Olen miettinyt tätä viime aikoina, kun olen seurannut ystäväpariskunnan taistelua pettämisen jälkeen. Tuntuu, että koko perheellä on hirveän paha olla, myös lapsilla vaikka käyvät pariterapiassa ja perheterapiassa ja todella yrittävät.
Miksi siis lähes kaikki kirjallisuus, nettineuvot, parisuhdeterapeutit yms. tuntuvat lähtevän siitä, että pettäminen jälkeen suhdetta "työstetään" ja yritetään yhdessä? Onko syynä lapset? Onko automaattisesti jotenkin parempi, että uskottomuuden jälkeen ei erota vaan yritetään vaikka hampaat irvessä ja työstetään kriisiä kuukausia, jopa ehkä vuosia jonka jälkeen saattaa tulla se ihana ja mahtava suhde pariskunnan välille? Mitä jos niin ei käy? Miksi suhde ei saisi loppua pettämiseen "helpommin" vaan vasta valtavan yrittämisen jälkeen se nihkeästi voidaan sallia?
Tuntuu, että tuttavapariskunnista ne jotka selkeästi erosivat heti kun pettäminen paljastui, olivat esim. 2 vuoden päästä paljon paremmassa kunnossa ja onnellisempia kuin ne, jotka edelleen yrittivät syystä tai toisesta. Toki otos on pieni, mutta ei ainakaan näin oman ympäristön perusteella siitä väkisin yrittämisestä ole kuin haittaa kaikille.
Miksi siis lähes kaikki kirjallisuus, nettineuvot, parisuhdeterapeutit yms. tuntuvat lähtevän siitä, että pettäminen jälkeen suhdetta "työstetään" ja yritetään yhdessä? Onko syynä lapset? Onko automaattisesti jotenkin parempi, että uskottomuuden jälkeen ei erota vaan yritetään vaikka hampaat irvessä ja työstetään kriisiä kuukausia, jopa ehkä vuosia jonka jälkeen saattaa tulla se ihana ja mahtava suhde pariskunnan välille? Mitä jos niin ei käy? Miksi suhde ei saisi loppua pettämiseen "helpommin" vaan vasta valtavan yrittämisen jälkeen se nihkeästi voidaan sallia?
Tuntuu, että tuttavapariskunnista ne jotka selkeästi erosivat heti kun pettäminen paljastui, olivat esim. 2 vuoden päästä paljon paremmassa kunnossa ja onnellisempia kuin ne, jotka edelleen yrittivät syystä tai toisesta. Toki otos on pieni, mutta ei ainakaan näin oman ympäristön perusteella siitä väkisin yrittämisestä ole kuin haittaa kaikille.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Uskottomuuden paljastuminen käynnistää aviokriisin, jossa avioeroa pohditaan erittäin erittäin vakavasti. Pohdinnan myötä, puolisot selvittävät itselleen mitä haluavat elämältään. Avioliitto jatkuu vain, jos molemmilla puolisoilla on oma, aito halu sitä jatkaa. On mahdollista saada avioliitto kuntoon, vaikka sen on todella vaikeaa .
Kun halua on, sitten vasta terapeutit astuvat kuvaan, kun aviopari etsii heidät itse. Vähänkin asiaan perehtynyt tietää, että ammattilaisten apu on lähes "pakollinen", sillä uskottomuuskriisi on niin vaikea kokemus, että harva pariskunta jaksaa ylittää sen kahdestaan ilman ulkopuolista, osaavaa auttajaa.
Sinun otoksesi on liian pieni, maailma on täynnä pareja, jotka ovat onnistuneet pitkällä aikavälillä ylittämään uskottomuuskriisin, korjaamaan suhteensa, ja jatkaneet elämän loppuun asti parina, joskus jopa onnellisemmassa avioliitossa kuin ennen kriisiä. Mutta vaikeaa se on, moni pari tippuu pitkällä vaikealla matkalla, matkalla jossa kaksi vuottakin voi olla liian lyhyt toipumiseen ja suhteen korjaantumiseen.
Miksi yritetään yhdessä? Ehkä sinua auttaa ymmärtämään tätä pitkää ja vaikeaa tietä kulkevia ystäviäsi, kun muistat mitä kahden ihmisen välinen aito rakkaus on "kaiken se kestää, kaiken se kärsii, kaiken se antaa anteeksi". Rakkaus ei etsi omaa onneaan, ei omaa hyväänsä. Jos ihmisen elämän tavoite ja kaikkien tekojen vaikuttimena olisi vain oman onnellisuuden tavoittelu, ei rakkautta toista ihmistä kohtaan olisi tässä maailmassa edes olemassa.
Niin, siis sen PITÄISI mennä noin kuin sinä sen selität... Että pitäisi heti alkuunsa avata keskusteluyhteys kumppanin kanssa ja todeta, että tässä nyt puhalletaan yhteiseen hiileen ja yritetään saada homma vielä toimimaan. Mutta kun tuntuu siltä, että ihmiset alkavat saman tien varata aikaa terapiaan ja sitten kun sinne mennään, kuvitellaan, että siellä lyödään valmiit kortit käteen ja sanotaan, että näillä kun pelaatte, niin hyvin menee. Eihän se noin mene! Terapiasta on hyötyä vain, jos siihen hakeutuva haluaa tulla autetuksia ja haluaa itsekin yrittää - ja näin ei todellakaan aina ole.
Joskus mennään terapiaan ihan vain selvittämään asiat, jotta voidaan erota asiallisesti, se tiedetään jo etukäteen. Mutta mikä logiikkasi on siinä että 'mennään terapiaan silti, vaikka ei haluta tulla autetuksi missään' ? Eiköhän edes jotakin haluta ratkaista, jos terapiaan mennään, sillä terapia ei ole halpaa, aikaa ja rahaa siinä kuluu, jo pelkkä kynnys lähteä terapeutille puhumaan omista asioistaan on monelle iso.
Oletteko käyneet parisuhdeterapiassa uskottomuuden jälkeen?
Monilla on terapiasta väärä käsitys. Ihan kuin terapeutti antaisi lääkettä suhteen hoitoon kuin apteekin hyllyltä, ja voila, suhde paranee. Ei se niin kuitenkaan mene. parin täytyy sekoittaa rohdot yhdessä, terapeutti ehkä antaa jotain vinkkejä mahdollisista aineista....
"Avioliitto jatkuu vain, jos molemmilla puolisoilla on oma, aito halu sitä jatkaa"
Kas siinä vain pulma, ettei monikaan tiedä onko sitä omaa aitoa halua jatkaa. Joskus vain toivotaan hirmuisen kovasti olevan omaa aitoa halua jatkaa, ja sitten jatketaan, vaikka oikeasti vain halutaan sitä omaa halua, koska ei uskalleta olla rehellisiä itselleen. Tosin sekin päivä usein koittaa, mutta joskus hamassa tulevaisuudessa. Ihminen yleensä kypsyy asioihin ajan kanssa. Kypsytään solmimaan parisuhde tai eroamaan parisuhteesta.
Ehkä edellinen kirjoittaja tarkoittaa sitä, että ei aidosti haluta jatkaa suhdetta, tehdä työtä sen jatkumiseksi, mennään kuitenkin terapeutille. Ehkä sen toisen osapuolen halusta. Ei siinä kyllä terapeutit auta, jos ei itsellä ole härän halua asioita työstää. Olen kyllä ap.n kanssa samaa mieltä, että onko aina mieltä siinä että suhdetta pitäisi jatkaa. Onko sitä rakkautta vielä jossain pohjalla vai kertooko uskottomuus juuri siitä, että sitä ei enää ole. Perustuuko avioliitto totuttuun tapaan, taloudelliseen turvaan vai asumiseen saman katon alla lasten vuoksi. Kyllä se himskatin raskas tie on suhdetta jatkaa, jos taustalla on useamman vuoden salasuhde. Ensimmäisen riidan tullessa, se herkästi nousee esiin, vaikka pettäjä kuinka vannoo tunteitaan petetylle. Tälläistäkään elämää ei loputtomiin jaksa. Jatkuvista riidoista kärsii kaikki. Onko joskus vain pakko luovuttaa ja kääntää monot eri suuntiin.
Ystäväpariskunnan mies jäi kiinni pitkähköstä salasuhteesta. Oli valmis "vaikka mihin, kunhan ei erota" ja vaimo sanoi, että terapiaan siis. Aikaa ja rahaa tosiaankin kului ja vaimo puhui ja puhui ja vielä kerran puhui. Mies maksoi kiltisti ja tuli paikalle sovittuna aikana, mutta ei puhunut, vaan teki kaiken vain vaimon mieliksi. Ei erityisen "tehokasta", koska vuoden kuluttua mies jäi uudelleen kiinni tapailusta entisen salarakkaansa kanssa ja sitten ei auttanut enää "Maamme-laulutkaan".
"Uskottomuuden paljastuminen käynnistää aviokriisin, jossa avioeroa pohditaan erittäin erittäin vakavasti. Pohdinnan myötä, puolisot selvittävät itselleen mitä haluavat elämältään. Avioliitto jatkuu vain, jos molemmilla puolisoilla on oma, aito halu sitä jatkaa"
Väärin. Avioliitto jatkuu, ellei erota. Ainakin paperilla se jatkuu. Sitä varmaan tarkoititkin. Halusin jatkaa saman katon alla käytännön syistä ja lasten takia. Siinä samalla saa välillä billua, vongata ei tarvi. Tosin aika puuduttavaa seksiä, mutta kuitenkin. Kenelläpä se mahtavaa on jos 15 vuotta takana. Raskasta tämä on, mutta eikö elämä usein ole.
Minä en halua raskasta ja huonoa parisuhdetta. Mieluummin elän yksin.
Olenkin nainen ja naisen on helpompi ehkä elää yksin. Mies petti vaan kerran tietämäni mukaan ja se kerta oli liikaa. Melkein 30v liitto päättyi siihen. Minä en halunnut jatkaa yhteiselämää.. luotto meni.
Samaa mietin ennen omaa eroani. Onko nykyisin ihmiset niin avuttomia selvittämään asioita keskenään, että luullaan sen terapian auttavan jokaisen ongelman selvittämisessä? Jos toinen on halukas terapeutin avulla liittoa korjaamaan niin onko toisen mentävä sinne vastoin tahtoaan? Mitä se siinä tapauksessa hyödyttää? Ei mitään.
Mä koin oman eroni yhteydessä suorastaan ahdistavana, että kaikki läheiset sanoi, että menkää terapiaan, saatte liittonne kuntoon. Mutta kun mä en halunnut. Mä en halunnut jatkaa pettäjän kanssa. Koin itseni todella huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi, kun suoraan sanoin, että tää oli tässä. Mitä hyödytti jatkaa liittoa, jossa kumpikaan ei kunnioittanut eikä rakastanut aidosti toistaan. Pelkkää näyttelemistä se olisi ollut. Ja lapsetkin sen varmasti tajusi.
Se oli meidän ratkaisu. Hyväksyi muut sitä eli ei. Johtuuko se meidän periluterilaisesta kasvatuksesta, että yhdessä on pysyttävä vaikka sydän märkänis?
Ihan järjellä ajateltuna kannattaa harvoin suin päin erota. Ainakin näin vältetään katumus ja myöhempi jossittelu "olisiko sittenkin pitänyt yrittää? Jos olisimme kuitenkin onnistuneet?" Monet eivät edes hamua mahtavaa parisuhdetta, vaan jotakuinkin kelvollista, siedettävää ;).
Minusta joissakin "yrittäjähenkisissä" suhteissa pikemminkin yritetään erota vuosikausia siihen kuitenkaan kykenemättä. Uskottomuus on viimeinen niitti, tai sanoma mitä haetaan. Mutta sääli ja velvollisuuden,- ja syyllisyydentunto usein estävät eroamasta. Toisaalta joku fiksu on sanonut, ettei ole rakkautta ilman velvollisuutta. Jokainen saa kuitenkin tehdä kuten paremmaksi näkee. Jos toiset haluavat yrittää ja yrittää, niin mitäs siihen puuttumaan.
Itse vuoden verran parisuhdettani terapioineena, sanoisin että useimmilla todella on väärä kuva siitä. Me menimme uskottomuuskriisin vuoksi parisuhdeterapiaan, mies ei tiennyt ylipäätään mitä haluaa ja minäkään en tiennyt miten haluan jatkaa suhdettamme. Kuitenkin tiesin, että haluan käydä läpi suhteemme, virheeni ja kehittyä ihmisenä. Olihan meillä pienet lapsetkin joille halusin turvallisen kasvuympäristö, oli vanhemmilla parisuhde tai ei. Halusin "hyvän eron". Miehen mielestä emme terapiaa olisi tarvinneet, mutta suostui minun vuokseni kuitenkin tulemaan.
Parin kuukauden ja noin neljän terapiakäynnin jälkeen olimme kuitenkin molemmat varmoja, että yhdessä halusimme jatkaa ja päästä ukottomuuden yli ja siitä jtkoimme terapiassa. Mitään valmista emme terapiasta saaneet, mutta olemme todella tyytyväisiä sen lopputulokseen.
Olisitteko päätyneet samaan lopputulokseen ihan vain keskenänne, ilman terapiassa käyntiä? Monilla on se käsitys, että terapeutin avulla ja kannustuksella liitto kuin liitto jatkuu. Entä jos terapeutti kehoittaakin keskustelujen jälkeen pariskuntaa eroamaan? Kokeeko pari silloin, että terapia meni hukkaan?
Mun mielestä mikään terapia ja keskustelut ei auta, jos ei molemmat mene sinne vapaaehtoisesti. Monesti kuulee, että pettäjä miellyttääkseen petettyä siihen suostuu. Käydään terapiat läpi, liitto jatkuu ja samoin jatkuu myös pettäminen. Tunnistaako terapeutti hyvinkin nopeasti, jos toinen ei vilpittömin mielin ole siinä mukana? Tuoko hän sen myös julki?
Mitenkähän ihmiset ennen vanhaan selvisivät uskottomuuskriiseistä kun ei ollut terapiaa? Mun mielestä maalaisjärjellä.
Ehkä olisimme, ehkä emme, mitä sitä miettimään. Terapiassa opimme toisistamme monia asioita, vaikka olimme yhdessä eläneet jo reilun 10 vuotta. Opimme keskustelemaan, niin että keskustelu oli hedelmällistä ja rakentavaa molempien mielestä.
Terapiakäynnit oli molemmille turvallinen paikka sanoa kaikki ja näin meillä olikin. Yleensä terapiapäivän illalla jatkettiin kahdestaan niistä ilmitulleista asioista.
Terapeutti sanoi 8kk jälkeen yhden istunnon päätteeksi, että hän uskoo meidän selviävän kriisistä. Se oli ainut kerta, kun hän millään tavoin viittasi asiaan.
Itse epäilin monessa istunnossa, että onko mies varmasti vilpittömästi mukana johon terapeutti sanoi mielipiteensä, mielestäni hyvin perustellen.
"Mun mielestä mikään terapia ja keskustelut ei auta, jos ei molemmat mene sinne vapaaehtoisesti"
Ei minunkaan mielestäni. Vieläpä sellaisellakin varauksella, että monet käyvät ihan vapaaehtoisesti terapiassa, mutta silti toisen salasuhde jatkuu - ainakin jonkin ajan kuluttua entiseen tapaan.
Kannattaisi asua erillään, ainakin niin kauan kunnes homma selkenee suuntaan tai toiseen. Raja menee siinä, että lapsia ei saa ottaa erosotkuihin mukaan. Jos lapsilla on paha olla, miten tieto suhdeongelmista on mennyt lasten korviin?!
Toiveunta, että lapset voisivat välttyä huolilta, jos niitä molemmilla vanhemmilla on. Liian usein kuvitellaan, ettei lapset tiedä mitään, mutta lapset vaistoavat vanhempien suhde ja muut ongelmat jopa ennen vanhempia! Korvien kautta viestinnästä hoituu muutenkin vain 40%, muu viestintä hoituu ilman sanoja.
Siis kyllähän uskottomuuden selviäminen voi olla petetylle suuren kriisin paikka. Horjuttaa koko elämän tasapainoa ja lapsetkin varmasti saa osansa. Vaikkeivat varsinaisesti kuulisi riidoista tai syistä. Lapset vaistoavat todella herkästi.
Meillä ei riidelty tai selvitelty asioita lasten kuulleen tai läsnäollessa. Siltikin koin niin suuren shokin, että ajatukset ei millään pysyneet kasassa. Olin lasten kanssa, mutten läsnä. Mies tosiaan muutti hetkeksi kotoa, että saatiin rauhassa pohtia ja jatkuvalta puimiselta (juurikin lasten vuoksi) vältyttiin. Ikinä en olisi uskonut tälläistä mieheni kanssa kokevan ja siksikin niin suuresti järkytyin.
Lapset ei kuulleet tai nähneet, mutta siltikin 6 vuotias reagoi tapahtumiin jälkeenpäin. Lapset eivät välttämättä reagoi silloin kun tilanne on päällä, vaan vasta kun siihen on turvallinen ilmapiiri ja näin meilläkin.
Niin. On parempi useinkin että liittoa ruvetaan hoitamaan "saattohoitona" kuin että yritetään pitkittää väkisin. Pettäminen on pettämistä eikä suhde yleensä enää parane lopullisesti.
Myönnetään tosiasiat lasten ja itsensä takia ja jokainen voi aloittaa elämänsä suunnittelun oman mielensä mukaan.
Siksi varmaan pelastetaan, koska tää mitä pettämiseksi sanotaan eli penetraation toteutuminen 3. osapuolen kanssa..
Niin se on oikeasti niin mitätön asia, että siinä pitää molemmat osapuolet kasvaa että tää tyhmä juttu saadaan takaisin siihen uomaan mihin se kuuluu: Eli pieruksi saharassa.
Ensinnäkin pettäjä kun oppii, mistä syystä on toiminut siten, niin tarve pettämiselle jatkossa häviää, sekä syyllisyys jo tapahtuneesta pettämisestä joka on periaatteessa liiallisina annoksina vain haitallista ja turhaa. Tämä olisi hyvä käydä sen avioliiton puitteissa läpi, jonka sisällä pettäminenkin on tapahtunut, ettei kanna sitä seuraavaan.
Mitä syyllisempi pettäjä kiinni jäädessään on, sitä vähemmän hän tajuaa miksi on tehnyt mitä teki..
Sitten taas toisen osapuolen kamppailu mustasukkaisuuden ja epäluottamuksen kanssa, on paljon laajempi asia kuin hänen mielestä taas se pääasia eli penetraatio. Tämäkin kannattaa selvittää sen puolison kanssa, jonka kanssa asia tapahtui, ettei siirrä niitä traumoja seuraavaan suhteeseen.
On asia olemassa nimeltään "kypsä eroamaan"..
Silloin kun on kriisi, ihmiset ei ole edes kypsiä eroamaan. Sensijaan jos siitä kriisistä aikanaan selviää MOLEMMAT, niin ei ole mitään syytä heittää hukkaan enää sitä avioliittoa. Sitten jos rakkaus kertakaikkiaan loppuu, ja ollaan vain ystäviä, niin sitten ei ole mustasukkaisuuttakaan eikä vihaa, ja silloin on mielestäni ihan ok jos ihmiset eroavat.
Aina asiat eivät mene parhain päin, mutta kun oppia ja ikää karttuu, oppii laittamaan asioita perspektiiviin eikä tule sellainen lapsellinen kartunheilutus meininki että pettäjät on pettäjiä, kakkoset ja ykköset kolmoset neloset, jne..pikkurouvat vs. kohtalokkaat rakastajattaret. Niinkauan kun se ihminen tai keskustelu on tätä tasoa, niin ei paljon toivoa ole.
Joskus käy niin että prosessit menee niin eri tahtiin, ettei toivoa ole siksikään parisuhteen sisällä enää selvittää.
Mut silloin toivomukaan sen petetyn puolelta tapahtuu edes anteeksi anto ennen eroa.
Ai exäni useamman vuoden "syvästä ystävyydestä" alkanut salasuhde työkaverinsa kanssa olikin vain "penetraatio"..???
No jos ne ei olisi menneet sänkyyn niin sehän olisi edelleen vain ystävyyttä?
Muidtakaa petety että pettäjään kannattaa lopun elämän ajan suhtautua hyvin varauksellisesti. Kun on kerran ylittänyt raján niin ylittää varmasti helpommin kuin joku toisenlainen ihminen.
Jokainen uskollinen ja luotettava puoliso muuttuu rajan ylityksen jälkeen
pettäjien puolelle.
Taasen ei ole varmuutta ,etteikö toinen puoliso joka mielestään
on vahvasti uskollinen jokaisessa suhteessaan, saattaisi joutua tilanteeseen
,jossa rajan ylitys käy mahdolliseksi myös hänen kohdallaan.
Pettäjien ja uskollisten välinen rajaveto on hiuksenhieno ohut viiva .
Usein tulee yllättäviä tilanteita, jolloin huomaakin siirtyneensä rajan toiselle
puolelle ,vaikke niin pitänyt käydä tosielämässä.
Muutokset omassa elämässä ja kumppanin muuttuminen ovat usein vaiheita
joilloin rajan ylitys ja rajanveto oletetun uskollisuuskuvan saa hämärtymään.
Silloin kun uskollisuuskuva hämärtyy ja uudet tilanteet vievät ihmistä
mukaanaan .Hän menee helposti virran mukana toisten perässä huomaa-
mattaan .Ihastumiset saavat aikaan epävarmuutta vahvassakin liitossa.
Uskollisuutta noudattavat parhaiten he jotka ovat vahvasti sidoksissa
moraalisiin velvoitteisiin eivätkä juurikaan tee muutoksia omaan elinpiiriinsä
tai tutustu syvemmin uusiin ihmisiin .Pysyttelevät tavallaan tutussa ja turvallisessa
ympäristössä ,joissa mahdolliset muutokset eivät pysty ravisuttamaan
heidän vakauttaan.
Myös alkoholinkäytön kontrollikyky takaa (geeniperimänkin )kautta parempaa
vahvuutta suojamuuri tältä moraalivaaralta.
Mielestäni uskollisuutta kykenevät harjoittamaan parhaiten ihmiset joilla oma
sukuhistoria ja perimä tavat ,tottumukset ja moraalikäsitteet ovat sidoksissa
ympäristöön siinä määrin ,etteivät halua tai edes kykene olemaan uskottomia
tässä ympäristössään .Heillä ei ole mitään tarvetta muuttaa vakautta elämässään
josta he uskollisena ollessaan saa vahvaa statusta ympäristöltään ja sosiaalisesti
arvostusta osakseen .
Uskollisuus on ollut kautta aikojen naisille vahva moraalinen status ja merkki
miehelle naisen kykenevän pysymään omassa revirissään ja kasvattamaan
lapsensa .Mies tarvitsee yhtä lailla tällaista suojaa osaksee vaimon taholta
Vaimo mieheltään ,jos ympäristö on vahvasti myös miehen moraaliseen
käyttäytymiseen sidottu ,suku ja tuttavat,ystävät ja vanhemmat paheksuvat
uskottomuutta .
Uskollisena pysyttelevä puoliso on usein perheessä se vahva astia joka
ei vuoda, kun oma puoliso vuotaa .Hän saa näin ollen vastaavan vallankäytön
omakseen .Hän käyttää myös uskollisuuttaan vankkana aseena muita naisia/miehiä kohtaan.
Hän kokee olevansa helppojen naisten yläpuolella ja parempi ihminen
mitä heikot ,jotka sortuvat uskottomuuteen.Ei hän vaan muut .
Uskollisuus on myös naiselle taakka .Hänen kuuluu olla moraaliarvojen
jatkaja ja puolustaja.
Uskollisus on hyve ,mutta se voi muuttua paheeksi ja sortovälineeksi
toisia ihmisiä kohtaan .
Onnekkaita ihmiset ,jotka haluavat olla sydämmestään uskollisia puolisoilleen
ja kykenevät pitämään siitä kiinni .Ei moraalin tai muiden ihmisten arvostuksen
vuoksi .Halusta olla toista kohtaan uskollinen.Jos hän vielä on saanut perimälahjana mahdollisuuden kasvaa turvallisessa ja vakaassa lapsuuskodissa.
Hänellä on lottonumerot, joita uskollisuuden toteutumiseen tarvitaan.
Lisäksi hän ei ole saanut viinageeniä perintönä suvultaan tai taipumusta
lähteä syrjäteille .
Tutkimalla oman suvun historiaa löytyy muitakin samankaltaisia tapauksia
mitä itse olet .Uskollisuuteen taipuvaisia ja syrjäteitä ja polkuja kukevia
sukulaisia .Sieltä ne löytyvät Geeniperimän jatketta jokainen. Toivoa sopii,
etteivät suvun huonot taipumukset osu omaan nilkkaan.
Useimmat häilyvät janan keskikohdalla ja taspainottelevat uskollisuuden
ja uskottomuus mahdollisuuden välimaastossa .Harmaalla alueella.
Kuka mistäkin syystä astuu rajan ylitse tai jää rajan taakse .
Omaksu http://pleieri.blogspot.com/2013/04/valinpitamaton-iloinen-mies.html ajattelutapa ja pettämistä ei ole. Ongelma ratkaistu ;)
Uskomaton kirjoitus!
Itse olen ainakin tänään tavattoman tyytyväinen, että erosin pelimiehestä vuonna 2003, kymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Aikani odottelin, mutta kun tilanne vain paheni ja kärjistyi, niin se oli sillä selvä.
Exäni nautti naistenmiehen maineestaan eikä edes halunnut muuksi muuttua. Mitä ihmettä me olisimme parisuhdeterapiassa tehneet? Minua oksetti koko kulissiavioliitto ja mies tympi aivan sairaasti.
Itse asiassa jäin kaipaamaan miehen hyvää seuraa, hän oli valloittava, seurallinen ja älykäs keskustelija. Mutta aviomiehenä hän oli aivan kaamea. Olen siis todella tyytyväinen, että hain eroa, mutta haikea siitä, että meni hyvä mies hukkaan tuollainen pelimies-pelleilyn vuoksi.
Mies on tällä välin eronnut jo toisenkin kerran, uusi vaimo lähti samasta syystä kuin minäkin.
Vanhan suhteen uudeksi & paremmaksi rakentaminen tutun, rakastamansa ihmisen kanssa on paljon järkevämpää kuin tuhota kaikki ja aloittaa niin alusta, ettei edes ymmärrä kuinka tyhjästä sitä joutuu aloittamaan. Kun perhe on rikki, niin perheen tunne ei ikinä palaa.
Vaimoni on edelleen minulle enemmän kuin kukaan muu elämässäni, koskaan. Vaikka hän petti.
Enkä ajattele näin siksi, että minulla ei olisi vaihtoehtoja... niitä on itse asiassa yllinkyllin ja minulla on oma itsenäinen, itsellinen ihana elämä. Vaihtoehdot eivät vaan ole "hän", aurinko jonka ympäri aurinkokuntani pyörii, lasteni äiti. Ei, en koskaan ole valmis eroamaan hänestä sillä työstän itseäni juuri päinvastaiseen suuntaan.
"Vaimoni on edelleen minulle enemmän kuin kukaan muu elämässäni, koskaan. Vaikka hän petti."
Siinäpä oiva syy jatkaa liittoa ja työstää liittoa eteenpäin.
Jos olet http://pleieri.blogspot.com/2013/04/kympin-nainen.html sinulla on varaa valita ;)