Tama on nyt ehka hurjaa kirjoittaa, juuri aitienpaivana. Vaan pakko on.
Meita on 2 tytarta, mina vanhempi hieman. Nuorempaa on aina pidelty kuin kukkaa kammenella, mina saanut yksin selviytya minka parhaani voin. No, olenhan luonteeltanikin selviytyja. OK.
Tanaan soitin aidilleni aurinkoisin mielin toivottaakseni hyvat aitienpaivat, eika muuta. Niin taas alkoi tama ianikuinen keskustelu eli monologia sen vaivoista, mista kolottaa, vessakaynneissa yksityiskohtaisesti, josta olen maininnut hanelle jo monta kertaa ettei kiinosta enka voi tehda asian hyvaksi mitaan.
Ei auta.
Kohteliaana han tiedusteli omaa vointiani, vanan yritin valttaa aihetta, silla en jaksa enaa menna yksityiskohtiin, olen syopaa sairastava potilas. Elamani on yhta karrynpyoraa sairaalasta toiseen jms.
Hienotunteisesti yritin sepustaa aidille etta joskus on pakko sanoa suoraan miten vointi on, joskus en taas jaksa siita puhua, etta jos ymmartaisi ole hyva.
Ei auta.
Nyt en viitsi soittaa edes ollenkaan, kun tulen niin vihaiseksi aina.
Nyt kerjataan milloin tulen visiitille luokseen (aiti ei ole yksin, vaan viela yhdessa isan kanssa, joten on muitakin ihmisia joille valittaa).
Haluni kayda heidan luonaan on hiipunut olemattomiin, ja paatin etten mene. Piste.
En halua kommentteja hanen iastaan, aitini on aina ollut tallainen, mina mina ja mina, tietenkaan en hanen luonnettaan voi muuttaa, mutta jossain raja on.
Mita tehda, miten valttaa nama valituspuhelut, jos en vastaa niin puhelin soi joka toinen tuntu, etta huolestuu kun en vastaa. Jos vastaan niin suo siella vetela taalla.
Antakaa nyt jokin neuvo!!
Meita on 2 tytarta, mina vanhempi hieman. Nuorempaa on aina pidelty kuin kukkaa kammenella, mina saanut yksin selviytya minka parhaani voin. No, olenhan luonteeltanikin selviytyja. OK.
Tanaan soitin aidilleni aurinkoisin mielin toivottaakseni hyvat aitienpaivat, eika muuta. Niin taas alkoi tama ianikuinen keskustelu eli monologia sen vaivoista, mista kolottaa, vessakaynneissa yksityiskohtaisesti, josta olen maininnut hanelle jo monta kertaa ettei kiinosta enka voi tehda asian hyvaksi mitaan.
Ei auta.
Kohteliaana han tiedusteli omaa vointiani, vanan yritin valttaa aihetta, silla en jaksa enaa menna yksityiskohtiin, olen syopaa sairastava potilas. Elamani on yhta karrynpyoraa sairaalasta toiseen jms.
Hienotunteisesti yritin sepustaa aidille etta joskus on pakko sanoa suoraan miten vointi on, joskus en taas jaksa siita puhua, etta jos ymmartaisi ole hyva.
Ei auta.
Nyt en viitsi soittaa edes ollenkaan, kun tulen niin vihaiseksi aina.
Nyt kerjataan milloin tulen visiitille luokseen (aiti ei ole yksin, vaan viela yhdessa isan kanssa, joten on muitakin ihmisia joille valittaa).
Haluni kayda heidan luonaan on hiipunut olemattomiin, ja paatin etten mene. Piste.
En halua kommentteja hanen iastaan, aitini on aina ollut tallainen, mina mina ja mina, tietenkaan en hanen luonnettaan voi muuttaa, mutta jossain raja on.
Mita tehda, miten valttaa nama valituspuhelut, jos en vastaa niin puhelin soi joka toinen tuntu, etta huolestuu kun en vastaa. Jos vastaan niin suo siella vetela taalla.
Antakaa nyt jokin neuvo!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
En valitettavasti osaa auttaa, mutta mulla on samanlaisia tilanteita mun oman äidin kanssa... En tiedä, mikä ikäihmisiä vaivaa, sillä vessareissuista avautuminen koetaan yleensä epäkohteliaaksi, eikä niistä aleta kenellekään vieraammille kertomaan. Miksi omalla perheenjäsenellä olisi velvollisuus niistä kuulla? Ehkä se sitten on sitä, ettei elämässä oikein ole mitään muuta...
Jos äitisi on tietoinen syövästäsi, niin veikkaan että asia on hänelle aivan liian järkyttävä käsitellä, joten hän ei hätäpäissään oikein pysty muuhun kuin oman itsensä ympärillä pyörimiseen. No en tietenkään tunne tapausta, joten ehkä hän vain on niin oman napansa ympärillä pyörijä, ettei muiden ongelmat paljoa hetkauta...olen aina sanonut, että "kusipää on kusipää vanhanakin", ei vanhuus kenestäkään mitään pyhimystä näytä tekevän.
Tsemppiä kuitenkin! Et ole ainoa, jolla on ristiriitaisia tunteita omia vanhempia kohtaan!
Ainahan sitä haluaa antaa vanhemmilleen uuden mahdollisuuden. Ehkä voisit käydä syömässä yhdessä, jolloin hän ei ehkä avautuisi kaikkein yksityisimmistä asioista julkisesti. Tai perinteinen kirjeenvaihto voisi myös ehkäistä ongelmaa, mutta kuitenkin säilyttää kommunikaation. Kerran vuodessa viikonlopun sitä ehkä jaksaa uhrata puuduttaville vanhemmillekin.
En voi antaa ohjeita kun minulla itselläni ei ole enää äitiä valitettavasti. Hän joi itsensä hautaan. Toivoisin niin että olisi äiti, vaikka minkälainen tässä maailmassa kunhan olisi äiti. Kunhan olisi äiti joka välittäisi ja soittaisi vaikka mitä puhuisi! Ei varmaan auta sua mutta tämä on mun ajatus ja sorry että taistelet syövän kanssa toivottavasti voitat ja pikaista paranemista!
Laita tekstari jo hyvissä ajoin, ettet kerkeä tänään jutella ollenkaan, joten jätät (muka) kännykän suosiolla kotiin. Syynä voisi olla vaikka opiskelu/työ tai vaikka kavereiden tapaaminen/ poikaystävän kanssa laatuaikaa. Illat voit pelastaa sanomalla vaikka, että lähdet leffaan, telkkarista tulee leffa tms.
Käytä vaan tekstareita ja jätä vastaamatta puheluihin joihin et halua vastata. Jos on pokkaa niin kerro, että omistat seuraavat muutaman päivän itsellesi ja haluat olla rauhassa, joten turha koittaa tavoittaa tai turha huolestua.
Itse varmaan siirtyisin tekstarilinjalle. "Kuuluu ihan hyvää, en kerkeä/jaksa jutella, koska jotain jotain jotain. Kun ei kerta mene jakeluun, ettei vessakäynnit tai alituiset valituksenaiheet sinua kiinnosta, niin älä vastaa puheluun.
Ja hei, sä voitat sen syövän vai mitä.
Hirveän monille ihmisille ei mene järkeen, että omaisia voisi kohdella hienotunteisesti ja kohteliaasti, aiva kuin kohdellaan ketä tahansa muuta ihmistä kodin ulkopuolella.
Mutta monien mielestä rakkaimpia ihmisiä saa loukata ilman muuta. Purkaa heihin kiukkunsa, repostella vastoinkäymiset, niin omat kuin muidenkin, ja haukkua päälle.
Mikäihmiskuntaa oikein vaivaa?
Ei näköjään edes haluta edistää hyviä suhteita. Eihän niissä ole diagnosoitavaa