Avoerosta on aikaa jo kolme vuotta ja tuntuu siltä että vieläkään en oikein uskalla luottaa uusiin ihmisiin. Jonkinlaista kipinää on syntynyt, mutta jostain syystä vetäydyn koko jutusta. Uusiin ihmisiin tutustuminenkin on hankalaa.
Liekö kyseessä hylätyksi tulemisen pelko tms. en osaa sanoa.
Kauankohan mahtaa vielä kestää?
Liekö kyseessä hylätyksi tulemisen pelko tms. en osaa sanoa.
Kauankohan mahtaa vielä kestää?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Avioerosta noin 12 vuotta, vieläkään en pysty/halua/innostu sitoutumaan kehenkään toiseen!
On liian mukavaa näin! alan miettiä mitä menetän jos sitoudun, ja se sitoutumattomuuspuoli vaakassa painaa niin hiton paljon enemmän!!
JOS olis olemassa mies, joka ei roiku, kontrolloi, kysele, vaadi vaan haluaisi elää omassa asunnossaan omaa huusholliaan ja minä omaani. Matkusteltais yhdessä, vietettäis aikaa, mutta EI mitään sitoutumisia!!!
Aikuisia kun ollaan, osattais elää "ihmisiksi", omat kaverit, ystävät ja tietysti joitain yhteisiäkin. Oltais niinkun ne temppelin pilarit, vierekkäin mutta erillään. Kannateltais sitä samaa kattoa.
Se kestää niinkauan kun et selvitä sitä pelkoa itselles. Itseanalyysiä kehiin!
Niin, yleisin jarru lienee siellä omassa nupissa, ajatuksissa ja asenteissa, kuten tuon ekan vastaajankin vaatimusluettelon pituudesta voi päätellä.
Sitä elää juuri sellaista elämää jonka on ympärilleen kehittänyt omilla asenteillaan ja valinnoillaan. Me tehdään joka päivä kymmeniä valintoja, jotka tukevat aina jotakin tarvetta meissä.
Jos tarpeitaan ei tiedosta, tukee itsessään helposti samoja asioita tiedostamattaan, jolloin muodostuu tuttuuden laatikko jossa viihdytään. Muita tarpeita ei ruokita, joten ne eivät myöskään herää vaatimaan mitään.
Ihmisen tapa selittää asiat aina itselle parhain päin pitää myös monen ihmisen yksinnäisenä, kieltämässä yksinäisyyden tunteensa, tai vastaavasti pitkässä parisuhteessa, ikuisesti eronneena, leskenä tai jatkuvasti rakastuneena ja sen kautta onnellisuuttaan mittaavana, jne.
Mitään muutoksia ei tietenkään pääse syntymään ellei niille anna mahdollisuutta.
Hyviä vastauksia. Tuossa mietin sellaista, mitä sitä oikein uskaltaa toiselle itsestään kertoa, kun kumppanilleni paljastin koko sisimpäni, kotitaustoja ja avioeroja myöten, hän otti ne sitten suhteen loppuvaiheessa lyömäaseeksi ja se loukkasi ja jätti näemmä jälkensä pitkäksi aikaa.
Sellaisen muurin pitäminen itsensä ympärillä ei tunnu pidemmän päälle hyvältä :/ pohjimmiltani olen sosiaalinen ja tutustun suht helposti uusiin ihmisiin, mutta omien henkilökohtaisten juttujen (ei mitään isompia, vain pelkoja, pettymyksiä yms.) kertoilemista kartan.