Olen 21 vuotias nuori nainen joka menetti rakkaansa puolisen vuotta sitten. Seurusteltiin 3 vuotta ja oltiin juuri muutettu yhteiseen asuntoon... kunnes kuolema vei poikaystävän tuonpuoleiseen. Olen vieläkin ihan sekaisin enkä jaksa. Tuntuu vieläkin täysin, etten ikimaailmassa voisi korvata kenelläkään poikaystävääni. Ajatuskin uudesta miehestä saa minut sortumaan pahoin ja ahdistumaan hirvittävällä tavalla. Tuntuu että pettäisin. Pystynkö enää koskaan rakastumaan? En jaksa nähdä enää edes ihmisiä, makaan vain kotonani enkä lähde mihinkään vaikka tultaisiin hiuksista repimään. Ei vaan huvita sitten pätkääkään, haluaisin vain muuttaa pysyvästi sänkyyni peiton alle. Tälläistäkö loppuelämäni on? Puolen vuoden jälkeen pahimman pitäisi muka jo hellittää, mutta eipä ole hellittänyt melkein yhtään, samaa p*skaa tämä on päivästä toiseen. Kellään kokemuksia? Tai edes ideoita miten pitäisi toimia? Terapiassa käyn sillointällöin, kun äitini suorastaan pakotti minut sinne. En silti omista pahemmin itsetuhoisia ajatuksia ainakaan vielä.
Poikaystävän kuolemasta 6kk...
not able to smile
10290
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Pidä ne itsetuhoiset ajatukset loitolla ja käy lääkärillä hakemassa masennuslääkkeitä jos et vielä käytä.
ps. otan osaa! vaikkei se tuo poikaystävääsi takaisin.
Kyllähän tuollaisen suuren traagisen tapauksen jälkeen varmasti suree pitkään ja saakin surra ihan niinpaljon kuin ikinä vaan tarvitsee suruaikaa. Joillakin menee varmasti vuosiakin ennenkuin pääsevät jatkamaan täysin normaalia arkea, jos on joutunut rakkaasta tuolla tavalla luopumaan. Mitä ilmeisimmin teillä oli hyvä rakastava suhde, ei ne tunteet kuole, ja on yksilöllistäkin kuinka herkkä on ja muutenkin...
Pikkuhiljaa elämän on jatkuttava. Ensin se on ollut tunti kerrallaan, sitten päivä, viikko... Nyt kuukausi kerrallaan. Olisi tärkeää että tekisit myös mukavia asioita, sillä aivan varmasti voit olla varma, että kuollut poikaystäväsi toivoisi sinun vaan elävän onnellisena pitkän elämäsi loppuun asti, eikä jäävän suremaan asiaa jolle ei mahda mitään. Varmasti tunnet syyllisyyttä jollain tavalla elämäsi jatkamisesta, mutta se gelpottaa kyllä. Muistot seuraa sinua aina mukanasi ja voit niihin uppoutua elämän polulla.
Uusia suhteita tms sinun ei todellakaan vielä pitkään aikaan tarvitse miettiä, jos ei tunnu hyvältä ja oikealta. Kunhan kasaat itseäsi hiljalleen taas kasaan.
Voimia ja jaksamista. On järkyttävän rankkaa menettää rakas ihminen niin lopullisesti.
ota yhteys vertaistukiryhmiin ja ala hiljalleen käsittelemään surua pois.
Olen itse eronnut varsin nuorena 5 vuotta kestäneestä avioliitosta ja vasta nyt, noin viiden vuoden päästä voin sanoa, että en enää kaipaa miestä tai juuri ajattele.
Tärkeää on, että saat aivoillesi muuta tekemistä. Voit säilyttää teidän kauniit muistot mielessäsi, mutta tiedä vaikka mitä ihanaa sinulle on vielä edessä!
Olen itse kihloissa! :)
Mun ensimmäinen naisystävä joka BTW opetti mulle ihmisyyden salat, kuoli jo yli 25 vuotta sitten. Mä olin myös miljoonan rikki vuosia mut tajusin ettei sekään olis halunu mua semmosena nähdä.
Vuosia olin tosiaan ihan paskana kunnes hokasin sen mitä se aina sanos.. oo rohkea ja elä elämääsi, älä tunne häpeää. Ole rehellinen perkele.
Ja niin minä muutuin tuon naisen ansiosta, jota en oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan koska aika vaan loppui kesken..
Rakastan sua yhä Stina Forever mutta päästin susta irti silti :P Kiitos siitä mitä sain sulta :)
No, mä en oo hakenu koskaan apua mutten sano etteikö vois tai tarttis. Eikä tuohon aikaan juuri apuja ollutkaan. Puhutaan 80-luvusta, ei sillom ihmisen mielestä oltu niin kiinnostuneita.
Mutta jos apuja löytyy niin sinne vaan, ei muiden tartte vetää samalla repertuaarilla kuin minä :)
Mä oon aina vaan tapellu vastaan, ei sekään mikään hyvä ratkasu oo.
Eli kaikki nuoret ketä lukee tän niin juu ei, älkää alkako painimaan elämän kans. takkiin tulee ihan törkeesti. Hehehehe.. Tosin kokemusta ei saa ilman sitä.. Valitkaa siitä mutta pitäkää järki päässä :P
Kultaseni, tarkoitin että pääset tuosta eroon heti kun haluat eikä se loukkaa poikaystäväsi muistoa yhtään.
Kuten hänkin, me muutkin halutaaan nähdä sut elossa, jatkavan elämääsi. Sitä hänkin olis halunu..
En viitti tosiaanakaan kertoa kuinka kauan ja paljon itkin ite sillon, ne kyyneleet ei vaan korjaa mitään.
Korjaa ittes :)
Hmm, kannattaa varmaan pitää katse nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Kaikenlainen menneen murehdinta ja nostalgisointi, teki sen miten tahansa, vaikka edes Muumeja katselemalla aiheuttaa jonkinlaisen "olisipa elämä kuin silloin" -tunteen. Voit vaikuttaa elämääsi todella positiivisesti toimimalla nykyhetkessä ja tulevaisuutta ajatellen.
Nyt elät jonkinlaisessa menneisyyden aikakammiossa, mikä varmaan tuntuu osittain mukavaltakin. Tiedän, että on jollain tavalla lohduttavaa velloa samoissa tuskaisissa fiiliksissä, mutta sieltä kammiosta kannattaa tulla ulos heti, kun on mahdollista. Puolen vuoden vellonnat on jo aika pitkälle viety... Muistelointia voi kenties harrastaa sitten kuolinvuoteella. Niin kauan kun järki toimii, kannattaa viedä omaa elämää eteen päin.
No, sä osasit sanoa tuon paremmin. Kyllä, noin se menee, komppaan taustalta :)
Luitko sä ollenkaan mitä on tapahtunut? Se on kuule vähän eri asia tuleeko "bänxis" ja kattoox muumeij, (kuten sinä elämäsi rankimmissa käänteissä???) vai kuoleeko läheinen, ja kun sinulla ei ilmeisesti mitään kokemusta ole todella rakkaan menetyksestä, on jutut sen mukaisia. Olet aivan s*atanan tyhmä ihminen.
Anteeksi vaan (en kyllä oikeasti ole pahoillani vaan vetäisin sua korville) mutta kaltaisesi idiootit vievät surevilta ihmisiltä oikeuden surra ja toipua, tekevät rakkaansa kuolemisen suremisesta sairauden ja läheinenkin pitäisi olla nurkkaan heitettävissä kuin joku rätti alle puolessa vuodessa ettei vaan "vellota"? Onko sun mielestä pari kuukautta tosiaan liikaa surra rakasta ihmistä joka kuoli? Että on sunkin elämäs tärkeetä ja kiireistä ja kyllä sä oletkin tosi positiivinen.
Ai että on kivaa velloa tuskaisissa tunteissa kun läheinen on kuollut? No sulle ehkä sun läheiset on turhaa paskaa mitä voi viikossa viskella mäkeen ja sitten omalla kuolin vuoteellaan mietiskellä mutta joillekin meistä ne läheiset saattaa oikeasti merkitä jotain.
Sinä et tiedä kyllä mistään yhtään mitään etkä ole edes sen vertaa kohtelias etkä älykäs että tajuaisit pitää turpasi kiinni.
Muumien katsominen ja kuolema voi sinulle olla sama asia, mutta jotkut ovat joutuneet elämässään kohtaamaan jotain muutakin kuin muumilaakson.
Mun mielestä sä jauhat paskaa. Eikä kiinnosta vähääkään että olet varmaan vilpitön ja vain kokematon.
Ja mies67 ei vissiin tosiaankaan tuntenut stinaansa, koska oikeasti merkittävän läheisen kuolemasti ei päästä yli parissa viikossa "heti kun tahdot" vaan kyllä se vie aikaa ja saa viedä aikaa.
Tekisi mieli haistattaa molemmille ja nimitellä kaupan päälle.
Ei loppuelämäsi ole tuollaista. Kiirehdit liikaa. Puoli vuotta on tosi lyhyt aika, ei tämä maailma toimi oikeasti hopulla, vaikka heti pitäisi uutta ottaa ja terapiaan mennä, olla kunnossa, vaikka rakas on kuollut. Noin vuosi menee, ennenkuin alat katsella uutta elämää, etkä silti välttämättä halua heti seurustella, - ellet etsi laastaria. Jotkut ovat yksin vuosia tuommoisen jälkeen, ei siksi että se suru kestäisi vuosia sellaisenaan, vaan koska pitää saada "elää se suhde loppuun yksin", eli ensin shokki, suru, ikävä, sitten tottumus, elämän rakennus.
Pahin suru ALKAA vasta noin kuukauden tapahtumasta. Pahin suru kestää noin vuoden.
Eli ensimmäisenä lopeta sen surun kiistäminen, ja jatkuva taistelu siitä ettet saa olla surullinen ja kaikkea mitä tulet olemaan. Tulet olemaan vihainenkin.
Se ei estä sinua toimimasta, mutta kiistetyt ja tukahdetut tunteet tulevat masentamaan sinut.
Surussakin pääsee ylös sängystä, kyyneleet valuen. Käy suihkussa, itkee, syö aamupalan, itkee. Sitten pukee, ja lähtee töihin/kouluun/opiskeluun ja käy välillä vessassa itkemässä, muuten tekee, juttelee ja elää.
Joskus aloin itkemään kauppakeskuksessa, istuin penkille ja itkin ja paruin, keskellä kauppaa, aivan surkeana. Enkä kaivannut mitään lohdutusta enkä nähnyt edes katsoiko kukaan (varmaan), oli vaan pakko itkeä. Sitten kuivasin kyyneleeni, kasasin itseni ja jatkoin.
Joskus juttelin kavereille, ja yritin pysytä rutiineissa, koska rutiinit helpottaa ja pitää elämässä kiinni. Älä mieti pystytkö rakastumaan, se on ihan liian aikaista, tiedät itsekin että tottakai, mutta koska... vuoden päästä? Kymmenen vuoden? Mitä väliä, nyt on nyt ja se tulee sitten kun on tullakseen.
Älä jää peiton alle, tee, kuten teet. Hellästi, sinä olet nyt kipeä. Nosta itsesi ylös, pue ne vaatteet päälle, mene lenkille kävelemään. Tiedät itsekin ettei loppuelämäsi mene noin mutta sinun on suostuttava suruun. Sinun on suostuttava siihen että nyt sattuu niin paljon ettei ikinä ole sattunut ja sinä olet avuton: sinä et mahda sille mitään, hän ei tule enää koskaan takaisin ja sinä jäit yksin. Sinä näät nyt maailman yksin, ja se sinun pitää hyväksyä. Sinä ikävöit, suret, suutut, sinusta tämä on epäreilua, sinä suutut hänelle ja maailmalle, päätät elää, et menekään, teet, eikä aina huvita, jos et jaksa, menet rutiinilla... Sitä se on, sinä teet nyt surutyötä ja se on maailman raskain työ, kantaa rakkaansa hautaan. Sitten sinä lopulta rakastat, ja itket. Ja niitä kyyneliä riittää, mutta niihin ei kuole eikä elämä lopu.
Lähimmäisen menetys sattuu, itse laskin päiviä ja toivoin ettei ne kuluisi: jokainen päivä vie kauemmas ja kohta se jää ja unohtuu... Mutta ei se unohdu, älä pelkää. Suru vaimenee vuosien varrella, mutta se suru ja ne rakkaat muistot jaa aina kaveriksi. Tilalle tulee haikeus, joskus sitten ajaa autolla ja muistaa, on pakko oikein pysähtyäkin joskus ja vaan itkeä "Voi miten minun on sinua ikävä!!!" vaikka on jo elämää ja muuta. Mutta semmoista se on.
Ei sinulla ole terapia tarvetta muuten, kuin jos saat lohtua sieltä: suru on tervettä ja normaalia kun läheinen kuolee. Ja miksi sinulla pitäisikään olla itsetuhoisia ajatuksia? Suru on tervettä. Olisi epätervettä jos 3 vuoden suhteen jälkeen pyyhkisit hänet yli tuosta vaan, jatkaisit matkaa tuosta vaan. Muutama kuukausi kolmesta vuodesta? Mitä se on? Suhteen yhdessäoloajasta ainakin puolet menee todelliseen toipumiseen, sinun tapauksessasi 1,5 vuotta vähintään. Sen jälkeen muistat mutta pystyt elämään. Sinun ei pidäkään korvata poikaystävääsi millään. Vaan sitten vasta ruveta uudelleen, kun olet toipunut ensin, ei ennen. Anna itsellesi aikaa.
Kysy saisitko lohtua, seuraa, aloita joku harrastus. Tarvitsisit ystäviä, rutiinia, tekemistä, jotain pientä mukavaakin, voisitko käydä leffassa jonkun kanssa? Syömässä? Voisiko joku tulla teille pelaamaan korttia ja juomaan viiniä? Helliä ystävyyden hetkiä, ei mitään suhteita ja hoppua. Kuolema antaa meille hiljaisuuden lahjan. Siihen ei nykymaailman vouhka auta.
Moni tyrkyttää että on vellomista, jos elämä hidastuu, mutta ei se ole, sä elät ehkä 86-vuotiaaksi. Kyllä sulla on aikaa surra rakastasi edes sen aikaa kun tarvitset. Jos silloinkaan ei ole aikaa edes surra eikä silloinkaan saa velloa muutamaa kuukautta kun rakkaansa menettää, niin jo on maailma säälittävä.
Joten usko pois, aikaa se vie, mutta kyllä se hellittää.
Voisinpa halata sinua! Ja kertoa siten että uskoisit, että elämä voittaa vielä. Mutta se sinun pitää kertoa itsellesi ja kun näät että poikaystäväsikin varmasti lopulta toivoisi sinulle hyvää elämää... Uskallat siitäkin saada voimia.