Sori jos tässä kirjoituksessa ei ole kauheasti pointtia. Luulin, että minulla on ystäviä, jotka eivät aina ehdi olla kanssani, mutta jotka välittävät ja tarpeen tullen auttavat kyllä jos jotain kamalaa tapahtuu.
Mutta kukaan ole tuonut kukkia tai tarjoutunut kuuntelemaan, eikä kukaan soita kysyäkseen kuinka jaksan.
Tuntuu kohtuuttomalta joutua pärjäämään yksin. Tiedän, että hyviä ja lämpimpiä ihmisiä on olemassa, ehkä en ole vain osannut ansaita heitä elämääni.
Mutta kukaan ole tuonut kukkia tai tarjoutunut kuuntelemaan, eikä kukaan soita kysyäkseen kuinka jaksan.
Tuntuu kohtuuttomalta joutua pärjäämään yksin. Tiedän, että hyviä ja lämpimpiä ihmisiä on olemassa, ehkä en ole vain osannut ansaita heitä elämääni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
VAI N IIN
Älä ollenkaan vähättele kirjoiuksesi aihetta. Luulen, että sinun lähipiirissä on hekilöitä jotka kokevat itsekkin olevan sanattoimia ja on vaikea lähestyä mentyksen kokenutta. Sisareni mies kuoli, mutta hän on antanut ymmärtää, että ei oikein tykkää kotiin tuppautujista. Sanoo, että hän soittaa jos kokee siihen olevan tarvetta. Olemme niin erilaisia.
On se kummaa että nykyään ihmiset ovat tällaisia. Sinun pitää itse yrtiää ottaa yhteyttä. Jospa he siten tajuavat, että tarvitset tukea.
Ja kirjoittele täällä. Varaudu kuitenkin, että kaikki eivät vastaa asiallisesti.
Voimia ja lohtua sinulle, tuntematon ihminen surusi kevääseen!
Ehkä he ovat sanattomia tai ehkä eivät välitä. Mun mielestä olis ymmärrettävää olla lähestymättä, jos olisin just sanonut että en kaipaa seuraa enkä apua. Olen vihainen! Itse kyllä yrittäisin lähestyä ystävää, vaikka tuntuisikin vaikealta itsestä. Ja itse otinkin yhteyttä heihin läheiseni kuoltua, tämän jälkeen heidän pitäisi olla aktiivisia, en jaksa enää.Vain lapseni takia yritän jaksaa arjen, joka on juuri nyt tavallista vaikeampaa konkreettisestikin muutamien juuri samaan aikaan sattuneiden ongelmien takia. Kirjoitan näin ei-yksityiskohtaisesti, että minua ei tunnistettaisi.
Mitä nyt sitten? Mistä tukea, jos ystävät eivät auta? Läheiseni sairastaessa kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla, mutta hänen näkökulmiensa takia sukset menivät niin ristiin, että sinne en halua enää soittaa. Ehkä pitäisi ottaa yhteyttä kirkkoon.
Vihaan kaikkia ja elämä on kauheaa, onnellisia ne jotka ovat saaneet jo kuolla. Kiitos siitä huolimatta kannustavasta vastauksestasi, Keissa.
Monissa seurakunnissa järjestetään sururyhmiä juuri omaisensa tai läheisen menttäneille. Tärkeää on käsitellä ja puhua tunteistaan jonkun kanssa. Kyllä minunkin sisareni puhuu, että voi elämä kuluisi nopeasti. Töissä käy, mutta huolettavia ei enää ole ja on ikävä ja kaipaus rakkaan luo. On lohdullista , että suru kuitenkin muuttaa muotoaan vaikka koskaan se ei kokonaan jätä. Varmaan kannattaisi saada toinen terapeutti. Ei kaikkien kanssa synny luottamusta ja ymmärrystä.
Niin se usein on. Kivessä kipeä kun toisessa. Ihmiset ovat nykyään itsekeskeisiä.
En osaa sanoa sinulle mitään, mutta haluan puristaa kättäsi!
Ota vain yhteyttä kirkkoon, he osaavat ohjata ja tukea sinua!
isä, äiti,sisko, veli, mikä ikäinen, asuitteko samassa taloudessa?
Jos lheinen oli esim vanhempi sisko joka asui omassa perheessä niin ymmärrän ettei sinua huomioida.
Myös iäkkäämpien vanhempien kuolema on sellainen normaali tapahtuma.
Perheenjäsenen kuolema on sitten aivan oma lukunsa.
Ps. tiedän sillä menetin vaimoni alle 40 vuotiaana.
Menetin iäkkään isäni lyhyen sairauden jäljeen kolme vuotta sitten. Kaipasin lohtua, mutta kukapa olisi edes tiennyt, että iäkäs toisella paikkakunnalla asuva henkilö suvustani on kuollut. Sukulaiset tietysti, mutta heillä oli omakin surunsa. Laitoin kavereille ajankohtana olevan juhlapyhän toivotuksia, ja kirjoitin samaan viestiin myös menettäneeni Isäni. Kaikki vastaukset olivat lämpimiä, lohduttavia ja vielä viikkoja jälkeenpäin nähdessäni näitä ihmisiä he kyselivät kuinka voin ja lohduttivat. Kävimme muutaman viikon päästä mieheni työhön liittyvillä syntymäpäivillä, siellä oli Isäni etäisesti tuntevia ihmisiä, hekin halasivat ja lohduttivat ulkopuolella, vaikka itse tilaisuuteen suruni ei liittynytkään, mutta tuo empatia meinasi jopa sotkea oman juhlafiilikseni. On kuitenkin tilanteita surra, ja toisia, jossa koittaa sulkea sen pois.