet tietää kyllä eron. Ehkä jotkut ei rakastu koskaan? Jonkun tutkimuksen mukaan ihminen kykenee oikeasti rakastumaan 2-3 kertaa elämässä, mulla on nyt kait sitte viiminen kerta menossa että ei kannata enää tyriä tätä :)
Mutta juu, korjataan sikäli että sen rakastumisen kyllä huomaa
Mä olen kai aina ollut luonteeltani turhan totinen ja analyyttinen. Toki olen kokenut jalat alta, järki päästä -tunteen, sitä ihanaa kuplintaa ja jännitystä. Mutta sitten ajattelin, onko se oikeasti rakkautta vai haenko vain itselleni hyvää oloa tai pelkäänkö ehkä yksinäisyyttä ja luulen sitä rakkaudeksi. Kun olin päätökseni tehnyt, annoin tavallaan itselleni luvan kiintyä, sitoutua ja rakastaa. Siihen meni noin vuosi; emme vielä asuneet yhdessä.
Oli siinä sitäkin, että pelkäsin, etten olisi mieheni rakkauden arvoinen, että hän laskisi liikaa mun varaani. Mutta ei voi ottaa vastuuta toisen tunteista.
En usko "siihen oikeaan" - tai ainakaan, että niitä olisi vain yksi. Kuulostaa varmaan tosi tylsältä, mutta näin mä sen näen. Ehkä olen hitaammin lämpenevää sorttia enkä uskalla heittäytyä? Samapa tuo, saman miehen kanssa olen pysynyt ja rakastan aina vain enemmän.
Ei ole mitään oikeaa. Sitä vain rakastaa jotain sen aikaa kun sattuu rakastamaan, sama juttu toisinpäin.
Monesti kuulee jotain taistelutarinoita avioliitoista joissa on taisteltu ja tehty töitä 50vuotta sen hikisen avioliiton takia joka ei toiminut alunperinkään. Tälle joku Opharin haiseva kotiäitiyleisö hurraa, mutta oikeat tunteet ovat ihan jotain muuta.
Siinä missä tämä yleisen ihanteen omaava perhe jää taistelemaan suhteensa vuoksi ja tekemään lapsistaan sillä kulissilla täysin psykopaatteja, muut eroaa ja etsii sen josta välittää ja lapsetkin oppii kun puhuu suoraan mitä tapahtuu.
Ero ei sekoita lapsia, se katkeran osapuolen propaganda kuseee sen pään.
Olin suhteessa miehen kanssa muutamia kuukausia, jonka kanssa sitten erottiin pääosin sen takia, koska luulin, että mun tunteet on enemmän kaverillisia. Pelkäsin, että se mies on mulle vähän kuin vain paras ystävä (jollaista olen kaivannut) ja hain vain läheisyyttä siltä ja jtn turvaa. Ollaan yhä kavereita ja yhteyksissä ja edelleen mietin, että oliko oikein erota. Hänen kanssaan muutun kyllä jotenkin erilaiseksi, en pysty lopettamaan hymyilemistä ja siksi tunnen itseni ihan hölmöksi.
Oon nähnyt hänen katseestaan, että hänellä on yhä tunteita mua kohtaan. En ollut koskaan ennen seurustellut kenenkään muun kanssa. Alussa kun alettiin seurustella, se oli oikeastaan vähän sitäkin, että halusin tietää, millaista se olisi ja antaa mahdollisuuden, koska pidin henkilöstä niin paljon. Saattaa kuulostaa vähän tyhmältä, mutta aiemmin kohdalle ei ollut edes osunut henkilöä, kenen kanssa olisi seurustelua voinut harkita tai synkannut niin hyvin.
En silti tiedä, mitä tunnen. Pelkään, että vain tykkään paljon ja kaipaan kumppania, mutta en rakasta häntä. Kyllähän sen tietäisi?
Ajattelin, että kun en kerran tiedä, ei kannata tuhlata molempien elämää siihen, vaan sitten kun rakastun, sen huomaa heti:/
Niin, ja onko sitten itsekästä olla suhteessa, jos ei oikein tiedä mitä tuntee? Kai jtn vetoa silti tuntee? Tai sitten olen joku tunnevammainen :D
Ikävöitkö miestä, kun olette erossa? Kyllä tuo hölmöyden tunne jotain kertoo tunteistasi ;)
Itse kai olen sitä tyyppiä, etten uskalla heittäytyä ja tuppaan analysoimaan tunteitani liiankin kanssa, kunnes olen ihan sekaisin, mitä oikeastaan tunnen ja mitä muka pitäisi tuntea.
Ei se mun mielestäni ole itsekästä, kunhan kertoo kumppanille tunteistaan - tai siitä, että on tunteistaan epävarma. Ehkä odotat liikaa? Kuvittelet, että rakkauden kuuluu näkyä ja tuntua tietyllä tavalla?
Ikävöin erittäin paljon. Myös suhteen aikana, kun ei nähty välillä niin usein muiden kiireiden takia. Niin, voi olla että odotan vain liikaa, koska haluaisin olla varma ja tuntea sen tunteen, mistä ihmiset puhuu. Mutta voihan olla, että vaikka joskus rakastuisinkin sillein jalat alta, niin se suhde ei jostain muusta syystä onnistuisikaan? Mutta tuollaista selkeää tunnetta ei hänen kanssaan ole tullut, siksi epäilen :/
Niin, ja sitten jos palaisimme yhteen, hyväksyisin tavallaan sen, että en ehkä koskaan tule tuntemaan sitä rakastumisen tunnetta...
Sen tiedän, että en ole ollut täysin ihastunut häneen, mutta muuten pidän paljon. Mutta riittääkö se :/
Älä usko, kun sulle väitetään, ettei ole "sitä oikeaa". Kyllä on, mutta se ei ole välttämättä sama henkilö koko elämää. Tilanteita tulee ja menee.