mutsipaholainen

Sairaita ovat tuollaiset ihmiset jotka eivät muuta osaa kuin puuttua toisten elämään näitä ihmisiä nimitetään NARSISTEIKSI tälläiset ihmiset pitäisi pistää pakko hoitoon jotka valehteleva ja levittelevät perättömiä huhuja joka paikkaan VAROKAA TÄLLÄISIÄ IHMISIÄ

Asiasta on kyllä perustuslain yhdenmukaisuuspykälät, joissa on sorrosta.

Jos laki ei uppoa vanhemmille, niin otapa yhteys sosiaalitoimistoon vammaispalveluvastaavaan. Tuosta on hyötyä siinä mielessä, että samalla selvitetään asian tekniset puolet ja käytäntö.

Tietnkinhän saattaa olla jotain jota nyt tässä ei ole kerrottu.

Mahtaakohan sun itses asenteet olla ihan kohillaan vanhempias vastaan? Ei ainakaan vaikuta siltä? Moni vanhempi kokee elämänkokemuksen myötä halua pitää läheisesti yhteyttä nuoriinsa, jotka vasta lentävät pesästä, eivätkä käsitä, miksi nuoret sysii heitä pois elämästään! Nykynuorilta puuttuu kiitollisuus. Monien nuorten vanhemmat edelleen rahoittavat oin nuortensa elämää, ja sitten sanotaan, että ei haluta pitää yhteyttä. Pidän aika törkeänä käytöksenä!

Olisiko kuule sunkin aika katsella peilistä itseäsi ja todeta että nyt ei ole sulla kaikki inkkarit kanootissa nuoret ei ikinä itsenäisty jos vanhemmat hyysää koko ajan ja kattoo perään sekä vahtii koko ajan kun holhoushan loppuu vanhemmilta kun täyttää 18 mutta jos ei osaa edes tällöin irrottaa niin kyllä on tällöin vika jossakin eikä ole kaikki jauhot pussissa

tuttu tilanne, mäkin oon täysikäinen, ollu jo kauan sitten ja osaan kyllä. huolimatta perseen alla olevasta pyörilla liikkuvasta jakkarasta huolehtia itsestäni oikeinkin hyvin...tai osaisin, mutta vanhemmat on päsmäröimässä asiat vituroilleen, siis heidän mielikseen, ja tää päsmäröintihän on erittäin pahaksi mun itsenäistymistä ajatellen. 33v mutta edelleenkin tuon helkutin vanhempien päsmäröinnin takia kotona asuva olen

Itse olen selkäleikkauksen vuoksi tuoliin joutunut ja asun äitini kanssa. Olen 39 ja tarvitsen joissain arjen askareissa apua ja olen kiitollinen siitä että 65 vuotias äitini jaksaa vielä minua auttaa. Kun hänestä aika jättää siirryn palvelutaloon. Olen ollut tyytyväinen ja kiitollinen ratkaisusta. Se säästää yhteiskunnan varoja ( muutoin tarvitsisi kotipalvelua, kotisairaanhoitoa jne. ) ja mahdollistaa yhteiselämän. Saan jakaa arkea hänen kanssaan ja on haikeus nähdä toisen vanhenevan ja voimien vähenevän mutta on kiitollisuus siitä että on olemassa. Ja laitoskuntoutuksessakin olivat sitä mieltä että ratkaisu on hyvä. Enkä koe liikaa holhoamista. Äitini, taksikuskit ja fysioterapeutti on ainoa sos. kontakti.

Muutin äidin luota 23-vuotiaana. Tarvitsen ajoittain apua kotona, mutta silti ratkaisu muuttaa oli reilu sekä minulle että äidilleni.

Yhdessä asuminen kiristi välejä. Ja äitini halusi auttaa jatkuvasti niissäkin asioissa, joita pystyn tekemään itsekin. Etäisyyttä on pakko ottaa, jos haluaa itsenäistyä.

Minusta on parempi muuttaa omilleen, vaikka tarvitsisi kotisairaanhoitoapuakin tms. Se on silti parempi tilanne kuin olla riippuvainen vanhemmistaan aikuisena.

On mahdottoman vaikea päästä irti vanhemmistaan.
Ja etenkin ilman tuskaa.
Suosittelen sitä kuitenkin kaikesta huolimatta..
Vaihtoehto on todella syvältä

kun vaan tajuaa nostaa kytkintä tarpeeks ajoissa niin uskon,että se on molemmille parempi ratkaisu.

Oon taksikuski ja työssäni olen tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Välillä itseänikin hämää, että autanko joskus liikaa vai liian vähän. Ymmärrän hyvin sen, että kaikki ihmiset haluaa itse tehdä asioita, eikä aina tarvitse tehdä puolesta. Mutta ihan varmuuden vuoksi vakiasiakkailtakin varmistan, että pärjääkö hän itse tästä eteenpäin. Joskus pärjää, joskus toivotaan, että autetaan jonkun kynnyksen yli (josta en välttämättä ole tietoinen) ja silloin autetaan.
Varmasti vanhemmille vaikeaa tuo irtaantuminen, kun on tottunut hoitamaan niin kokonaisvaltaisesti lastaan pienestä pitäen. Ei se minun mielestäni ole kiittämättömyyttä, jos aikuinen lapsi osoittaa halua tehdä asioita itse ja jopa itsenäistyä niin, että asuu omassa kodissa.
Ja onhan näitä samanlaisia ongelmia myös muilla nuorilla aikuisilla, jos sattuu olemaan sellaiset vanhemmat, että eivät uskalla päästää irti. Eivät luota lapseensa ja soittelevat yhden illan aikana joka tunti. Melkein 20 vuotta katselin sivusta, kun kaverin äiti soitteli ja huolehti ihan niin pitkälle, että nykyään tämän aikuisen yli 30 vuotiaan on vaikea tehdä mitään itsenäisesti. Äitinsä on nyt ollut kuolleena muutamia vuosia ja koko ajan huonompaan suuntaan menossa, kun ei itse viitsi/kykene hoitamaan asioitaan. Oma asuntonsa on kuin varasto, jonne kerätään muistoja eletystä elämästä, mutta kaikki se sälä estää elämisen siellä. Joten eikun muutto isän luokse epävirallisesti.
Vanhemmilta todellinen karhunpalvelus, jos ei sillon anna lapsen itse tehdä, jos lapsi haluaa ja kykenee. Tsemppiä!

On ollut todella mielenkiintoista seurata tätä tärkeää keskustelua! Tämä on asia, joka minua mietityttää ja josta on otettu laitoskuntoutusjaksoilla tässä parina vuotena puheeksi. En tiedä, onko tilanne helpompi heillä, joiden perheessä on 2 vanhempaa. Mutta ainakin minulla äitini on ollut yksinhuoltaja viimeiset 38 vuotta ja on tehnyt koko ikänsä kotiäidin arvokasta työtä. En tiedä, kummalle se olisi loppupeleissä vaikeampaa irtautua kodista ja muuttaa palveluasuntoon; äidilleni vai minulle. Hän on tottunut kantamaan huolta ja invalidisoiduttuani vielä enemmän. Joskus ennen kun olin nuorempi ja terveempi, mietin kyllä erilleen muuttamista. Mutta sitten tuli myöhemmin liikalääkityksen seurauksena muistin alenema ja jo turvallisuuden kannalta on parempi että hän "katsoo jäljilleni" ja auttaa. Aiemmin laitoskuntoutusjaksolla ( taisi olla ennen invalidisoitumistani mutta muistiongelmien jo tultua ) sai lukemattomia kertoja vastata kysymykseen miksen asu omillani! No, nyt ainakin tämän vuoden laitoskuntoutusjaksolla antavat arvoa äidilleni, joka toimii korvauksetta omahoitajanani. Ja antavat neuvoja sitten mitä palveluja on mahdollista saada ja millaiseen paikkaan mennä, kun äidistäni aika jättää tai hän sairastuu. Vähän kerrassaan tulee mietittyä jo omaa elämää.

Ja ainakin fysioterapeuttikin tsemppaa kovasti itsenäiseen liikkumiseen ( liikun äitini & invakuskien kanssa ) . Tuossa muuten on, että kaupassa, sairaalassa tai virastossa asiointia tulee ylläpitää, vaikka vanhemmat olisivatkin siinä keralla taustatukena. Itsellä on ajoittain epävarmuutta asioinnissa, johtunee kuitenkin kuulon alenemastakin - joskin olen huomannut että liikuntavammaistakin autetaan hyvin ja puhutaan asiakkaalle, ei saattajalle.

Toivotan kaikille palstalaisille oikein hyvää loppukesää ja alkusyksyä! Ystävällisin terveisin, Happy Invalide

Mä muutin kotoa opiskelemaan sisäoppilaitoksen kautta maailmalle v.98, 15 vuotiaana, eli heti kun oppivelvollisuus loppui. Vanhempien kanssa on aina ollut hyvät välit, mutta silloisen tyttöystäväni (oltiin 3 vuotta yhdessä) isä oli ylihuolehtivainen. Joka päivä soittelua ja kyselyitä lääkkeiden otosta ym. 12 vuotta sitten suhde loppui, mutta ystävyys jäi.

Näin liikuntavammaisen äitinä on ollut todella vaikeaa irrottautua juuri tästä lapsesta,vaikka hän muutti omaan asuntoon ja viihtyy hyvin,eikä missään nimessä haluaisi asua minun kanssa..on mulla kuitenkin aivan eillainen huoli häenestä kun toisista lapsistani...ajatus siitä miten sitten kun minusta aika jättää on useasti mielessä...saan todella tehdä työtä itseni kanssa etten auttaisi häntä kun vain niissä asioissa joihin hän apua pyytää...tiedän että hän arvostaa sitä työtä mitä teen ja minä äitinä annan hänelle normaalia kodin tunnetta,jota toiset avustaja ollasse paikalle ei voi antaa,vieras on vieras vaikka olisi kuinka mukava.....siis vammaisten ja vamhempien isoin taakka on varmaankin löytää toimiva normaali suhde jossa kummatkin ovat tyytyväisiä..hyvää jatkoa kaikille lukijoille....viisautta tarvitaan............