Viimeiset kaksi viikkoa on ollut elämäni raskainta aikaa. Tällöin huomasin että 2 vuotta elämäni tärkeimmän ja rakkaimman ihmisen tunteet alkoivat kuolla. Yritin keskustella asiasta ja luvata muutosta elämään. Lupasin yrittää kaikkeni mutta turhaan.
Ero astui voimaan viime lauantaina eli 25.5. ja tunteet ovat olleet melkoista vuoristorataa. Välillä itken, välillä panikoin, välillä ajattelen järkevästi. En voi olla aloillani ja mietin kokoajan miksi tämän piti sattua juuri minulle ja miksi juuri nyt. Minulla alkaa kesätyö viikon päästä ja en ymmärrä miten onnistun pitämään mieleni virkeänä.
Asumme vielä ensi kuun yhteisessä asunnossa sillä vuokra pitää tästä kämpästä vielä maksaa ja uudet kämpät hommata. Pitää siivoilla järjestellä asioita yms. Tuntuu erittäin kamalalta olla paikassa jossa olen viettänyt kaikki nämä yhteiset hetket. Inhottavaa olla kaikkien muistorikkaiden tavaroiden keskellä ja haistaa tyttöystäväni tuoksuja.
Eron syystä en edelleenkään ole varma, mutta tyttöystävä sanoi ettei jaksa enää tätä tilannetta. Sanoi että arki alkaa tuntua inhottavalta ja ettei ole enää kanssani onnellinen. Sanoi myös ettei tiedä mitä elämältään haluaa ja ilmeisesti haluaa kokeilla jäätä. Olen ollut typerä ja välinpitämätönkin välillä. Olen pitänyt suhdetta itsestäänselvyytenä enkä aina joustanut tarpeeksi. Olen ollut kahlitsevakin ja välillä jopa sairaalloisen mustasukkainen. Miksi tajuan vasta nyt että minun tulisi muuttua kun se on jo myöhäistä. Miksi?
Silti pidän sisälläni turhia toiveita siitä, että kun muutamme erilleen hän huomaisi kuinka tärkeä olin hänelle ja kuinka inhottavaa yksin oleminen on. Läheisyydenkaipuuni on sanoin kuvaamaton. Inhottavimmalta tuntuu ajatus siitä, että hän voisi jatkaa elämäänsä hyvinkin nopeasti ja olisi kohta jopa uudessa suhteessa. Hän on niin kylmä ja tuntuu siltä ettei tämä tilanne hetkauta häntä ollenkaan. Itse olen aivan paniikissa ja ahdistaa sekä masentaa. Menen tänään puhumaan ammattiauttajalle ja toivon että saan jotain selkoa päähäni. Tämä on hirveää.
Kaipaan vastauksia saman asian kokeneilta tai ihmisiltä jotka elävät samanlaista tilannetta kanssani.
m21&n19
Ero astui voimaan viime lauantaina eli 25.5. ja tunteet ovat olleet melkoista vuoristorataa. Välillä itken, välillä panikoin, välillä ajattelen järkevästi. En voi olla aloillani ja mietin kokoajan miksi tämän piti sattua juuri minulle ja miksi juuri nyt. Minulla alkaa kesätyö viikon päästä ja en ymmärrä miten onnistun pitämään mieleni virkeänä.
Asumme vielä ensi kuun yhteisessä asunnossa sillä vuokra pitää tästä kämpästä vielä maksaa ja uudet kämpät hommata. Pitää siivoilla järjestellä asioita yms. Tuntuu erittäin kamalalta olla paikassa jossa olen viettänyt kaikki nämä yhteiset hetket. Inhottavaa olla kaikkien muistorikkaiden tavaroiden keskellä ja haistaa tyttöystäväni tuoksuja.
Eron syystä en edelleenkään ole varma, mutta tyttöystävä sanoi ettei jaksa enää tätä tilannetta. Sanoi että arki alkaa tuntua inhottavalta ja ettei ole enää kanssani onnellinen. Sanoi myös ettei tiedä mitä elämältään haluaa ja ilmeisesti haluaa kokeilla jäätä. Olen ollut typerä ja välinpitämätönkin välillä. Olen pitänyt suhdetta itsestäänselvyytenä enkä aina joustanut tarpeeksi. Olen ollut kahlitsevakin ja välillä jopa sairaalloisen mustasukkainen. Miksi tajuan vasta nyt että minun tulisi muuttua kun se on jo myöhäistä. Miksi?
Silti pidän sisälläni turhia toiveita siitä, että kun muutamme erilleen hän huomaisi kuinka tärkeä olin hänelle ja kuinka inhottavaa yksin oleminen on. Läheisyydenkaipuuni on sanoin kuvaamaton. Inhottavimmalta tuntuu ajatus siitä, että hän voisi jatkaa elämäänsä hyvinkin nopeasti ja olisi kohta jopa uudessa suhteessa. Hän on niin kylmä ja tuntuu siltä ettei tämä tilanne hetkauta häntä ollenkaan. Itse olen aivan paniikissa ja ahdistaa sekä masentaa. Menen tänään puhumaan ammattiauttajalle ja toivon että saan jotain selkoa päähäni. Tämä on hirveää.
Kaipaan vastauksia saman asian kokeneilta tai ihmisiltä jotka elävät samanlaista tilannetta kanssani.
m21&n19
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja silti sanoo että rakastaa minua eikä koskaan voi lopettaa rakastamasta. Yhteiset kissatkin meillä on ja on hermoja raastavaa kun joutuu muutonkin jälkeen vielä kissojen hoidon takia olemaan väkisinkin jossain yhteydessä.
Viime yönä nukuimme yhteisessä sängyssänne ja kesken yötä hän tuli unissaan kainalooni. Tuntui niin pahalta että tiedottomassa tilassa hän haluaa käpertyä viereeni, mutta todellisuudessa läheisyyteni on vastenmielistä ja ahdistavaa. Haluaisin vain pussailla häntä, tehdä mukavia asioita yhdessä ja suunnitella tulevaa.
Tyttö itse ehdotti jopa kihlojakin pari kuukautta sitten ja sanoin etten ole vielä valmis. Olin sitoutumiskammoinen. Nyt tuntuu etten mitään muuta haluaisikaan. Raastavaa on. Kaipaan vastauksia!
Paras keino on lopettaa valitus ja itsesääli. Katsoa peiliin, koska siellä se syy on. Laittaa kengännauhat kireämmälle ja lähteä radalle. Laastarisuhde tai pari, niin heti unohtuu exät. Turha volina pois ja menox.
Kyseessä on avoero, joten kumpikin pitää omansa. Onneksi ei ole ollut naimisissa, jolloin kaikki olisi mennyt jakoon. Noin lyhyt suhde, niin elämä ei siihen kaadu. Itseä niskasta kiinni ja oma elämä järjestykseen, saa tulla mennä miten huvittaa. Mikä olisi parempi tilanne näin kesän alussa:).
Ero tuntuu pahalta teissä molemmissa. Usko pois. Tyttösi hakee tällä nyt suunnanmuutosta elämäänsä. Vain aika näyttää sen mihin se johtaa vai johtaako mihinkään. Voi olla että hän huomaa sen minkä menetti ja haluaa takaisin tai voi olla että on tyytyväinen ratkaisuunsa ja jatkaa uutta elämää. Kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö? Mikset siis sinäkin. Vaikealta ja miltei jopa mahdottamalta se saattaa tuntua mutta vain sinä itse olet oman onnesi herra. Menetät nyt jotain mikä on sinulla kaikki kaikessa mutta huomaat kuitenkin jossain vaiheessa että elät vielä ja maailmasi ei siihen kaatunut. Olet vahvempi, itsenäisempi ja huomaat asioissa uusia näkökulmia mitä et nyt tunne kuohussa huomaa. Aikaa kaikki vie ja voimia. Mutta joka päivä olet vähän eilistä vahvempi. Uskalla käydä kipeät asiat läpi, älä pidä paskaa oloa sisällä. Puhu ja puhu ja olet huomattavasti keveämmällä mielellä. Tämän kaiken voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Olin sinun asemassa. Meillä tosin 2 lasta ja yhteistä taivalta 14v. Yritin vielä kerran kaikkeni mutta ei riittänyt. En ole katkera, voin vain sanoa että pystyin selkä pystyssä hyväksymään eron koska olisin ollut valmis laittamaan itsestäni 110% likoon suhteemme puolesta mutta toinen ei. Mä en luovuttanut mutta hyväksyin sen ja tein kaikkeni.
Voimia ja hyvää kesää kaikesta huolimatta!
Todennäköisesti naisella jo uusi kuvioissa. Ei näitä kannata jäädä murehtimaan,kun a) ei ole montaa lasta, b) ei ole naimisissa, c) lyhyt suhde kyseessä.
Pikainen katominen peiliin ja menoksi. Laastarisuhde auttaa aina, varsinkin lyhytaikaisesti. Itseään voi aina lohduttaa sillä, että vastaavissa tilanteissa on aina ollut 3. pyörä pyörimässä.
Kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni.
Kun tuli ero niin pidin 3 viikkoa lomaa töistä (pitämättömiä lomia). Kaipasi toisen läheisyyttä ja mietti kuinka vielä voisi saada toisen takaisin.
Parasta oli olla pitämättä yhteyttä, muuten tuli tuskainen olo ja kaipaus mieleen.
Nyt myöhemmin osaa nähdä tilanteen ulkopuolelta. On miettinyt mitä itse teki väärin (mustasukkaisuus, omista tulevaisuuden haaveista yhteisinä puhuminen. Miksi joskus mielummin oli tietokoneella kun tyttöystävä olisi ollut siinä vieressä...)
Noita asioita on hyvä käydä läpi. Uskon että jos löytää uuden tyttöystävän niin hänen kanssaan osaisi välttää samoja virheitä. Tietää myös paremmin millaisen naisen haluaa