On tullut aika lopettaa yli 10-vuotinen liitto. Olen miettinyt asiaa jo monta vuotta mutta en ole uskaltanut tehdä asialle mitään. Nyt olen yksinkertaisesti tilanteessa jossa on pakko tehdä JOTAIN. En jaksa enää märehtiä samoja asioita tai tuntea oloani niin pahaksi kuin mitä se nyt on. En nuku öisin, itkettää usein, välillä hengitystä ahdistaa ja yleinen tyytymättömyys tekee minusta hullun. En enää suostu olemaan tällainen ankea, lyhytpinnainen ja tyytymätön ihminen.
Puoliso ei ole väkivaltainen tai juoppo tms. Hän on ihan hyvä ihminen. Me olemme vain kasvaneet erillemme vuosien varrella tavalla jota ei enää voi korjata. Arvostan häntä ihmisenä ja isänä, mutta en tunne häntä kohtaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Olemme eläneet täysin tunneköyhässä ja seksittömässä liitossa jo kolmisen vuotta. Lapset ja arkirutiinit hoidetaan mallikkaasti mutta parisuhteelle ei ole ollut mitään sijaa enää pitkään aikaan.
Minulla on hyvä työ ja palkka. pystyn ostamaan itselleni ja lapsilleni asunnon eron jälkeen sekä kustantamaan elämämme. Vanhempani asuvat lähellä joten tukiverkostoakin löytyy. Monet lähtökohdat ovat siis kunnossa. Vaikka mietin eroa ihan jatkuvasti, en ole kuitenkaan saanut tehtyä asialle mitään.
Puoliso on sitä mieltä että eroa ei tarvita. Häntä ei myöskään kiinnosta keskustella ikävistä asioista, joten puhumattomuus on yksi osa ongelmaa. Hän ei koskaan kysy miten voin (vaikka näkisi että itkettää) tai mitä minulle kuuluu - luulisin ettei halua hyväksyä sitä tosiasiaa että tämä on loppu (mutta ei toisaalta tee elettäkään sen pelastamiseksi).
Aika jolloin liitto olisi pitänyt pelastaa on jo mennyt. Nyt se on myöhäistä. Tunteeni eivät enää muutu vaikka tapahtuisi mitä.
Pelkään kertoa asiasta lapsilleni, pelkään myös päätöksen lopullisuutta. Pelkään etten tapaa koskaan enää ketään uutta, vaikka toivon toimivaa ja rakastavaa ihmissuhdetta yli kaiken.
Kertokaa mistä löydän sen seuraavan vaiheen että saisin homman eteenpäin? Nyt on pohdittu ja mietitty, laskettu ja suunniteltu. Kämppiäkin katsottu ja rahoituskin siihen järjestetty. Teen itseni hulluksi ellei tilanne jollain tavalla ratkea.
Sanokaa nyt te jotka olette tämän rumban läpikäyneet: Onko tällainen jahkailu normaalia? Miten olette ottaneet itsenänne niskasta kiinni jos olette olleet vastaavassa tilanteessa? Missä vaiheessa tästä puhutaan lapsille, jotka ovat jo kouluikäisi ja ymmärtävät kyllä mitä eroaminen tarkoittaa?
Kiitos asiallisista neuvoista!
Puoliso ei ole väkivaltainen tai juoppo tms. Hän on ihan hyvä ihminen. Me olemme vain kasvaneet erillemme vuosien varrella tavalla jota ei enää voi korjata. Arvostan häntä ihmisenä ja isänä, mutta en tunne häntä kohtaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Olemme eläneet täysin tunneköyhässä ja seksittömässä liitossa jo kolmisen vuotta. Lapset ja arkirutiinit hoidetaan mallikkaasti mutta parisuhteelle ei ole ollut mitään sijaa enää pitkään aikaan.
Minulla on hyvä työ ja palkka. pystyn ostamaan itselleni ja lapsilleni asunnon eron jälkeen sekä kustantamaan elämämme. Vanhempani asuvat lähellä joten tukiverkostoakin löytyy. Monet lähtökohdat ovat siis kunnossa. Vaikka mietin eroa ihan jatkuvasti, en ole kuitenkaan saanut tehtyä asialle mitään.
Puoliso on sitä mieltä että eroa ei tarvita. Häntä ei myöskään kiinnosta keskustella ikävistä asioista, joten puhumattomuus on yksi osa ongelmaa. Hän ei koskaan kysy miten voin (vaikka näkisi että itkettää) tai mitä minulle kuuluu - luulisin ettei halua hyväksyä sitä tosiasiaa että tämä on loppu (mutta ei toisaalta tee elettäkään sen pelastamiseksi).
Aika jolloin liitto olisi pitänyt pelastaa on jo mennyt. Nyt se on myöhäistä. Tunteeni eivät enää muutu vaikka tapahtuisi mitä.
Pelkään kertoa asiasta lapsilleni, pelkään myös päätöksen lopullisuutta. Pelkään etten tapaa koskaan enää ketään uutta, vaikka toivon toimivaa ja rakastavaa ihmissuhdetta yli kaiken.
Kertokaa mistä löydän sen seuraavan vaiheen että saisin homman eteenpäin? Nyt on pohdittu ja mietitty, laskettu ja suunniteltu. Kämppiäkin katsottu ja rahoituskin siihen järjestetty. Teen itseni hulluksi ellei tilanne jollain tavalla ratkea.
Sanokaa nyt te jotka olette tämän rumban läpikäyneet: Onko tällainen jahkailu normaalia? Miten olette ottaneet itsenänne niskasta kiinni jos olette olleet vastaavassa tilanteessa? Missä vaiheessa tästä puhutaan lapsille, jotka ovat jo kouluikäisi ja ymmärtävät kyllä mitä eroaminen tarkoittaa?
Kiitos asiallisista neuvoista!
Vastaukset 2
Vanhimmat
On normaalia. Kyse on juurikin siitä itsenäistymisen pelosta. Sama kuin ekaa kertaa hyppää uima-altaaseen ponkkulaudalta. Sitä hyppii ja pomppii ja mitä kauemmin jahkaa ei välttämättä hyppää enää. Sitten sitä seisoo yksin siellä ja harmittelee miksi ei ole rohkeutta. Ja tulee kylmä.
Kun sen askeleen tekee. Sanoo avioero ääneen ja laittaa paperit vetään niin sitä lähempänä olet sitä paikkaa missä joku oikeanlainen suhde odottaa.
Normaalia olisi ottaa salasuhde piristämään arkea. Siitähän nyt on kyse. Mitä toinen ei tiedä ei loukkaa häntä.