Raskainta on kipu,hoitotyö pisara siitä.

Meillä sääli ja myötäeläminen on myös raskasta. Olen tehnyt kaikkeni helpottaakseni läheiseni oloa, vaikka se tuntuu aina liian vähältä. Enenpään en pysty.
Tuntuu liian julmalta katsoa kun rakas ihminen kärsii.

Raskasta se on katsella vierestä.Tuska ja epätoivo,ne liian tuttuja kun puoliso sairastaa.Itse kävin "kuopassa" talven aikana,mutta löysin meidän alueelta kriisikeskuksen.Siellä on hyvä psykologi,olen oppinut kohtaamaan tuskaa,sääliä ,epätoivoa,ja jopa katsomaan eteenpäin.Kannattaa hakea ihan apua,ei siitä ole kuin hyötyä vaan.
Minäkin rakennan hoitoelämän rinnalle jo omaa elämää,koska tiedän että tämä omaishoitajuus päättyy,niin en putoa tyhjän päälle.
Suru ja tuska nyt vaan pitää käydä läpi,pimeimmätkin hetket....

Käyn vertaistukiryhmissä niissä tunnen puhuen saavani apua mut kesäks ne loppuu.Onhan ne päivät harmaita katsoessa kipua,ehkäpä menen liian lähelle toisen kipua,Kun oppisin ajattelemaan että olen yksilönä eri ihminen.Tämä kai on jo etukäteen sitä surutyötä jonka tulen läpi käymään puolisoni lähdettyä.
Joskus ajattelen voi miten kauan minun täytyy seurata tätä kärsimistä.Sitten tulee ajatus että enhän minä vielä antaisi häntä pois kun me pystymme vielä keskustelemaan kuitenkin vaikka useat yhteiset muistot ovat rakkaaltani hävinneet.
Tämä keskustelupalsta on myös kuin vierellä kulkemista vaikka emme tunne toisiamme,Kiitos teille nimimerkit vierellä kuljen ja ristiina-tytar! Helpotti kun saa puhua,ei tavallinen tallaaja ymmärrä omaishoitajien tuskaa vaan vaihtavat puheenaihetta mielellään.

Tuo ajatus luopumisesta,menettämisestä se rassaa minuakin päivittäin.Mieheni oli nyt äskettäin todella huonossa kunnossa,ajattelin että nyt hän menee.Huomasinkin,etten ollutkaan valmis vielä,suru oli aivan valtava kun kävin sairaalassa katsomassa sitä räpiköivää ihmisrauniota.Ei saakeli,toisaalta haluan että hän pääsee pois,kärsimästä,toisaalta ,kait sitä haluaa pitää niistä pienistä asioista kiinni,elämästä.Nyt hän kotona,ja oli niin riipasevaa,kun hän tunnisti peipposen äänen keinussa istuessaan "peippo " hän toisti.Sitten olin taas onnellinen,en vieläkään joutunut lopullisesti eroon äijänmurusesta.Meillä kyllä tuo lopullinen ero,kuolema hiipii koko ajan lähemmäksi.Mutta ei ihan vielä...sitä ennen tunteiden vuoristorataa,jospa sitten joskus,on rauha,minullakin ,sydämessä.

Ehkäpä meitä valmistetaan näin luopumisen kipua kohtaamaan.Olen nähnyt miten kauheaa on jos luopuminen tulee yhtäkkiä tapaturman kautta läheisteni kohdalla.
Meidän täytyy oppia elämään jo nyt niiden tunteiden kanssa kun lopullinen ero tulee,en osaa sanoa onko se helpompaa sitten vain kuvittelisin niin.
Luulen että ei hirvittävästi vuosia ole,onhan hän puolessavälin yhdeksääkymmentä.
Itse olen huomattavasti nuorempi.
Koitetaan ristiina pinnistää päivästä toiseen,kaipa se elämä jakaa niitä pieniä onnenmurusiakin kaiken tämän keskellä,

NIIINKÖ