Mikä neuvoksi?

Kukapa nyt ei olisi tuollaista kuullut vanhemmiltaan? Ja tietenkin päälle vielä ne kuluneet kliseet "oletko nyt ihan varma?" ja "sehän on siinä lopun ikäsi". :)
Itse kuitenkin otin asian reilusti puheeksi ennen kuvan ottoa ja selitin rauhallisesti mikä on homman nimi. Enkä edes odottanut, että ymmärtäisivät, koska kuvan aihe oli varsin karu. Narina kuitenkin loppui, kun tajusivat, etteivät he asialle juurikaan mitään voi. Ja ihan hienosti ne sitten suhtautuivat, kun valmiin kuvan lopulta näkivät.
Lapsellinen uhoaminen ja kiukuttelu tuskin auttaa - oman harkintakyvyn ja kypsyyden osoittaminen on sitäkin suositeltavampaa.

Ensimmäisen kuvani sain ottaa "pienen" (lue: parin kuukauden) juttutuokion jälkeen. Olin itse tiennyt jo vuosia, että tatuoinnin haluan, mutta vanhemmille siitä puhuminen olikin hankalaa ja aikaa vievää. Hekin kun ovat sitä mieltä, että vain gangstereilla on tatuointeja ja olivat kovin huolissaan siitä, olenko varmasti ymmärtänyt, että kuva sitten on ja pysyy. =) Mutta lopulta sain heidät ymmärtämään, että kuva olisi minulle tärkeä ja todella tiedän, mitä olin tekemässä. Niinpä sain hienon 18- vuotislahjan.

Mutta nyt olisi uuden kuvan aika. Tiedän suunnilleen, mitä haluan, mutta ongelmana vanhemmat. He kun sanoivat, että tuo yksi kuva sitten jää viimeiseksi, ettei nainen näytä kauniilta, jos on enempi kuvia. Minulla taas on eri käsitys kauneudesta. Enkä minäkään enää kotona asu, mutta haluan kunnioittaa vanhempieni mielipidettä ja säilyttää vaivalla ansaitut lämpivät välit heihin. Luulen, että päädyn tuohon kertomatta jättämiseen, huomaavat sitten joskus, jos huomaavat. Ja kuuntelen huudot sitten.

Vanhemmat pitävät vieläkin pikkulikkana koska olen sisarusparven nuorin. Suhtautuminen oli alunperin tämä narkkari/linnakundi-linja...

Eräänä päivänä sitten vaan ilmoitin että olen tehnyt yhden päätöksen ja kerroin asian. Kyllähän sitä aluksi nikoteltiin mutta kun selitin miten ja millä perusteella olen miettinyt kuvan, koon, mihin sen otan jne, sekä käynyt muutamassa liikkeessä juttelemassa (kerroin siis kyselleeni asiantuntijan neuvoja) ja katsastamassa paikkoja sekä sitten valinneeni siisteimmän paikan. Kai se mutsikin sitten ymmärsi että olen ihan tosissani miettinyt asian enkä vaan (tapani mukaan) hetken mielijohteesta painu väritettäväksi.
Sitten jätin asian siihen ja annoin porukoiden sulatella sitä rauhassa.

Ilmoitin vain kun kuva oli otettu, kerroin hoito-ohjeista, rajoituksista, miksi otin sen juuri nyt yms kaikesta mahdollisesta. Se kai auttoi, tosi-asiahan oli että vanhemmat ei oikeastaan tiedä tatuoinneista juurikaan, koska ennen niitä tosiaan oli melko rajatulla ryhmällä immeisiä ja sellaisilla joita ainakaan mun vamhemmat ei tunne...

Loppu hyvin. Kun näytin kuvan olin itse siihen tyytyväinen ja äitikin suostui myöntämään että "sehän onkin ihan kaunis!"

Pidä pääs ja yritä saada mahdollisuus kertoa asioista vanhemmillesi, alkuun päästyä siitä voi olla apua, rauhoittuvat vähän kun lapsukainen ei olekaan menossa surman suuhun! ;)

olet täysi ikäinen ja voit tehdä mitä haluat sano vanhemmillesi että nyt on jo 2000 luku

...otin ensimmäisen tatskan 18-vuotislahjaksi. (asun yhä kotona :D)Isältä en edes kysynyt asiasta, äidin kanssa keskustelin. En vieläkään tiedä olimmeko kuvasta samaa mieltä mutta nyt pieni lohikäärme koristaa alaselkää :)

..kuitenkin, nyt 19-vuotiaana otin hieman jatkoja pikkuiseni sivuille ja kun alunperin asiasta äidille sanoin, otti hän sen aika rauhallisesti. (oli ennen tatuoimispäivääni nähnyt painajaisia :D) Kun valmiin kuvan näytin niin sanoi vain että "eihän tuo nyt niin paha olekaan" (en tiedä mitä unta hän näki) :P

Eli...mitähän tässä nyt yritän sanoa. Omapahan on kroppasi ja miten sitä koristelet. Harvassa taitavat olla ne vanhemmat jotka lapsilleen tatuoinnin ottamista suosittelevat! ;)