Tuntuu niin väärältä

Olen 22v mies ja tapailin 10kk ihaninta naista kenet olen koskaan tavattunnut elämäni aikana. Nainen halusi lopettaa suhteen koska vain jokin puuttui eikä hän osannut sitä sen tarkemmin selittää, välimatka myös piinasi häntä todella paljon. Minussakaan ei ollut mitään vikaa tai moitittavaa päin vastoin. Ennen tapailujemme alkua molemmilla oli pitkä suhde takana. Itselläni 4 vuotta on-off suhteessa joka vei kaikki mehut ja päättyi karmivalla tavalla. Hänellä 3vuotta ja loppui vain tunteitten puuttumiseen. Molemmat erosimme samoihin aikoihin ja elimme noin 4kk sinkkuina kunnes tapasimme.

Suhteemme oli aivan mahtava vaikka se 10kk vain kesti. Meillä oli aina yhdessä todella mahtavaa vaikka välimatkaa oli 300km ja sinne pääseminen kesti 3,5h. Välimatka ei ollut minulle ongelma koska olin muuttanu yksin asumaan ja pidin siitä kovasti koska halusin tutustua itseeni paremmin ja löytää onnen itsestäni. Naiselleni tämä välimatka oli aivan ylitse pääsemätön este ja sanoi suhteen alussa että edellisen suhteen päättyttyä voisi enään ikinä mennä kaukosuhteeseen (edellinen suhde muuuttui kaukosuhteeksi opiskelujen takia). Meillä oli maaimankatsomuksessa tietynlaisia erilaisuuksia ja ne ilmeni lähinnä kun emme olleet yhdessä. Eivät mielestäni niin isoja asioita. Yhdessä ollessamme ei koskaan minkäänlaisia riitoja seksikin oli aivan fantastista. Intohimon liekki roihui.

Nyt tuntuu järkyttävän pahalta koska en olisi halunnut tämän loppuvan. Tiesin että nainen ei pysty jatkamaan tätä etäsuhdetta ikuisesti koska on sen luonteinen että kaipaa fyysisyyttä hirveän paljon. Kysyin 3kk sitten häneltä haluaako hän seurustella kanssa ja ei sillon halunnut / osannut vastata kysymykseen. Pelotti ajatus siitä että joutuisimme 2,5v elämään kaukosuhteessa ennenkuin hänen koulunsa päättyisi. En kuukausi sitten ajatellut muuttoa hänen luokseen millään mahdollisena. Olin 3 viikon lomalla kaakkois-aasiassa ja ymmärsin hänen merkityksenä elämässäni. Rupesin harkitsemaan muuttoa hänen luokseen vaikka minulla valmistuu uusi asunto syyskuussa ja vakituinen työpaikkakin löytyy vaikka en siitä hirveästi tykkää. Asiat olisi ollut järjestettävissä täällä. Välimatkan aikana nainen ahdistui tästä kaikesta ja pää meinasi hajota omilla ajatuksilla. Pakotin hänen tekemään päätöksen lopulta koska oma olonikin alkoi olemaan sen verran huono toisen epävarmuuden takia. Lopulta hän jätti minut heti kun tulin takaisin kotiin. Lähdin seuraavana päivänä hänen luokseen käymään nämä asiat kasvotusten läpi. Sinne lähteminen oli hyvä ratkaisua vaikka mitään emme lopulta muuttaneet. Kerroin hänella mitä tunsin sen reissun aikana ja kuinka muuttamienn hänen luokseen voisi olla mahdollista. Halusin hänen pitävän päätöksensä siitä että emme jatka enään yhdessä koska sillä hetkellä se olisi helppoa kun toinen on vierellä ja taas kerran on super ihanaa. Jätimme takaportin kumminkin auki jos hän tunteekin poissa ollessani että olisinkin hänella se oikea ja hän haluaisi jakaa elämänsä kansssani. Itse en elä kumminkaan toivossa vaikka haluaisin hänet hirveästi. Parempi jatkaa eteenpäin.

Rupesin ajattelemaan tämän jälkeen miksi ihmeessä hän halusi lopettaa niin toimivan suhteen missä ei ollut oikein mitää ongelmia ja elämä yhdessä oli aivan mahtavaa. Asuimme 3 viikkoa yhdessä kun hän oli työharjottelussa täälläpäin ja siinäkään ei mitään ongelmaa ollut. Pienet erilaisuudet veivät hänet tähän päätöksen mutta miksi pitää niitä pikku asioita ajatella kun kokonaiskuva on täydellistä hipova ?
Eikö nainen ole löytänyt onneaan itsestään, aina kun lähdin kotiin hänen luotaan tai toisinpäin hän kadotti sen tunteen mikä oli aina läsnä ollessani ?
Onko minun parempi vain antaa hänelle nyt aikaa ja itse keskityn vain omaan itseeni koska pari ekaa päivää oli tosi pahoja mutta nyt alkaa helpotttamaan ja tuntuu että olen ihan onnellinen vaikka asunkin yksin ?
Jos hän pyörtäisin päätöksensä en silti lähtisi soitellan sotaan koska hän epäili koko 10kk kestävän suhteemme ajan. (emme siis seurustelleet niinkuin aiemmin mainitsin) En tiedä mitä hän lopulta epäili ? liian korkeat kriteerit hänellä tuntui olevan. Hän tuntui aina itsevarmalta, mutta nyt näyttääkin siltä että itsekseen ollessaan hän ei ollutkaan onnellinen. Toinko vain minun läsnä oloni hänelle hetkittäisen onnen tunteen ? Onko jollain samanlaisia kokemuksia kuin minulla ? Tiedän että elämä tästä muuttuu iloksi ja kesä taas tulossa. Hän vain tuntui minulle niin oikealta ja tuntui että hänen kanssaan voisin elää loppu elämäni.