"Ero tuli"

Olen samoilla linjoilla kanssasi! Itse olen hieman yli kolmekymppinen ja onnellisessa avioliitossa lasteni isän kanssa.

Juuri lasten kohdalta ero tuntuu välillä suunnattoman julmalta. Omassa ystäväpiirissämme on ollut lukuisia eroja eikä mikään niistä kovinkaan kaunis ainakaan lapsen näkökannasta katsottuna! On tilanteita, kuten väkivalta yms. jolloin erosta saadaan tavalla sallitumpi, mutta uskon, että suurin osa haluaa kokea tätä "extreame" kulttuuria...mikä tuntuu olevan muodissa.

En tiedä onko minulla käynyt tuuri, kun olen hyvän miehen löytänyt ja uskon ikuiseen rakkauteen! Paljonhan se välillä vaatii, mutta ei se ruoho sen vihreämpää aidan toisella puolella ole.

Onnea omalle suhteellesi. Jatketaan sisukkaasti eteenpäin!

Ero tuli on jotakin mitä sanotaan tutuille ja puolitutuille. Mitä se kenellekään kuuluu miksi on erottu enkä itse ainakaan selittele mitään kenellekään. Pitäisikö mielestäsi ruveta itseään syyttelemään vai mitä ihmettä?
Tiedoksesi, että yksin kukaan ei voi pitää avio- tai avoliittoaan kasassa vaikka kuinka jaksaisi arkipäivää ja vastoinkäymisiä ja uskoisi parempaan tulevaisuuteen.
Kumppani voi todellakin lähettää postitse eroanomuksen puolisolleen tiedoksi ja ero astuu voimaan ½ vuoden kuluttua vaikka vain toinen osapuoli yksipuolisesti hakisi eron 2. vaihetta. Lomakkeita saa käräjäoikeuksista, ehkäpä nykyään myös netistä. Puolisolle ei siis edes tarvitse kertoa erosta mitään etukäteen. A touch of real life for you!

Kun aloittaa parisuhteen, ei koskaan voi suhteen alussa tuntea toista kunnolla. Vie jopa vuosia ennenkuin oppii tuntemaan toisen ihmisen edes jotenkuten, ja joskus tuntuu ettei 10 vuodenkaan jälkeen todella tunne toista. Ja ajan myötä molemmat parisuhteen osapuolet kasvavat, muuttuvat, elämä kohtelee miten kohtelee - lopuksi voi käydä niin, että puolisot todellakin (naistenlehtien kliseetä lainaten) "kasvavat erilleen".

Nuorempana ei oikein tunne itseäänkään niin hyvin, ei ole elämänkokemusta, eikä tiedä mitä parisuhteelta pitäisi vaatia. Eihän näitä asioita missään opeteta - ja vaikka opetettaisiinkin, niin kuinka moni uskoisi ja ottaisi opikseen? Tuossa ehkä 30 ikävuoden jälkeen aikaisintaan alkaa vasta tajuamaan elämästä jotain, ja tietämään mitkä asiat elämässä on tärkeitä, mitkä ei. 40:n vanhana taas tajuaa kuinka vielä 30:kin oli niin pentu vielä.... kyllä elämä opettaa.....
Nuorempana aloitetut suhteet harvoin kestävät, ja aivan syystä. Toki aina on poikkeuksia.

Valitettavasti ei ole olemassa mitään "puolison valintaoppaita", joista voisi sitten valita juuri itselleen sopivan kumppanin ja elää onnellisesti yhdessä elämänsä loppuun asti. Ei auta kun kokeilla ja katsoa mitä kustakin suhteesta tulee ja suhteen kautta opetella tuntemaan toinen. Parikin vuotta voi helposti mennä, kun huomaa tehneensä virheen. Parikin vuotta kestänyttä suhdetta ei vaan ole sitten helppo lopettaa noin vaan. Eikä sitä "virhettä" niin tietoisesti ajattele, se vaan tuntuu ettei elämässä kaikki ole kohdallaan.

Ja joskus joillakin pareilla vaan käy mieletön mäihä, heti ensiyrityksellä löytävät itselleen täydellisen parin - mutta erittäin harvinaista tämä kyllä on.

Ja aika rajallisesta joukosta kohtaamiaan ihmisiä sitä sitten parinsa aina valitsee, kaikki on sattumasta kiinni. Joskus tuntuu, että juuri toisilleen sopivat parit ovatkin väärinä aikoina suhteessa "väärien" parien kanssa, ja koskaan ei satu oikeaa hetkeä että "sopivat" parit olisivatkin vapaana toisilleen. Ja joskus käy hyvä tuuri.

Helposti käykin sitten, että ehditään tekemään lapsia suhteessa, joka objektiivisesti tarkastellen oli molempien puolisoiden kannalta väärä. Kesti vain molemmilta tai toiselta puolisolta liian kauan huomata karu totuus. Lasten vuoksi monet parit sitten sinnittelevät viimeiseen asti suhteessa, jossa molemmat puolisot kärsivät.

Luulenpa että melkein kaikki lankeavat vielä siihen ansaan, että suhteen alussa havaitut ikävät tai huonot puolet toisessa antaa pitkän aikaa anteeksi, ja kuvittelee että ajan myötä ne huonot puolet karsiutuvat. Sitä kuvittelee, että toinen muuttuu ajan myötä paremmaksi tai että peräti itse saisi toisen muutettua sellaiseksi kuin haluaa. Näin ei käy juuri koskaan, vaan käy aivan päinvastoin. Huonot puolet ajan myötä vain korostuvat, ja käyvät entistä ärsyttävämmäksi. Lopulta ei enää niitä hyviä puolia enää muistakaan.

Monta kertaa eronnut: Kun olet jo monesti eronnut, niin oletko sitten aina löytänyt uudessa suhteessa paremman kumppanin kuin edellinen? Ilmeisesti et, koska ero on aina tullut. Ei ole tainnut olla ruoho vihreämpää aidan toisellakaan puolella.. Onko vastaan kenties tullut ongelmia, joita sitten olet lähtenyt karkuun? Oletko sitä mieltä, että vaihtamalla kumppania elämä todellakin paranee? Ehkä vain alkuhuuman ajaksi, mutta sitten kun arki ja ongelmat koittavat, niin pois vaan ja uusi tilalle? En halua olla ilkeä, mutta tällaiselta suhteet nykyään vaikuttavat, surullista kyllä. Puhut "täydellisen" kumppanin löytämisestä. Itse olen sitä mieltä, että täydellistä ei olekaan! Pitkän parisuhteen salaisuus taitaa olla juuri siinä, että pystyy hyväksymään toisen ihmisen ja rakastamaan häntä hänen virheistään huolimatta. Virheetöntä ihmistä ei olekaan. Täytyy osata myös myöntää omat virheensä. Pitemmän ajan kuluessa osaa tehdä enemmän kompromisseja (mikä on välttämätöntä yhteiselossa toisen kanssa!) eikä enää jaksa ärsyyntyä kaikesta, vaan siihen tottuu. Jos vain keskittyy siihen, että itse nauttii koko ajan kaikesta ja kaikki tuntuu niin ihanalta, niin kaipa se ero tulee. Kaikki ei nimittäin aina tunnu niin ihanalta ja se on hyväksyttävä! Ylämäkiä ja alamäkiä on. Huonompina aikoina täytyy vain tehdä enemmän töitä ja pyrkiä taas parempaan. Niin meillä ainakin on, välillä on ihanaa ja välillä taas neutraalimpaa. Uskon, että jos molemmilla on halu tehdä töitä suhteen hyväksi ja huomioida toista, niin asiat ovat hyvin. Hyvä suhde on sekä rakkauden että MYÖS tahdon kysymys. Tahto seisoa toisen rinnalla huonompinakin aikoina kun rakkaus ei juuri silloin kukoista. Olen ihan samaa mieltä siis keskustelun aloittajan kanssa. Tärkeää on juuri se, että ollaan tiimi. Keskinäinen luottamus ja ystävyys ovat todella tärkeitä asioita. Eihän huumaa kestä kenelläkään ikuisesti ja olennaista onkin, mitä huuman jälkeen jää jäljelle. Ja kyllä jo suhteen alussa näkee, jos yhtään on ihmistuntemusta, mikä toinen on miehiään ja onko hänellä halua panostaa suhteeseen yhtä paljon kuin itsellä. Jos jo alussa on sellainen tunne, että tuleekohan tästä mitään, niin miksi turhaan vaivautua. Jos haluaa elää pitkässä suhteessa, niin täytyy olla valmis yhteiselämään myös vastoinkäymisissä. On todella itsekästä lähteä heti, kun ongelmia tulee. Jos molemmat ovat valmiita yrittämään ratkaista ongelmat, niin uskon, että niistä voi selvitä. Tietysti väkivaltaisessa suhteessa ero voi olla paras ratkaisu ja on muitakin tapauksia, joissa eroaminen on ymmärrettävää. Uskon kuitenkin, että jos ihmiset yrittäisivät edes hieman enemmän, niin moni olisi säästynyt erolta, eikä olisi niin paljon kärsiviä lapsiakaan.. yrittäkää siis kovemmin! Ei elämä VOI olla pelkkää nautintoa. Tämä on siis vain minun mielipiteeni, mutta seison sen takana viimeiseen asti. Saa haukkua tai vastustaa jos siltä tuntuu :)