Kirjottelen tämän tänne, koska asia on askarruttanut minua jo pitemmän aikaa.
Elikkäs olen 25-vuotias parisuhteessa elävä nainen. Poikaystäväni on minua neljä vuotta nuorempi. Suhteemme toimi alussa erittäin mainiosti, mutta näin vuoden seurustelun jälkeen on ilmennyt muutamia ongelmia. Asiaa selventääkseni täytyy palata hieman ajassa taaksepäin, aikaan ennen kuin nykyisen mieheni edes tapasin.
Edelliset suhteeni olivat erittäin myrskyisiä oman tempperamenttisuuteni ja mielialan vaihtelujeni vuoksi. Lisäksi olin kontrolloiva, haastoin riitaa usein mitä ihmeellisemmistä asioista sekä mielialani kimpoilivat päivittäin innostuneesta ja positiivisesta mielialasta ärsyyntymiseen ja kiukkuisuuteen. Muutamia masennusjaksojakin oli. Suhteet päättyivät yleensä, ja ajattelisinkin että vika oli minussa, vaikka en asiaa juuri silloin niin ajatellut. Minulle diagnosoitiin vuosi sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen saanut asiaan lääkityksen sekä käyn säännöllisesti terapiassa. Asia on siis tällähetkellä minun osaltani kunnossa, elämä sujuu ja tein päätöksen, että en toista menneisyyteni virheitä ja aion tulevaisuudessa olla parempi ja tasapainoisempi kumppani nykyiselle miehelleni.
Ongelma on kuitenkin ilmennyt. Olen viimeaikoina huomannut miehessäni samoja piirteitä, asioita ja ongelmia joita itselläni oli muutama vuosi takaperin. Hän kiukustuu, suuttuu ja haastaa riitaa erittäin usein mitä ihmeellisemmistä asioista sekä hänen mielialansa poukkoilevat miten sattuu. Mainitsin asiasta hänelle, ja hän suuttui siitä erittäin verisesti. Kukapa muukaan tietäisi asian laidan paremmin kuin minä, ihminen jolla on ollut samoja ongelmia? Hän vain kiukkuilee, hymyilee ivallisesti ja toteaa " olet sinäkin nyt niin sairaan kokenut ihminen kun kerran ootkin mua vanhempi, neiti täydellinenhän tietää kaikista asioista aivan kaiken!" Asia raastaa minua, koska haluan miehelleni pelkkää hyvää ja että hänen olisi hyvä olla. Rakastan häntä todella paljon.
Voiko tämä suhde enään kestää? Toinen on hyväksynyt sairautensa ja elää sen kanssa, ja toinen ei tiedosta/halua tiedostaa asiaa millään tavalla.
Elikkäs olen 25-vuotias parisuhteessa elävä nainen. Poikaystäväni on minua neljä vuotta nuorempi. Suhteemme toimi alussa erittäin mainiosti, mutta näin vuoden seurustelun jälkeen on ilmennyt muutamia ongelmia. Asiaa selventääkseni täytyy palata hieman ajassa taaksepäin, aikaan ennen kuin nykyisen mieheni edes tapasin.
Edelliset suhteeni olivat erittäin myrskyisiä oman tempperamenttisuuteni ja mielialan vaihtelujeni vuoksi. Lisäksi olin kontrolloiva, haastoin riitaa usein mitä ihmeellisemmistä asioista sekä mielialani kimpoilivat päivittäin innostuneesta ja positiivisesta mielialasta ärsyyntymiseen ja kiukkuisuuteen. Muutamia masennusjaksojakin oli. Suhteet päättyivät yleensä, ja ajattelisinkin että vika oli minussa, vaikka en asiaa juuri silloin niin ajatellut. Minulle diagnosoitiin vuosi sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen saanut asiaan lääkityksen sekä käyn säännöllisesti terapiassa. Asia on siis tällähetkellä minun osaltani kunnossa, elämä sujuu ja tein päätöksen, että en toista menneisyyteni virheitä ja aion tulevaisuudessa olla parempi ja tasapainoisempi kumppani nykyiselle miehelleni.
Ongelma on kuitenkin ilmennyt. Olen viimeaikoina huomannut miehessäni samoja piirteitä, asioita ja ongelmia joita itselläni oli muutama vuosi takaperin. Hän kiukustuu, suuttuu ja haastaa riitaa erittäin usein mitä ihmeellisemmistä asioista sekä hänen mielialansa poukkoilevat miten sattuu. Mainitsin asiasta hänelle, ja hän suuttui siitä erittäin verisesti. Kukapa muukaan tietäisi asian laidan paremmin kuin minä, ihminen jolla on ollut samoja ongelmia? Hän vain kiukkuilee, hymyilee ivallisesti ja toteaa " olet sinäkin nyt niin sairaan kokenut ihminen kun kerran ootkin mua vanhempi, neiti täydellinenhän tietää kaikista asioista aivan kaiken!" Asia raastaa minua, koska haluan miehelleni pelkkää hyvää ja että hänen olisi hyvä olla. Rakastan häntä todella paljon.
Voiko tämä suhde enään kestää? Toinen on hyväksynyt sairautensa ja elää sen kanssa, ja toinen ei tiedosta/halua tiedostaa asiaa millään tavalla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Et sä ole mikään pätevä diagnosoimaan ketään toista, siksi että sulla on diagnoosi. Oikeestaan päin vastoin. Muutenkin kaksisuuntainen on roimasti ylidiagnosoitu ja kuvailemasi oireet voi olla itsekkäällä ja lapsellisella ihmisellä, joka kieltäytyy kestämästä vastoinkäymisiä, kiukuttelee eikä osaa käyttäytyä. Puhun sinusta, en poikaystävästäni yksistään.
Sitten masentuu kun koko maailma ei pyörikään oman navan ympärillä.
Minulla nimittäin on kaksisuuntainen enkä ole kontrolloiva: narsistit on. En hauku muita ja vaikka olen välillä todella temperamenttinen, osaan silti kasvaa, eli olen myös tajunnut, että ilman lääkitystäkin on syytä pitää joskus turpansa kiinni. Mikä siinä on että joillekin se masennus tai tunteiden heittely tuntuu olevan tekosyy kaikeen? Nuorena on tietty vaikea hallita itseään ja jokainen sortuu typeryyksiin, mutta tarkoitan ettei se anna kyllä syytä mihin vaan. Kuvailet osittain puhdasta itsekeskeisyyttä ja narsistista tapaa ajatella: et kaksisuuntaista.
En minä vaan ivaa ketään enkä omaa luonnehäiriötä ja kyllä, olen ollut tosi ailahtelevainen muuten, mutta olen myös vuosien mittaan kasvanut. Ihan ilman lääkitystäkin. Kestämään pahaa oloa.
Joten lopeta tosiaan se helvetin lapsellinen kaikkitietämys ja kumppanisi diagnosointi, sinä ET ole mikään pyskiatrian asiantuntija vaan mielenterveyshäiriöinen. Kukapa muu tietäisi asian paremmin? No aika moni. Tulee mieleen vaan sairaanloisen itsekeskeinen ja semmoinen, että luulet tietäväsi muistakin jotain, sinä et kuitenkaan muita tunne etkä asiantuntija ole tuolla tavalla muille kun itse itsellesi. Oletko varma ettei sairauteesi liity luonnehäiriötä tai ettet vaan ole myös liian narsistinen?
Jos alle 2%:lla on kaksisuuntainen olisi todella hassu sattuma että teitä olisi kaksi sattunut yhteen. Ehkä miehesi on vain onneton kaikkitietävän diagnoosihullun kanssa?
Asia ei siis välttämättä ole näin, mutta katso kriittisesti peiliin ja mieti, jos se ois. Jospa se oletkin sinä joka on edelleen väärässä, ja jospa sinä et olekaan muiden ihmisten asiantuntija ja jospa muut ovat erilaisia kun sinä? Jospa sinun pitää antaa poikaystäväsi ihan itse elää oman päänsä kanssa? Jospa sinun kaikkivoipa rakkautesi ei olekaan ihan vilpitöntä? Jospa rakastaisit niin että kuuntelisit enemmän ja tietäisit vähemmän?
En usko, että suhteenne tulee tuolla tavoin kestämään ja totisesti toivon, että jos olet tuommoinen, poikaystäväs tajuaa lähteä elämään jonkun vähemmän hallitsevan ihmisen kanssa, joka ei pidä itseään kaikkivoipana.
Niin, oletit ehkä kannustusta mutta kotidiagnoosit eivät minulta sitä saa, eikä tosiaankaan tuo lause "kukapa tietäisi paremmin..."
Tiesitkö, että puoleen näistä kaksisuuntaisista liittyy myös muita luonnehäiriöitä?
Enkä oikeasti tarkoita että näinhän se on, en tosiaan. Enkä tarkoita loukata. Vaan että mieti, miltä jo tuo kuulostaa, miltä se siis kuulostaakaan livenä. Mieti useampia vaihtoehtoja. Ja lopeta kotipsykiatria välittömästi, se ei ole fiksua. Et itsekään toivoisi kumppanisi diagnosoivan sinua alituiseen ja tulkitsevan kaikkia tunteitasi sairaudeksi.
saattaahan poikaystäväsi olla masentunut tai häntä stressaa jokin asia. parempi olisi varmaan jutella hänen kanssaan ja kuunnella ja tukea kun lähteä diagnoosia antamaan päin naamaa. itsekin huolestuin käyttäytymiseni muuttumisesta agressiiviseen kunnes tajusin et tosiaan mul on masennusoireita muitakin.