Meillä avioeron 1 vaihe menossa. Molemmilla on jo uudet kumppanit. Kenties liian nopeaa toimintaa, koska ainakaan itselläni ei ole asiat vielä käsiteltynä. Olimme yhdessä lähes 30v. Exäni kävi eroa läpi riitelemällä ja syyttelemällä minua erostamme, sai lapsetkin kääntymään minua vastaan. Minä olen yrittänyt olla "järkevä" ja ajatellut kaiken menevän aikanaan ohi. Nyt huomaan kuitenkin pohtivani "kostotoimenpiteitä". En jaksa enään kantaa syyllisyyttä tapahtuneesta. Molemmat ovat toimineet väärin. Meillä on yhteinen mökki ja minulla suuri halu tuhota sieltä kaikki mitä olen sinne rakentanut. Kuvittelen, kuinka tuhoan istutukset ja hajotan paikkoja. En ole ikinä ollut väkivaltainen tai tahallaan hajottanut mitään. Mikä kumma minua vaivaa. Toisiko menneisyyden hajottaminen helpotusta? En haluaisi jättää rakkaudella rakentamaani lepopaikkaa toiselle naiselle nautittavaksi. Rakentakoon omansa.
Mustasukkainenko
kurja2
5200
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jommalla kummalla tai jopa molemmilla oli uusi jo ennen avioeroa?Toinen petti, toinen kosti pettämisen etsimällä itselleen uuden? Miten vain meni, hyvä että erositte, jos olette niin 'pihalla' molemmat että ette ymmärrä, että typerintä mitä voi tehdä erokriisissä on etsiä uusia suhteita. Vaikkakin, erossa syyllisen hattu kuuluu sen päähän, joka ensin petti.Onko se sinun päässäsi?
Niin tai näin, väkivallalla ja aggressiolla tai hajottamalla mielialasi ei korjaannu, vaan pahenee, sillä samoinhan avioliittosikin kaatui. Parhaiten saat mielialasi kuntoon menemällä terapiaan keskustelemaan elämäntilanteestasi. Työterveyden kautta saa erotilanteessa muutaman käynnin alkuun, niillä voi aloittaa. Aggressiota kannattaa purkaa liikuntaa, ulkoiluun tai uusiin puutarhatöihin, elämää ja omaa terveyttä rakentaviin tekemisiiin, ei missään tapauksessa hajottaviin.
Kesken liiton tai noin lähellä avioeroa aloitetut suhteet ovat yleensä laastareita eivätkä todellakaan poista avioeron aiheuttamaa pitkää ja vaikeaa tuskaa, korkeintaan siirtävät sitä joskus pienen hetken eteenpäin. Yleensä tuollaiset suhteet eivät kestä, sellaiset vain satuttavat juuri eronneen uutta kumppania. Kandeis miettiä, kuinka montaa ihmistä hyväksikäytät rumasti, omaa tuskaasi parannellessa.
Kiitos viisaista neuvoista. Olen käynyt terapiassa jo kohta 2vuotta, eli olen yrittänyt parantaa tilannettani jo pitkään. Kumpikaan ei pettänyt, mutta minä väsyin yrittämään ja olemaan se ainoa joka yrittää saada liiton toimimaan. Exäni ei halunnut osallistua minkäänlaiseen terapiaan. Eli minut jätettiin yksin jo avioliiton aikana ja vielä muuttaessani pois yhteisestä kodistamme pyysin exääni "treffeille" ja yrittämään vielä. Hän kertoi, että haluaa vielä olla yhdessä, mutta ei tehnyt asialle mitään. Olisiko siis minun pitänyt vieläkin yrittää ja jaksaa venyä. Onko se pettämistä, jos antaa periksi ja alkaa etsimään uutta onnea?? Itseasiassa en edes etsinyt uutta suhdetta vaan seksikaveria. Mutta kuinkas ollakkaan satunnainen kumppani onkin hyvä. Ja hän on täysin tietoinen, että eroni on vielä kesken ja käsittelemättä, eli kyllä hänkin suhteessa on ihan tietoisena sen riskeistä. Molemmat me pelkäämme ja olemme varuillamme, kuitenkin samanaikaisesti suhde syvenee päivä päivältä ja tuntuu oikealta. Mutta miten minä saan vihani käytyä läpi?? Olemalla edelleen se järkevä, muita ajatteleva, periksiantava, hyväksikäytetty...... Kaipaan ihan oikeasti tietoa, en syyllistämistä, sitä olen kyllä jo kantanut mukanani ihan riittävästi.
Onkohan teillä lapsia?
Sori olihan teillä lapsia;)
Suosittelen Niinpä niin ohjeistamaa terapiaa.
Olette nimittäin molemmat lastenne vanhempia ja siten lopun ikäänne liitossa.
Minä olen aivan täysin tietoinen siitä, että vanhemmuus pysyy ja säilyy. Exäni sen sijaan käyttää lapsiamme aseenaan ja on kääntänyt heidät jo minua vastaan. Näen heitä todella harvoin ja yritän ymmärtää heidän tuskaansa. Kaikki olivat nimittäin siinä uskossa, että avioliitossamme oli kaikki kunnossa - kaikki muut paitsi minä. Ja vaikka pyysin apua perheeltä en sitä saanut. Sen sijaan minulle naureskeltiin ja jätettiin yksin. Kerroin todella selvästi että asioiden tulee muuttua. Lapset alkoivat oireilemaan erossamme ja kuinkas ollakkaan se olin minä joka huolehti heille tarvittavan avun. Nyt lapsilla on asiat hyvin, mutta minulle on jäänyt viha, pettymys ja hurja hylätyksi tulemisen tunne. En ole näyttänyt lapsilleni todellisia tunteitani, vaan ollut järkevä aikuinen, joka huolehtii. Sen sijaan exäni romahti täysin - itki päivä tolkulla kotona lasten nähden. Lopulta joutui hoitoon. Olin hänen tukenaan silloin kun hän kävi vihaansa läpi. Eli olen todella tyhmä - aina saatavilla ja valmis kuuntelemaan ja tukemaan. Kaipaan ihan oikeita neuvoja siitä kuinka tämän vihani ja hylätyksi tulemisen kokemukseni saan käsiteltyä ja kaikkoamaan. En kaipaa yhtään lisää syyllistämistä. Ja terapiakaan ei ole kaikkeen se oikea vaihtoehto.