Kestääkö suhde???

Minä olen seurustellut miehenkörilääni kanssa nyt reippaan vuoden. Kesäkuukaudet olen asunut hänen luonaan. Muuten elämämme ovat töiden ja opiskelun takia eri kaupungeissa.
Huomenna pitäisi taas muuttaa takaisin omiin ympyröihin; erota vähäksi aikaa kunnes taas nähdään... En voi olla surematta sitä, miten ikävä mulle tulee! Kesä on herättänyt toiveita ja ajatuksia yhteisestä tulevaisuudesta. Sitä ennen ei ollut mahdollista nähdä kuin kerran pari kuukaudessa ja mitä nyt puhelimessa puhuttiin melkein päivittäin. Suhteemme siis taantuu takaisin entisiin oloihin, vaikka olemme vasta saaneet mahdollisuuden kiintyä toisiimme ja nauttia yhteisestä arjesta!

Surettaa ja pelottaa. Kestetäänkö me?

Yksinkertaista ratkaisua välimatkaamme (200km) ei ole, mutta jos jostain voi lohtua hakea, niin siitä, ettei ero välillämme ole tuon suurempi!
Vaatii mielestäni aikamoista rohkeutta ja luottamusta tieten tahtoen hakeutua rakkaastaan kauemmaksi, mutta ymmärrän sen kyllä, jos haluaa vaikka toteuttaa omia unelmiaan tai tuulettaa ehkä ajatuksiaankin välillä. Ehkä kaikki silloin tällöin näyttää selkeämmältä kauempaa katsottuna?

Jotkuu on erossa toisistaan paljon pitempiäkin kausia kuin tuo teidän 3,5 vuotta, eikä välttämättä ole mahdollisuutta edes nähdä kertaakaan kyseisen ajanjakson aikana! Jos sellaisen suhde kestää, niin mitä muutakaan se siis voisi enää olla, kuin todellista rakkautta!

Minä en voi muuta kuin rohkaista sua vaan. Samaa yritän omallakin kohdallani. Hyvät jatkot teille!

Minä lähdin 8 vuotta sitten opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja poikaystäväni jäi töihin kotikaupunkiimme. Olimme tuolloin seurustelleet pari vuotta. Näimme vuoden päivät toisiamme vain viikonloppuisin. Onneksi vuoden jälkeen myös poikaystäväni sai opiskelupaikan samaisesta kaupungista. Muutimme yhteen ja elelimme rauhallista yhteiseloa kuutisen vuotta. Tosin kävin välillä pyörähtämässa 6kk:n vaihto-opiskelukeikalla ulkomailla, missä Puluseni kävi minua kosaisemassa.

Valmistuimme samoihin aikoihin ja kuinka ollakaan saimme työpaikat eri kaupungeista. Nyt olen asunut viikot erillään rakkaastani 2,5 vuotta. Tällä hetkellä rakennamme taloa "kompromissi" paikkakunnalle ja suunnittelemme perheen lisäystä. Avioituakin aioimme ensi kesänä, mikäli olemme vielä rakennusprojektin jälkeen puheväleissä ;).

Olen sitä mieltä, että jos suhde on kestääkseen lopun elämää, ei se välimatkoihin kaadu. Kun luottamus on kunnossa ja rakkautta piisaa, ei fyysinen erossa olo ole ongelma. Pieni erossa olo, erityisesti se vaihtarijaksoni ulkomailla, sai minut tajuamaan, että juuri HÄN on se ainoa ja oikea minulle - Se kaikkein tärkein ihminen, jonka kanssa haluan lähteä eläkeläiskerhon retkelle 40 vuoden päästä.

Sitä paitsi, en halua katua ja syytellä toista 10 vuoden päästä asioista, jotka olen jättänyt hänen vuokseen tekemättä. Itsekkyys tietyissä asioissa ja mittakaavassa on vain hyväksi suhteelle.

Tästä olemme Puluseni kanssa yhtä mieltä.

Minä opiskelin 3,5 vuotta toisella paikkakunnalla. Tosin sitä 3,5 vuottahan ei erossa tarvitse olla. Itse olin ahkera ja valmistuin 3 vuodessa, vaikka se aika raskasta olikin. Kesät ja viikonloput olimme yhdessä, 5 kuukauden työharjoittelun suoritin siinä kaupungissa, missä poikakaverini asuu, ja opinnäytetyönkään aikana ei tarvitse paljoakaan opiskelupaikkakunnalla välttämättä oleilla!!!

Sun on turha etukäteen stressata siitä. Mistä sitä tietää vaikka se yksin asuminen ja erossa oleminen yhtäkkiä tuntuukin kivalta ja vapaalta. Niin minulle kävi. Muuttaminen ym oli yhtä tuskaa mutta sitten kun koulu alkoi ja sain uusia ystäviä ym niin valitettavasti se meidän juttu sitten loppui. Tai minä sen lopetin sillä en halunnut että käy niin että se hiljalleen hiipuu ja loppuu.

Ystävälläni taas suhde kesti opiskelu ajan...

Eli ota rennosti ja ajattele juuri noin että kestää jos kestää ja jos ei niin jossain on sinulle oikeampi mies

Eipä nuo välimatkat vielä, mitään...
Minulla ja poikaystävälläni on aika paljon välimatkaa sillä jouduin syksyllä opiskelujen takia muttamaan Ruotsiin. Mikään ei silti ole muuttunut rakastamme toisiamme vain enemmän ja enemmän, lomat pyrin viettämään kultani kanssa.
Laskemme kummatkin vain päiviä milloin näemme toisemme taas, Meidän suhteessa ei ole salaisuuksia ja luotamme toisiimme. Soiteltua tulee lähes joka päivä ja kerrotaan menoistamme tekstiviesteillä jne. Ikävä on koko ajan kyllä!

Että silleen.

Itse seurustelin kaksi vuotta ja meidän välissä oli 300km. Nähtiin joka toinen viikonloppu joskus harvemminkin ja rakkaus oli mitä ihaninta.

Ilman 100% luottamusta se ei toimi ja rakkautta tarvitaan. Erimielisyyksiä tulee joten parasta opetella keskustelemaan asioista ja jättää riitelemiset pois kokonaan. Aikaa yhdessä on niin vähän että jos se menee riitelemiseksi niin homma kaatuu heti. Myös siihen on valmistauduttava henkisesti ettei aina ehdi näkemään viikonloppuisinkaan ja siihen että molemmilla on oma elämänsä myös.. aina ei voi voittaa.

Viikonloput on lyhyitä ja lomia ei ole kovin montaa vuodessa, joten kannattaa oppia ottamaan kaikki irti jopa siitä viimeisestä viidestä minuutista ennen kuin auto, juna tai bussi tms vie rakkaan pois taas moneksi yöksi. Pitää osata nauttia ja olla onnellinen siitä että saa viettää edes ne viikonloput yhdessä eikä marista koko ajan siitä ettei näe viikolla.

Tiedän että se on vaikeaa erota aina mutta mietikkää sitten sitä tunnetta mikä on kun näette taas viikon päästä =) kyllä voin sanoa että sitä tunnetta kannattaa jäädä odottamaan taas hetkeksi =)

Jos rakkautta ja ennenkaikkea luottamusta riittää, niin kyllä suhde kestää erossalonkin.

Itsellä takana nyt vajaa vuosi etäelämää. Avomies ja yhteinen koti ovat muutaman sadan kilometrin päässä ja pääsen käymään välimatkan takia kotona vain noin joka kolmas viikonloppu. Etäelämä jatkuu ainakin vielä vuoden, mahdollisesti (todennäköisesti) pitempäänkin, koska oman alani töitä ei ole tarjolla kotiseudullani.

Aluksi olin ihan mielissäni kun sain olla välillä yksin, mutta aika pian arki ja yksinäisyys astui kuvioihin mukaan. Olimme kuitenkin asuneet yhdessä jo nelisen vuotta ennen kuin jouduin lähtemään työn perässä toiselle paikkakunnalle, joten tottahan tuntui (ja tuntuu!) kovin yksinäiseltä. Kyllä tämän kuitenkin kestää, vaikka koti-ikävä välillä kalvaakin pahasti.

Meillä ainakin luottamus on täydellinen ja rakkauttakin riiittää. Toistaiseksi en koe erossa olemista suhteellemme uhkaksi, vaikka synkkinä hetkinä pelottaa että elämä menee ohi emmekä enää ikinä pääse asumaan oikeasti yhdessä. Elän päivän kerrallaan ja nautin niistä harvoista ihanista hetkistä, jotka saan viettää kotona kultani kanssa.

Aloittajalle voisin sanoa, että voisi olla hyväksikin opetella olemaan välillä erossa siitä omasta rakkaasta. Ei se välimatka suhdetta kaada (jos kaataa, niin se olisi kaatunut jossain vaiheessa joka tapauksessa). Tsemppiä, päädyitpä mihin ratkaisuun tahansa.