Sairaaseen sukuun!

No kirjoittamasi perusteella appiukolla on vaikea luonnevika , jonka kanssa on tultava toimeen syyllistämättä ketään , ei anoppia , eikä miestäsi .

Nyt olette aikuisia ja appiukolla sairaus , onko mitenkään mahdollista ottaa appiukkoon yhteyttä teidän , olisi sitten kaikilla parempi mieli ,kun on poistunut keskuudestanne ja hänen elämänsäkin olisi rikkaampaa ja ennenkaikkea anopin elämä helpottuisi .
Aikuismainen ja vastuullinen käytös kuuluu myös arkeen ja suvaitsevaisuus .

Älä syyllistä ja arvostele miehellesi heitä , vaan tue ja ymmärrä , vanhempiaan ei voi valita .
Hankalinta tuo on anopille , jos hän sitten tavatessaan on liian innostunut , se saattaa vain kertoa siitä , että sen harvan kerran yrittää sitten liikaa , seuraavalla kerralla sano ihan nätisti , että leiki ja nauti lasten kanssa olosta , se riittää .

Älä puhu lähipiirillesi heistä , asiat paisuu ja muuttuu ja puhuttua et saa puhumattomaksi , jos on purkauduttava , käy jonkin ammattiauttajan juttusilla kenellä on vaitiolovelvollisuus .

Nyt , puhu heistä kauniisti kuitenkin miehellesi , äläkä psykologisoi asioita , hyväksy heidät virheineen , et voi niitä muuksi muuttaa . Ihminen voi muuttaa vain itseään ja omaa käyttäytymistään , luota vain asiat järjestyy .

Lyönti on aina liikaa.
Ala katsoa itsellesi uutta elämää ja pyri pois noin oudosta porukasta.
Eikö sinulla ole muita läheisiä?

Luonneviat vain vahvistuvat ajan kanssa. Älä jää odottamaan.
Sinun pitäisi keskustella jonkun asiantuntijan kanssa. Puhu neuvolassa. Ehkä hyvät neuvot löytyvät sieltä.

Kysy neuvoja palvelevasta puhelimesta. Seurakunnissa toimii diakonia, jonka puoleen voi kääntyä.
Uskoisin, että puhelinluettelossa löytyy aukioloajat jne.

Ei pidä jäädä yksin.

Ohhoh! Aika sotkuinen vyyhti, jossa jokainen tarvitsisi erityistukea, ja omalla tavallaan huutaa apua. Jokainen teistä elää vaikeaa tilannetta.

Apen aivosyöpä on ilmeisesti kuolemaan johtava sairaus. Appi joutuu jossain muodossa työstämään kuolemaansa. Hänen keskeinen kriisinsä on elämästä luopuminen.
Anoppi joutuu hoitamaan ja sietämään sairasta miestään ja samalla lailla kuolevan potilaan lähimpänä taistelemaan taistelunsa. Hänen kriisinsä on, miten jaksaa joustaa ja kestää päivästä toiseen kontrollin alla olemista. Ikäkin tuo fyysisen jaksamisen ongelman.

Miehesi taas sukkuloi ja vaimonsa ja dominoivan isänsä välimaastossa kuin sähkömuuntaja, yrittäen pitää välit hyvänä kumpaankin suuntaa. Ja pitäisi jaksaa olla hyvä ja huolehtiva perheenisä. Miehesi kriisi mitä selvimmin on syyllisyydentunteiden ja häpeän kanssa eläminen.
Voin kuvitella, että mielessään miehesi häpeää lapsuudenkotinsa perhekuvioita.

Entä sinä sitten? Sinulla on koko tuo ed. mainittu ongelmapotti huolenasi, omien huolien lisänä.
Neuvoni on, että teet mielessäsi selkeän eron appivanhempiesi ja oman avioliittosi välillä.
Keskityt ihan miehesi ja lastesi kanssa elämiseen. Teette yhdessä kivoja juttuja, hauskaa yhdessäoloa ym. ihan tietoisesti rakennat perheyhteyttä ja unohdat täysin appivanhempien elämän.

Mitä vähemmän puhut miehellesi hänen vanhemmistaan, sen parempi. Vanhoja asioita appivanhempien kenkkumaisuudesta ei kannata muistuttaa ollenkaan, vaan suunnata parempaan tulevaisuuteen vain sinun ja miehesi välillä.

Kiitos vain kaikille vastauksista! Valitettavasti suhde mieheni isään ei ole pelastettavissa (tosin myös itselleni lopulta parempi näin, ja näin sanoo jopa miehenii!) Tiedämme vain, että mieheni isällä on aivokasvain, eikä hän halua sitä leikata vaikka lääkärit sitä suosittelevatkin. Onko kasvain hyvän vai pahanlaatuinen, sitä ei edes anoppimme tiedä.

Olemme itse asiassa käyneetkin perheterapiassa (n. 4kertaa) juuri kyseessä olevien ongelmien takia. Se vain jäi valitettavasti kesken, kun emme saaneet lapsille hoitajaa. Nyt kun olisi hoitaja mies ei enää haluakaan tulla mukaan! Jokatapauksessa sekin auttoi! Pitäisi varmasti tulevaisuudessa keskittyä vain oman perheen kivaan tekemiseen.

VAOI NIIIN