ARKI KUOLEMAN JÄLKEEN
Lähdettiin miehen ja veljeni kanssa itse hakemaan Susanna pois Helsingistä, arkussa. Laitoimme arkkuun kaksi keltaista ruusua, yhden kummallekin puolen pikkuisen viereen, Hän oli kuin olisi vain nukkunut.
Tavattiin osaston lääkäri, joka halusi keskustella kanssamme, tyyliin: Olette nuoria, saatte vielä lapsia.....Muistan kuinka mieleni olisi tehnyt lyödä häntä, ajatellen ettei uusi vauva korvaa Susannaa, kuinka hän uskaltaa edes ajatella sellaista, kun minusta tuntui että omakin elämä on loppu. Olin hyvin vihainen. Vasta monta vuotta myöhemmin järki sanoi, että hän yritti vain lohduttaa. Kotimatkalla tunsin kalman tuoksun, mikä autossa leijui, muistan sen vieläkin. Mies itse ajoi isänsä autoa ja pieni arkku oli takana. Itkin, itkin ja vieläkin itkin.
Sairaslomaa emme osanneet, emmekä halunneet pyytää, saatikka että meille olisi tarjottu mitään sururyhmää tai vertaistukea siihen aikaan.
Silloinen paikkakuntamme seurakunnan diakonissa toi meille kotiin kirjan, Miten sen kestän. Siinä oli erilaisia kertomuksia läheisensä menettäneistä, kaikenikäisistä. Se oli ainut asia, miten meitä tultiin vastaan. Muuten saatiin tulla toimeen omillamme. Kaiken huippu oli, kun kaupungin terveyslautakunta laittoi Susannan kuoleman jälkeen rokotuskutsun aivokalvontulehdusta vastaan. Olin niin vihainen kutsusta, enkä saanut edes peruttua aikaa.
Voimakkain tunne oli vihaisuus ja itkuisuus. Muistan senkin, kun joku tuli vastaan kadulla vaunujen kanssa, saatoin mennä toiselle puolelle katua, kun en halunnut/voinut kulkea itkemättä ohi. Välillä olisin halunnut puhua asiasta ja välillä en. Ystävät ja osaksi lähisukukin eivät oikein tienneet mitä sanoisivat meidät tavatessaan. Emmehän edes itse oikein tajunnet kuoleman lopullisuutta. Elimme päiviä kuin unessa.
Vanhempamme ja aivan läheisimmät ystävät yrittivät lohduttaa ja tukea meitä, mutta hekin tarvitsivat tukea, niin eihän sitä tiennyt mitä kukin antaa tai tarvitsee. Kaikki oli kuin sumussa. Äitini ja isäni olivat hyvin kiintyneitä Susannaan. Hän oli heidän hoidossa työssä ollessamme. Isäni tunsikin suurta syyllisyyttä lapsen sairastuessa heillä ollessa. Eikä häntä lohduttanut yhtään vaikka kuinka selitimme, ettei se ole kenenkään syy ja sairauden on voinut saada mistä vain. Kuolema oli raskas isku hänelle, joskin meidän lisäksi myös toisille isovanhemmille. Vanhimmat serkut, yli 10-vuotiaat siskoni lapset, olivat meille hyvin vihaisia, kun heitä ei laskettu katsomaan Susannaa arkussa. Halusimme heidän muistavan Susanna eläväisenä, eikä nenänpää karisseena.
HAUTAJAISET
Olivat pienimuotoiset, vain aivan läheiset ja meidän kaksi ystäväpariskuntaa oli kutsuttu hautajaisiin. Siunaustilaisuudessa kanttori lauloi äitini Susannalle laulamaa, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.... Pieni arkku laskettiin hautaan neljän miehen "voimin", sillä mieheni halusi olla itse mukana, muttei surulta voinut yksin kantaa, hän olisi luhistunut. Muuta en paljon muistakaan koko hautajaisista ja sen järjestelyistä. Valokuvista tiedän ketä siellä oli ja muistan että kahvitilaisuus pidettiin mieheni kotona, mutta sitä en muista, eikä meistä läheisistä kukaan, kuka tai ketkä olivat järjestäneet kahvitilaisuuden. Ilmeisesti anoppini oli tehnyt osan tarjoilusta ja sisareni, luulisin, vaikkei hänkään muista. En vielä tänä päivänäkään tiedä, kuka maksoi tarjottavat. Se on ?
AIKA KULUU JA ELÄMÄ JATKUU
Aika kului ja kävimme töissä. Ikävä oli suuri, välillä itkimme elämänhalun menettäneenä. Tuli kaipuu uuteen vauvaan, ei Susannan tilalle, sillä hän on aina yksi meistä, vaan tarve saada hoitaa tai yleensäkin saada oma lapsi. Hormonitoimintani oli aivan sekaisin. Aloitettiin hormonihoidot ja kului 10 kk ennen kuin uusi raskaus alkoi. Sinä aikana itkettiin monet itkut epätoivoisena, ei raskautta. Oma lääkärini otti aina kärsivällisesti minut vastaan, kaikki kiitos hänelle. Ja kun tuli se hetki, että hän tutkimusten jälkeen onnitteli ja kertoi uuden vauvan odotuksesta, ei riemulla ollut rajoja. Vastaanotolta lähtiessä käteni oli jo ovenkahvassa, kun muistin etten ollut maksanut lääkärinpalkkiota. Hän ei veloittanut mitään vaan oli onnellinen että raskaus alkoi. Ihana gynekologini. Menin autoon ja aioin sytyttää savukkeen, poltin jonkin verran silloin. Rutistin kuitenkin koko askin ajatellen etten tee mitään mikä vahingoittaa vauvaa. Enkä ole sen koommin polttanut.
jatkuu....
Lähdettiin miehen ja veljeni kanssa itse hakemaan Susanna pois Helsingistä, arkussa. Laitoimme arkkuun kaksi keltaista ruusua, yhden kummallekin puolen pikkuisen viereen, Hän oli kuin olisi vain nukkunut.
Tavattiin osaston lääkäri, joka halusi keskustella kanssamme, tyyliin: Olette nuoria, saatte vielä lapsia.....Muistan kuinka mieleni olisi tehnyt lyödä häntä, ajatellen ettei uusi vauva korvaa Susannaa, kuinka hän uskaltaa edes ajatella sellaista, kun minusta tuntui että omakin elämä on loppu. Olin hyvin vihainen. Vasta monta vuotta myöhemmin järki sanoi, että hän yritti vain lohduttaa. Kotimatkalla tunsin kalman tuoksun, mikä autossa leijui, muistan sen vieläkin. Mies itse ajoi isänsä autoa ja pieni arkku oli takana. Itkin, itkin ja vieläkin itkin.
Sairaslomaa emme osanneet, emmekä halunneet pyytää, saatikka että meille olisi tarjottu mitään sururyhmää tai vertaistukea siihen aikaan.
Silloinen paikkakuntamme seurakunnan diakonissa toi meille kotiin kirjan, Miten sen kestän. Siinä oli erilaisia kertomuksia läheisensä menettäneistä, kaikenikäisistä. Se oli ainut asia, miten meitä tultiin vastaan. Muuten saatiin tulla toimeen omillamme. Kaiken huippu oli, kun kaupungin terveyslautakunta laittoi Susannan kuoleman jälkeen rokotuskutsun aivokalvontulehdusta vastaan. Olin niin vihainen kutsusta, enkä saanut edes peruttua aikaa.
Voimakkain tunne oli vihaisuus ja itkuisuus. Muistan senkin, kun joku tuli vastaan kadulla vaunujen kanssa, saatoin mennä toiselle puolelle katua, kun en halunnut/voinut kulkea itkemättä ohi. Välillä olisin halunnut puhua asiasta ja välillä en. Ystävät ja osaksi lähisukukin eivät oikein tienneet mitä sanoisivat meidät tavatessaan. Emmehän edes itse oikein tajunnet kuoleman lopullisuutta. Elimme päiviä kuin unessa.
Vanhempamme ja aivan läheisimmät ystävät yrittivät lohduttaa ja tukea meitä, mutta hekin tarvitsivat tukea, niin eihän sitä tiennyt mitä kukin antaa tai tarvitsee. Kaikki oli kuin sumussa. Äitini ja isäni olivat hyvin kiintyneitä Susannaan. Hän oli heidän hoidossa työssä ollessamme. Isäni tunsikin suurta syyllisyyttä lapsen sairastuessa heillä ollessa. Eikä häntä lohduttanut yhtään vaikka kuinka selitimme, ettei se ole kenenkään syy ja sairauden on voinut saada mistä vain. Kuolema oli raskas isku hänelle, joskin meidän lisäksi myös toisille isovanhemmille. Vanhimmat serkut, yli 10-vuotiaat siskoni lapset, olivat meille hyvin vihaisia, kun heitä ei laskettu katsomaan Susannaa arkussa. Halusimme heidän muistavan Susanna eläväisenä, eikä nenänpää karisseena.
HAUTAJAISET
Olivat pienimuotoiset, vain aivan läheiset ja meidän kaksi ystäväpariskuntaa oli kutsuttu hautajaisiin. Siunaustilaisuudessa kanttori lauloi äitini Susannalle laulamaa, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.... Pieni arkku laskettiin hautaan neljän miehen "voimin", sillä mieheni halusi olla itse mukana, muttei surulta voinut yksin kantaa, hän olisi luhistunut. Muuta en paljon muistakaan koko hautajaisista ja sen järjestelyistä. Valokuvista tiedän ketä siellä oli ja muistan että kahvitilaisuus pidettiin mieheni kotona, mutta sitä en muista, eikä meistä läheisistä kukaan, kuka tai ketkä olivat järjestäneet kahvitilaisuuden. Ilmeisesti anoppini oli tehnyt osan tarjoilusta ja sisareni, luulisin, vaikkei hänkään muista. En vielä tänä päivänäkään tiedä, kuka maksoi tarjottavat. Se on ?
AIKA KULUU JA ELÄMÄ JATKUU
Aika kului ja kävimme töissä. Ikävä oli suuri, välillä itkimme elämänhalun menettäneenä. Tuli kaipuu uuteen vauvaan, ei Susannan tilalle, sillä hän on aina yksi meistä, vaan tarve saada hoitaa tai yleensäkin saada oma lapsi. Hormonitoimintani oli aivan sekaisin. Aloitettiin hormonihoidot ja kului 10 kk ennen kuin uusi raskaus alkoi. Sinä aikana itkettiin monet itkut epätoivoisena, ei raskautta. Oma lääkärini otti aina kärsivällisesti minut vastaan, kaikki kiitos hänelle. Ja kun tuli se hetki, että hän tutkimusten jälkeen onnitteli ja kertoi uuden vauvan odotuksesta, ei riemulla ollut rajoja. Vastaanotolta lähtiessä käteni oli jo ovenkahvassa, kun muistin etten ollut maksanut lääkärinpalkkiota. Hän ei veloittanut mitään vaan oli onnellinen että raskaus alkoi. Ihana gynekologini. Menin autoon ja aioin sytyttää savukkeen, poltin jonkin verran silloin. Rutistin kuitenkin koko askin ajatellen etten tee mitään mikä vahingoittaa vauvaa. Enkä ole sen koommin polttanut.
jatkuu....
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.