Elokuva paskaa!

Minä ainakin latelin täydeltä laidalta eron syitä: ei halunnut olla isä, ei kiinnostanut perheasiat, ei kotona olo, ei lapsen kanssa oleminen, ei työ. Exän elämä oli yhtä vali-valia, oltiin lapsen kanssa sitten miten päin tahansa. Ei auttanu parisuhdeterapiat eikä mitkään. Kyllä siinä loppui pinna.
En tiedä oliko siinä hyvä syy, mutta näin kävi.

Voisikos kyse olla esim. keskustelutaidon rajallisuudesta, omien tunteiden käsittelykyvyn rajallisuudesta, vastuunkantamisen pelosta, itseluottamuksen puutteesta, sitoutumisen pelosta jne..? Puolin ja toisin.

Elokuvapaska on näin ajatellen yhtä kelpo selitys siinä missä nuo mainitsemasi kolme muutakin vaihtoehtoa. Edustavat kaikki ihan samaa asiaa: pakenemista.

Mutta eikö parisuhteeseen tarvita aina kaksi osapuolta? Siis eikö isokin mies voi muuttua ja reakoida samanlaiseen käytökseen erilailla ensi kerralla? Eikö isokin mies voi ottaa ja kantaa sen oman vastuunsa asioiden tiettyyn pisteeseen kehittymisessä? Onko aina tömäytettävä pää samaan seinään ja sälytettävä taas vastuu siitä toisen niskaan, että itse heräsi jälleen kerran liian myöhään?
Eikös niin tehdessään filmaa ihan samaa elokuvapaskaa kuin se toinenkin osapuoli?

kuunnella sitä kumppania ennen näitä repliikkejä. Toista ei saa pitää itsestäänselvyytenä vuosienkaan jälkeen. Elokuvarepliikit tulee, kun osapuoli toteaa, ettei kumppani kuuntele, reagoi, kehity jopa muutu (mustasukkaisuus, alkoholismi, väkivalta yms.) Kun ei yhteen sovita niin ei sitten. Siinä ei auta vaikka toinen olisi tyytyväinen elämäntilanteeseensa. Kummankin pitää olla tyytyväisiä. Kun vastakaikua ei ole niin minkä teet?

>Elokuva paskaa:
-Musta tuntuu että me ollaan erkaannuttu toisistamme tai jotain.
-Mä en osaa oikein sanoo. Mun täytyy nyt miettiä ihan rauhassa tätä. (Ja senhän tietää ettei vastaus ole ainakaan että palataan yhteen) >