Törmäsin tuollaiseen yhteisöön Irc-galleriassa ja jäin miettimään tuota lausetta. Itselläni on ollut aina tuttuja, kavereita ja ystäviäkin, mutta loppujen lopuksi pystyn elämään vallan mainiosti ilmankin.
Toisinaan voi kulua useita viikkoja tai joskus jopa kuukausiakin, jolloin en ole kaverieni kanssa tekemisissä. En ole kiintynyt kehenkään niin kovasti, että en pystyisi olemaan hänestä erossa pitkiäkin aikoja. Kouluaikoina niin moni kaveri ja/tai ystävä käänsi selkänsä ja jätti minut yksin kaiken kiusaamisen yms. keskelle, että siitä lähtien kaikki ystävyyssuhteeni ovat olleet aika pinnallisia.
Toki tykkään viettää aikaa kaverieni kanssa silloin tällöin, mutta mitään varsinaista parasta ystävää minulla ei ole koskaan ollut. Siis sellaista, jolle voisi puhua mistä asiasta tahansa ja olla täysin oma itsensä. Olen tietyllä tavalla yksinäinen susi, vaikka en varsinaisesti ole mitenkään yksinäinen tai eristäytynyt.
Olen myös miettinyt, että jos joku kavereistani tai tutuistani kuolisi, ei se muuttaisi elämääni juurikaan. Onhan sellaiset tilanteet toki kurjia, mutta ei maailmani romahtaisi sen takia. Kun äitini joskus nukkuu pois, koen varmasti ikävää ja surua, mutta luonnollisille tosiasioille, kuten kuolemalle, ei mahda mitään.
En halua kuulostaa julmalta tai miltään kovanaamalta, koska en sellainen ole, mutta mielestäni ihmisen ei koskaan pitäisi kiintyä liikaa toiseen ihmiseen. Elämä on niin täynnä yllätyksiä ja tilanteet muuttuvat niin nopeasti, että oman itsensä rakentaminen ystävien varaan on verrattavissa todella hataraan korttitaloon.
Toisinaan voi kulua useita viikkoja tai joskus jopa kuukausiakin, jolloin en ole kaverieni kanssa tekemisissä. En ole kiintynyt kehenkään niin kovasti, että en pystyisi olemaan hänestä erossa pitkiäkin aikoja. Kouluaikoina niin moni kaveri ja/tai ystävä käänsi selkänsä ja jätti minut yksin kaiken kiusaamisen yms. keskelle, että siitä lähtien kaikki ystävyyssuhteeni ovat olleet aika pinnallisia.
Toki tykkään viettää aikaa kaverieni kanssa silloin tällöin, mutta mitään varsinaista parasta ystävää minulla ei ole koskaan ollut. Siis sellaista, jolle voisi puhua mistä asiasta tahansa ja olla täysin oma itsensä. Olen tietyllä tavalla yksinäinen susi, vaikka en varsinaisesti ole mitenkään yksinäinen tai eristäytynyt.
Olen myös miettinyt, että jos joku kavereistani tai tutuistani kuolisi, ei se muuttaisi elämääni juurikaan. Onhan sellaiset tilanteet toki kurjia, mutta ei maailmani romahtaisi sen takia. Kun äitini joskus nukkuu pois, koen varmasti ikävää ja surua, mutta luonnollisille tosiasioille, kuten kuolemalle, ei mahda mitään.
En halua kuulostaa julmalta tai miltään kovanaamalta, koska en sellainen ole, mutta mielestäni ihmisen ei koskaan pitäisi kiintyä liikaa toiseen ihmiseen. Elämä on niin täynnä yllätyksiä ja tilanteet muuttuvat niin nopeasti, että oman itsensä rakentaminen ystävien varaan on verrattavissa todella hataraan korttitaloon.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla ei ole vuosiin ollut kavereita joten vietän aikani yksin. Yhen sukulaisen kanssa käyn kalassa kesäisin mut ei sekään poista yksinäisyyttä. Talvet on aika ankeeta aikaa kun ei töitäkään ole saatavilla.
Tänä kesänä aion matkustella mahdollisimman paljon et olis jotain tekemistä. Olen vuokrannut mökin ahvenanmaalta viikoksi joten menen sinne kalastamaan ainakin.
Se että et ihan kaikkea henkilökohtaisia asioitasi kavereidesi kanssa puhu vaan olet vähän pidättyväinen kertoo myös siitä että et ole homoseksuaali.
Menen vielä hieman pidemmälle kuin aloittaja ja sanon, että minua edes omien vanhempien kuolema ei kovin paljoa heilauttaisi, jos näin pääsisi tapahtumaan.
Olen hyvissä väleissä vanhempieni kanssa ja pidän heistä, he tosin asuvat aika kaukana ja näen heitä ehkä 3-4 kertaa vuodessa. Tästä johtuen heidän kuolemansa ei välttämättä olisi niin valtava muutos jokapäiväiseen elämääni. En välttämättä surisi kovin pitkää aikaa, koska olen kasvanut heistä jo eroon ja minulla on oma elämä.
Tämä voi tuntua joistain aika kylmältä, mutta näin asiat vain ovat.
Mulla on kyllä vanhemmat mut en ole niiden kaa tekemisis. Äiti on ollut paha alkoholisti jo kauan ja isä lähti kun olin alle 8 vuotias. Isä on välillä lähetellyt rahaa mulle, yrittää kai hyvitellä sitä että hylkäs mut pienenä. Kyllä se tietty mulle sopii kun viime vuonna sain siltä 20 000 ja tänä vuonnakin jo 8000 euroo. Tiedän että se asuu turussa ja on naimisissa mut en ole nähnyt yli 20 vuoteen
Tämä on ehkä surullisinta, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut. :(
Ja herätti muistoja niiltä ajoilta, jolloin itse ajattelin, että parempi on olla luottamatta keneenkään, koska kaikki kumminkin jättävät loppupeleissä yksin.
Sitten asioita tapahtui ja opin luottamaan ihmisiin. Hitaasti tosin. Nyt on iso joukko sellaisia ystäviä, joiden tiedän "varmistavan selustani" tilanteessa kuin tilanteessa. Kokemusta on,sillä pari kertaa on tapahtunut juttuja, joita ei todellakaan pystynyt kantamaan yksin.
"Tunne itsesi" on oikeastaan aika huono ohje. Parempi olisi "Ymmärrä jotain keskiverto ihmisistä." Jos noudattaa lapsesta asti Tunne itsesi -fraasia, ja on jotenkin erikoinen niin alkaa luomaan henkilökohtaista mytolokioita muista ihmisistä, luullen että ne on jokseenkin samanlaisia kuin minäkin, sitten suutuu kun ihmiset eivät toimi niin kuin kuvittelee. enpä tiedä