Olen 22 ja seurustellut poikaystäväni kanssa 4 vuotta. Kummallakin oli ennen vain pari jotain kuukauden juttua, eli käytännössä olemme saaneet kaiken kokemuksemme toisiltamme. Tietysti kriisit tyyliin "onkohan maailmalla muutakin annettavaa" oli odotettavissa ja nyt on juuri sellainen... Mielestäni liian monet eroavat juuri sen takia että koko aika halutaan lisää kokemuksia jne..pitää reissata pallo ympäri, saada koulutus, tehdä työtä, jne ennen kuin voi sitoutua ja hankkia lapsia. Sitten huomataankin ettei se raskaaksi tulo olekaan niin helppoa ja ehkä jäädään lapsettomaksi. Ja ohhoh, ei se mieskään enää ole vierellä. Jäädään lapsettomaksi uranaiseksi. Ja vastakohtana on yhden miehen kanssa ikänsä ollut meikitön perheenäiti jonka elämän täyttävät tupperikutsut, kakkapyllyt ja perjantaisauna aviomiehen kanssa. Eipä tullut sitten mentyä...no ehkä sitten kun lapset on lentänyt pesästä ja lainat maksettu. Onhan niitä välimuotojakin..noi oli vain kärjistyksiä.
En vaan tiedä mitä tekisi..kun kaikki aiemmat odotukset ovat menneet juuri päinvastoin...en olisi ikinä uskonut että asun tässä iässä miehen kanssa jo toista vuotta. en olisi ikinä uskonut että tässä iässä mulla on hirveä vauvakuume ja yliopisto ei voisi vähempää kiinnostaa. Silti koen ahdistusta..ehkä ajattelin liian pitkälle enkä osaa sopeutua siihen että elänkin erilaista elämää kuin odotin.
Rakastan poikaystävääni ja hän minua, tietty nyt suhde on niin arkisen "ihanaa" kuin olla ja voi..nyt olemme miettineet asuntolainaa koska ei ole järkeä vuokraa maksaa vuosikausia..ja ehkä niitä lapsiakin. En vain tiedä yhtään teenkö virheen jne..yhteiskunnan odotukset ja kaupungissa asuminen sekä pääni ajatukset ovat niin ristiriidassa keskenään. Mistä sitä tietää onko poikaystäväni se ainut oikea minulle? voihan jossain olla eri tavalla oikea...ääh. Purimpahan tuntojani...Mikä on todennäköisyys että olemme vielä 10 v:n päästä yhdessä? Tilastojen mukaan vissiin heikko? Sanokaa jotain rohkaisevaa..
En vaan tiedä mitä tekisi..kun kaikki aiemmat odotukset ovat menneet juuri päinvastoin...en olisi ikinä uskonut että asun tässä iässä miehen kanssa jo toista vuotta. en olisi ikinä uskonut että tässä iässä mulla on hirveä vauvakuume ja yliopisto ei voisi vähempää kiinnostaa. Silti koen ahdistusta..ehkä ajattelin liian pitkälle enkä osaa sopeutua siihen että elänkin erilaista elämää kuin odotin.
Rakastan poikaystävääni ja hän minua, tietty nyt suhde on niin arkisen "ihanaa" kuin olla ja voi..nyt olemme miettineet asuntolainaa koska ei ole järkeä vuokraa maksaa vuosikausia..ja ehkä niitä lapsiakin. En vain tiedä yhtään teenkö virheen jne..yhteiskunnan odotukset ja kaupungissa asuminen sekä pääni ajatukset ovat niin ristiriidassa keskenään. Mistä sitä tietää onko poikaystäväni se ainut oikea minulle? voihan jossain olla eri tavalla oikea...ääh. Purimpahan tuntojani...Mikä on todennäköisyys että olemme vielä 10 v:n päästä yhdessä? Tilastojen mukaan vissiin heikko? Sanokaa jotain rohkaisevaa..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itse oli 22-vuotiaana vuoden vanhan äiti ja asuntolainainen hömssähousu.
ONNEKSI menin töihin ja hankin elämän, toisille sopii kotiäitinä olo minulle ei, aamusta iltaan tukka kampaamatta naama meikittä? nouvei.
Kaikkien ei tarvitse mennä yliopistoon. Yliopistossa opiskelevatkin ovat äitejä. Kaikkien ei ole pakko hankkia lapsia, jos hankkii niin lapset voi myös adoptoida, ulkomailla on monta lasta ilman kotia.
Älä mieti ääripäitä. Jokaiselle on oma elämänuransa.
Itse hankin lapsen ja sitten kävin koulua. Lisää koulua ja toinen lapsi. Nyt on ura ja äitiys aika hyvin putkessa vaikkakin kiirettä pitää! Tämä onnistuu koska mies on hyvin lastenhoidossa mukana, on ukkoja jotka eivät korvaansa lotkauta, persiittään sohvalta nosta koska tekevät rahaa vieraan töissä.
EN usko että jokaisella on se oikea. Se joko toimii tai ei, elämä on lyhyt ja turhaa miettiä tehdäkö näin tai noin tai kaikki jää tekemättä!
Itse haluan kuppini täytenä. En silti kuvittele että ehdin tekemään kaikkea, tärkeintä on että minä ja läheisenä olemme onnellisia.
onko poikaystäväsi se oikea sinulle, sen tiedät parhaiten itse. mutta sen tiedän minäkin ettei ihmisen ikä riittäisi jos pitäisi alkaa etsimään sitä "oikeaa" vierelleen. tilastot.. omasta mielestäni ne on täysin turhia. te olet yhdessä nyt ja haluatte olla jatkossakin. vain sillä on nyt merkitystä. elämä ei aina kulje kuten suunnitellaan mutta yhdessä sitä on mukavampi kulkea.