En halua olla ylimielinen mutta minulla on paljon kavereita. Olen nimittäin jo nuorena keksinyt miten ihmisiin saa kontaktin: annan heidän puhua itsestään. Kuuntelen kiinnostuneena ja kyselen kuulumisia, vältän puhumasta itsestäni. Koetan keksiä parannusehdotuksia jos joku valittaa jotain ongelmaa. Paneudun oikein kovasti ja otan osaa ja tarjoan apua. Annan terapiaa vaikken ole siis terapeutti.
Mutta nyt olen väsynyt tähän kuvioon enkä halua enää jatkaa. Kaikki menee samaa kaavaa: päälleni kaadetaan suruja ja murheita. Jopa tuntuu siltä että joillekin minun näkemiseni aiheuttaa refleksin, että murheoksennusta alkaa tulla. Jos itse tarvisin apua, ei mitään reaktiota...
Itse minä olen tämän aiheuttanut, myönnän kyllä. No nyt sitten ollaan loukkaantuneita kun olen ottanut etäisyyttä.
Minulle on ihan kauhistus että pitäisi mennä jotain kaveria tapaamaan ehkä mahdollisesti jopa toisee kaupunkiin ja olla yötäkin, kuunnella höpötystä jostain aromaterapiasta tai uskomushoidoista (itse olen skeptinen kaiken sellaisen suhteen) taikka aviomiehen kylmyydestä tai lasten kouluhuolista kuinka paskat opettajat on koulussa, ja näytellä että juu, juu, voi kun hienosti sä pärjäät tän kaiken kanssa, ja onpas sinulla upeat uudet verhotkin.
Olen kyllästynyt tällaisiin ihmisiin ja haluan keskustella asioista jotka kiinnostavat minuakin. Onneksi on keskustelupalstat ja netti. Ei tarvi vääntäytyä koko illaksi pizzerian looshiin peräloukkuun turhaa höpinää kuuntelemaan vaan voi sanoa asiansa ja häipyä, ja käydä sit katsomassa, vastasiko kukaan ja tajusiko kukaan vai onko joku eri mieltä. Se on paljon miellyttävämpää, säästää aikaa. Anteeksi, olenko kusipää? Tähän tämä on mennyt.
Mutta nyt olen väsynyt tähän kuvioon enkä halua enää jatkaa. Kaikki menee samaa kaavaa: päälleni kaadetaan suruja ja murheita. Jopa tuntuu siltä että joillekin minun näkemiseni aiheuttaa refleksin, että murheoksennusta alkaa tulla. Jos itse tarvisin apua, ei mitään reaktiota...
Itse minä olen tämän aiheuttanut, myönnän kyllä. No nyt sitten ollaan loukkaantuneita kun olen ottanut etäisyyttä.
Minulle on ihan kauhistus että pitäisi mennä jotain kaveria tapaamaan ehkä mahdollisesti jopa toisee kaupunkiin ja olla yötäkin, kuunnella höpötystä jostain aromaterapiasta tai uskomushoidoista (itse olen skeptinen kaiken sellaisen suhteen) taikka aviomiehen kylmyydestä tai lasten kouluhuolista kuinka paskat opettajat on koulussa, ja näytellä että juu, juu, voi kun hienosti sä pärjäät tän kaiken kanssa, ja onpas sinulla upeat uudet verhotkin.
Olen kyllästynyt tällaisiin ihmisiin ja haluan keskustella asioista jotka kiinnostavat minuakin. Onneksi on keskustelupalstat ja netti. Ei tarvi vääntäytyä koko illaksi pizzerian looshiin peräloukkuun turhaa höpinää kuuntelemaan vaan voi sanoa asiansa ja häipyä, ja käydä sit katsomassa, vastasiko kukaan ja tajusiko kukaan vai onko joku eri mieltä. Se on paljon miellyttävämpää, säästää aikaa. Anteeksi, olenko kusipää? Tähän tämä on mennyt.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Ihan sama juttu. Olen myös hyvä ja empaattinen kuuntelija ja aina ollut hymyssä suin, vaikken välillä edes itse tiedosta hymyileväni. Huomaan että ihmiset jäävät heti juttelemaan kanssani vaikka moneksi tunniksi ja tuntevat välitöntä luottamusta minuun ja viimeistään kolmen päivän jälkeen minulle on jo kerrottu intiimejä salaisuuksia, vaikken ole niitä mitenkään yrittänyt urkkia. Tunnenkin välillä olevani kuin rippi-isä. Ihmiset tulevat ikään kuin ripittäytymään minulle, mikä on pitkän päälle ollut raskasta. Nykyään vain yritän nopeasti tyhjentää mieleni kaikista päälle kaadetuista murheista, koska en yksinkertaisesti jaksa kantaa vielä muidenkin murheita omieni lisäksi (jotka selvitän yksikseni tuosta vain????). Kai minulle on vakiintunut sellainen vahvan ihmisen rooli. Ensin se oli imartelevaa, mutta myöhemmin alkoi tuntua laiminlyönniltä tai ristiltä, jota joudun raahaamaan (kai sairastuinkin vahvuuteen, kun siihen ajettiin). Ehkäpä nämä minulle uskoutuvat ihmiset eivät vain olisi kestäneet sitä, että minäkin olen heikko, vaan he tarvitsivat seinän johon nojata. Nykyään olen alkanut säätelemään ihmissuhteitani eri tavalla kuin ennen eli minulla on vähemmän ystäviä kuin ennen ja edellytän heiltä samanlaisia selviytymiskeinoja ja kypsyyttä, joita itse omaan (tähän tilaan pääseminen vei kauan, tunsin mm. syyllisyyttä ja monet loukkaantuivat minulle). Puolustuksekseni voin vielä todeta, että olen sosiaalisessa ammatissa, joten vapaa-aikana saan mielestäni ollakin vähän itsekäs, kun työssä kuitenkin autan ihmisiä niin hyvin kuin taidan. Taidan muuten olla täällä keskustelupalstalla samasta syystä kuin sinäkin. Täältä pääsee livahtamaan kun oikeasti tuntee tarvetta siihen ja jotenkin täällä on myös helpompaa avittaakin ihmisiä. Juu, teen sitä täälläkin - se tulee kai itsestään, mutta tämä on siis miellyttävämpää kuin ahdistava sosiaalinen tilanne reunailmiöineen, joka muistuttaa panttivankitilannetta (toinen ei ehkä varmaan tajua ahdistukseltaan minun tuntemuksiani tms.). Ei me mielestäni olla ********.
Itse asiassa harrastan välillä krav magaa, potkunyrkkeilyä ja kuntonyrkkeiyä jaksaakseni ihmisläheisessä hoivatyössäni. Kamppailulajit tuovat balanssin elämääni. Onhan se tietysti vähän erikoista käydä vapaa-ajalla kuristamassa ja potkimassa ihmisiä treeneissä, mutta se auttaa jaksamaan. Ei kukaan voi aina vain antaa ja olla täydellisen hyvä. Sitä varten taas on luotu juuri uskonnot enkeleineen, messiaineen ja pyhimyksineen. Ihminen on inhimillinen ja rajallinen.
Kiitos! Olipa hienoa lukea viestisi. Juuri samat fiilikset. Tuntuu siltä, että kun nykyään toitotetaan joka puolella, että "etsi joku ihminen jolle voit kertoa huolistasi" niin minkä takia juuri minun on pitänyt olla se ihminen niin monelle. Osasyy saattaa olla se että minulla on hyvin kiltin ihmisen naama ja sitten tietysti oma käytös ja toiminta on vahvistanut tätä kuuntelijan roolia.
Kun sanoit että harrastat potkunyrkkeilyä jne. ymmärrän täysin, itse en kykene enää sellaiseen, olen jo vanha täti mutta rakastan action-leffoja, James Bondia, Star Trekkiä ja myös fantasiaa, ihan sen takia että nyyhky-rakkausdraamaa kuulee kaiken aikaa ihmisten puheissa ja se ei kerta kaikkiaan kiinnosta. Minulla ihan samoin kun sinulla on kamalan paljon tietoa tuntemieni ihmisten elämästä ja en edes haluaisi tietää sitä kaikkea, kuka on pettänyt ketäkin ja ihastunut kehenkin jne., mahdollisimman tylsää ja kaavamaista pöpinää! Kiitos että ymmärsit minua niin hyvin :) Helpotti!
Ole hyvä. Tuntuu tosi kivalta, kun helpotin oloasi. :)
[ Kuuntelen kiinnostuneena ja kyselen kuulumisia, vältän puhumasta itsestäni. Koetan keksiä parannusehdotuksia jos joku valittaa jotain ongelmaa. Paneudun oikein kovasti ja otan osaa ja tarjoan apua. ]
Eiköhän tuo ole itseään ruokkiva käyttäytymismalli.
Minulla ja sinulla ei kemiat kohtaisi, jos et antaisi itsestäsi mitään en luottaisi sinuun. Kuuntelisin neuvosi, mutta luultavasti pitäisin sinua itsekkäänä.
"Mutta nyt olen väsynyt tähän kuvioon enkä halua enää jatkaa. Kaikki menee samaa kaavaa: päälleni kaadetaan suruja ja murheita. Jopa tuntuu siltä että joillekin minun näkemiseni aiheuttaa refleksin, että murheoksennusta alkaa tulla. Jos itse tarvisin apua, ei mitään reaktiota..."
Terapeutit toimivat sillä tavoin kuin mitä "et ehkä kyyninen"-nimimerkin lainaus kuvaa, mutta saavat siitä rahaa. Muut saavat palkaksi ilmeisesti vain yksipuoliseksi kallistuvan ystävyyssuhteen ja itsekkään ihmisen leiman. Itsekäs ihminen ei välitä neuvoa ja kuunnella muita.Vai erehdynkö? Ehkä ei ollut kysymys siitä, ettei toinen antaisi itsestään mitään, vaan siitä ettei kukaan kysy tältä mitä voisi tehdä tämän hyväksi tai vastapalvelukseksi. Ylikilteille käy helposti juuri näin. Apua tarvitsevat ihmiset ajavat auttamishaluisen ylikiltin kuluttavaan kehään, josta ei pääse kai pois muutoin kuin vähän loukkaamalla apua tarvitsevia, mikä on ylikiltille tosi vaikeaa.
Juuri näin. Kyllä sekin on koettu monesti, että kun minulla itselläni olisi avun tarvetta, kenelläkään ei ole aikaa eikä kiinnostusta. Ihan karkeitakin esimerkkejä tästä olisi, esim. kovassa flunssassa ollessani yksi kaverini lykkäsi minulle lapsensa hoitoon puoleksi päivää, kun omissakin oli minulle kuumeisena ihan tarpeeksi jaksamista. Juuri tällaisiin olen nyt kyllästynyt ja pettynyt. Mieluummin vietän vapaa-aikani yksin tai oman perheen kanssa. Olen ollut juuri sellainen ylikiltti. Ehkä tämä on perua laspuudenkodistani jossa totuin tukemaan ailahtelevaista äitiä jo pienestä pitäen. Nyt en sitten vissiin osaa hakeutua tasavertaisiin ihmissuhteisiin ja asetun aina "kuunteluasentoon". Mutta en enää. Taikka sitten rupean lähettämään laskun perään :D
Itselläni oli narsisti äitinä, joten minusta kasvoi näkymätön tytär ja kiltti tyttö ja siitä näkymättömyydestä ja kiltin tytön (ja ikuisen venyjän) roolista kesti 10 vuotta päästä eroon. Kesti tosi kauan ennen kuin opin mitä tarkoittaa terve itsekkyys. Ailahtelevilla vanhemmilla on siis osuutta asiaan...
Joo, meillä oli sellainen tunneilmasto kotona että äiti oli ainoa joka sai tuntea asioita. Muut hiipivät seiniä pitkin ja koettivat olla vakiona kaiken aikaa, ilman toiveita tai itseilmaisua. Äiti kun sai kimmokkeen jostain asiasta (tai joskus oman päänsä sisältä) niin hän saattoi räjähtää niin että talo tuntui tärisevän. Nenäliinaa sai sitten viedä, kun räjähdys muuttui itkuksi. Kun olin murrosiässä, äiti kuormitti minua nyt jälkeenpäin ajatellen aivan kohtuuttomasti omilla murheillaan. Siitä tämä murheiden kuuntelijan ura sitten varmaan alkoi. Nykytietämyksen valossa voisi sanoa että se oli rankkaa henkistä hyväksikäyttöä, mutta toisaalta ymmärrän, ettei hän kerta kaikkiaan osannut muuten olla. Koetan itse olla omille lapsilleni ainakin sillä lailla reilumpi, etten kaada heille omia huoliani. En tiedä olenko onnistunut... Miten sinä "minäkin olen ihminen" olet oppinut olemaan terveellä tavalla itsekäs? Oletko vain miettinyt, oivaltanut ja vähitellen alkanut toteuttaa omaa itseäsi ja toiveitasi? Hienoa että olet onnistunut!
Opettelin olemaan niin riippumaton kuin suinkin mahdollista (esimerkiksi ei ole asiaa, jota en uskoakseni saisi itsenäisesti jotenkin toimitettua), tulemaan toimeen niin vähällä kuin mahdollista ja luin kirjoja terveestä itsekkyydestä. Lisäksi keskustelin papin, psykologin ja psykiatrin kanssa aiheesta, toimin Narsistien uhrien tuki ry:ssä vertaistukiohjaajana ja tavallaan "pakotin" mm. pitkäaikaisimman ystäväni hyväksymään uudenlaisen minäni. Se oli kaikkein surullisin vaihe prosessissa, koska erosimme pitkäksi aikaa ja luulin jo, että lopullisesti, mutta ehkä eroaminen oli välttämätöntä, sillä vuoden päästä palasimme yhteen ja olemme nyt paljon parempia ystäviä kuin koskaan aiemmin (molemmat pystyvät olemaan joustavampia). Kaiken kaikkiaan olemme tunteneet toisemme 19 vuotta ja ystäväni oli myös se, kuka rohkaisi minua muuttamaan pois äitini luota, mistä olen ikuisesti hänelle kiitollinen. Liityin myös kirkkoon, mutta erosin siitä ja kävin todellisen jaakobinpainin uskonnollisten ystävieni kanssa ja ehkä myös Jumalan kanssa, mikä sekin oli kyllä aivan välttämätöntä. Minun piti siis saada kapinoida (ja vapautua vanhasta, alituisesta syyllisyydentunteesta, joka oli tullut minuun kasvatuksen myötä), suuttua ja vihata ja olla myös vihainen, mutta yhtä tärkeää oli myös saada kaikki myöhemmin anteeksi ja tulla ymmäretyksi tai luetuksi toisenlaisena ihmisenä. Minusta tuli kokonaisempi ihminen lopputulokseksi. Vaihdoin myös nimeni, joka auttoi uuteen alkuun pääsemisessä. Eli tervettä itsekkyyttä ei voi hankkia ilman riskiä ja ilman riskiä ei ole uskoa, kuten lempifilosofini Sören Kierkegaard eräässä kirjassaan toteaa. Tämänhän tavallisen tai normaalin lapsuuden eläneet ovat tavalleen saaneet jo synnyinlahjakseen. Minä taas tulin murrosikään ja selvisin siitä vasta aikuisiällä. Ennen kuin täytin 28 en oikeastaan ollut koskaan edes riidellyt kenenkään kanssa ja senkin taidon opetteluun meni tosi kauan (ettei se mene överiksi mutten myöskään anna liian helposti periksi). Muutosvastarintaa tuli toisten ihmisten taholta tosi paljon eli ihmiset toivoivat, että olisin vain jatkanut vanhana, samana itsenäni ja tunsivat itsensä vähän petetyiksikin, kun halusin muuttua. Ihmiset siis halusivat yleensä palauttaa minut entiseen ja minä taas halusin langeta pois menneestä, enkä olla sen vanki ja ainainen suorittaja hyvyydessä ilman, että sydän oli siinä todella mukana. Opettelinkin kestämään hirmuisen määrän yksinäisyyttä voidakseni pitää pääni ja se ehdottomasti kannatti. Laitoin omat rajani uusiksi ja vanhoja laajemmiksi. Niiden sisällä on helpompi hengittää, ilmaista itseään, kehittyä ja olla onnellinen. Pystyn myös rakentavalla tavalla puolustamaan itseäni. Olen suoraan sanottuna ansainnut vapauteni ja terveen (kohtuullisen) itsekkyyteni.
"Olisin tuhoutunut, jollen olisi tuhoutunut."
(Sören Kierkegaard)
Tuossa on todella paljon asiaa, kiitos, hienosti kuvattu. Huomioni kiinnittyi juuri tuohon riitelyn oppimiseen ja erimielisyyksien ratkomiseen. Kun on ensin pitkään kiltti, ja sitten toinen tekee tai sanoo jotain jota en enää voi hyväksyä, hämmästyksen kauhistus on suuri kun kiltti ei enää olekaan niin kiltti. Mietin juuri tuota, että minulle on viime vuosina sattunut totaalisia välirikkoja juuri siksi että olen noussut sanomaan oman mielipiteeni ja että he ovat olleet jossain asiassa mielestäni väärässä. Olen sanonut asian huutamatta ja liioittelematta, asiallisesti ja perustellen, mutta se on ollut silti liikaa. Yhden kaverin kohdalla todella tuntui että hänen maailmansa heilahti kun minä olinkin yhdestä asiasta eri mieltä. Minä joka olin hänelle yleisö ja olkapää ja tuki ja turva, olinkin tärkeä nurkkakivi hänen elämänsä rakennelmassa?
Ihmettelen eikö näillä narsisteilla ole mitään itsekritiikkiä tai mitään kykyä ottaa vastaan kritiikkiä muilta. Eli kerrasta poikki sitten ja pois kaverilistalta ja mustamalaus käyntiin, kun on vain eri mieltä jostain. Sanat ja ajatukset menevät takalukkoon. Ehkä tällä kaverillani oli mielessään valmis konsepti meidän suhteestamme ja minä olin siinä ikään kuin hyödyke tai huonekalu tai jotain sellaista. Eihän huonekalun kuulu aukoa päätään :D
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/mielen_hyvinvointi/kiltti-vai-vihainen-naisen-raken/
Suosittelen - etenkin listan ensimmäistä kirjaa. (Hyvä opas riitelyn taidon oppimiseen.)
Lerner, Harriet: Kiukku on voimaa. Otava 2002.
Nykyri, Tuija: Naisen viha. Jyväskylän yliopisto & SoPhi 1998.
Valtavaara, Anna-Liisa: Kiltteydestä kipeät. Kirjapaja 2003.
Valtavaara, Anna-Liisa: Oikein kiltit. Kirjapaja 2007.
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/mielen_hyvinvointi/liiallinen_kiltteys/
Tuo ihmissuhteissasi enemmän itseäsi esiin. Puhu sinua kiinnostavista asioista. Näin karkoitat jo tutustumisvaiheessa luotasi ne, joita ne eivät kiinnosta ja jotka ovat itsekeskeisiä höpöttäjiä, jotka vain puhuvat kuuntelematta muita.
Toisen puhuessa asioistaan kertomiesi reaktioitten lisäksi peilaa kaverisi kertomaa omaan elämääsi. Kerro omista vastaavista kokemuksistasi, tai miltä tuo kaverisi kertoma sinusta tuntuu tai kuulostaa, mitä olet siitä mieltä. Saat tuotua persoonaasi esiin ja suhteenne voi syventyä.
Jos joku höpöttää sinulle aina samoja asioita, jotka eivät kiinnosta sinua, vaihda puheenaihetta. Voit vaikka suoraan sanoa, vaihdettaisiinko puheenaihetta? Joskus voit jopa suoraan sanoa, että sinua ärsyttää ihmiset, jotka aina vaan höpöttävät näistä sinua ärsyttävistä asioista, et jaksa kuunnella niitä.
Jos tyypillä on älyä päässä hän lopettaa niiden jauhamisen sinulle tai vaikka koko yhteydenpidon. Joku niitä puhuva voi todellisuudessa luulla, että ne oikeasti kiinnostavat sinua kun aina kuuntelet niitä näennäisen mielelläsi. Uskovat sinut samanhenkiseksi kun kuuntelet, kiinnostavathan ne heitäkin.
Jos joku on oikein rasittava jauhaja, lopeta yhteydenpito. Älä enää vastaa puhelimeen tai viesteihin. Vaihda vaikka numeroa.
Mutta ala puhumaan itsestäsi, elämästäsi ja asioista jotka sinua oikeasti kiinnostavat. Jos olet vain hiljaa, joku saattaa puhua pulputtaa vain pitääkseen yllä iloista tunnelmaa, ettei tulisi vaivaantunutta hiljaisuutta. Toiset kun ovat ujoja, hiljaisia tylsimyksiä, jotka eivät keksi mitään sanottavaa. Toisen täytyy silloin hoitaa kaikki puhuminen.
Ehkä sinua luullaan tällaiseksi ja kaikki se tilitys onkin vain kohteliasta puheen ylläpitämistä yksipuolisessa keskustelussa.
Monesti myös vaikeista asioista avautuminen on yritys ystävystyä mukavan henkilön kanssa. Sinusta pidetään ja niistä kertominen on tavallaan kutsu sinulle kertoa syvemmin myös itsestäsi. Suoraa kysymystä tällaisista asioista ei esitetä, sellainen olisi utelemista. Jokainen kertoo omasta elämästään sen, mitä haluaa kertoa. Ehkä olet itse jättänyt käyttämättä tilaisuuden puhua niistä asioista joista haluat jäämällä vain kuuntelijaksi eikä se olekaan tyhmiä höpöttävien kaverien syytä?
Toiset yrittävät avautumalla saada myös toisen avautumaan itsestään. Sitähän se tutustuminen on, että annetaan itsestään jotta opitaan tuntemaan.
Ehkä itsekeskeiseksi luulemasi höpötys onkin yritys oppia tuntemaan paremmin ja viedä ystävyyssuhdetta syvemmälle tasolle ja olet vain jättänyt sinulta odotetut vastaavia asioita itsestäsi kertovat vuorosanat lausumatta?
hghg... kiitos paneutumisesta asiaani. Nyt ei ollut kuitenkaan kyse siitä että varsinaisesti tarvitsisin neuvoja. Halusin vain kertoa miten minulla on ajatukset muuttuneet ihmisistä ja "ystävyydestä". Tarkoitin keskustella, ja ilokseni löysin vastakaikuakin samantapaista kokeneelta.
Olen kyllä toki näissä "ystävyyksissä" koettanut välillä piipittää omiakin asioitani väliin mutta olen tullut päällepuhutuksi varmaan 6000 kertaa. Kyse on varmaan siitä, että olen kiinnittynyt narsistisiin ihmisiin joilla ei todella ole aikomustakaan kuunnella ja kehittää ihmissuhdetta vastavuoroisesti. Olen ollut heille yleisönä ja terapeuttina, itse häivytettynä taka-alalle, sama tilanne kuin lapsuudenkodissanikin oli. Välillä en edes tiedä kuka oikein olen itse. Jäljelle on jäänyt vain jonkinlainen väsymys ja levon tarve. Onneksi minulla on hyvä puoliso joka ymmärtää, hän oli aiemmin naimisissa erittäin vahvasti narsistisen naisen kanssa ja nyt me molemmat arvostamme nykyistä elämäämme todella paljon koska olemme tasavertaiset eikä kumpikaan koeta painaa toista alas. Kun molemmat ovat sitä aiemmin kokeneet, niin tuntuu lepuuttavalta kun sitä ei tarvi enää pelätä.
Heh, melkein samanaikaisesti ajateltiin melkein samanlaisia ajatuksia toisistamme tietämättä. :) Jokatapauksessa, eiköhän vastaus kysymykseesi ole löytynyt ja voit alkaa harrastamaan tervettä itsekkyyttä luvalla.
Heh samaan aikaan kirjoteltiin :)
[ Nyt ei ollut kuitenkaan kyse siitä että varsinaisesti tarvitsisin neuvoja.]
Olipas tuo jotakin. On olemassa ongelma, mutta siihen ei haluta helppoa ratkaisua.
Kun kyse on siitä että toinen ei halua kuulla sinulta mitään, ei sinunkaan kannata siihen ryhtyä ellet halua itsellesi ajanvietettä. Välinpitämättömyys on yksi parhaita keinoja opettaa toiselle keskustelutapoja. "Niinpä", "mitä sanoit, olin ajatuksissani", "niinkö meinaat" jne.
Minullakin on muuten ongelma. Kukaan ei halua kertoa minulle mitään henkilökohtaista, vaan joudun esittämään selkeitä kysymyksiä asioista ja siten johdattelemaan keskustelua, haistelemaan sitä mitä toisella on meneillään. Jos en kysy tiettyä asiaa, ei sitä kerrota. Ja kun kunnioitan toisen yksityisyyttä jää tapaaminen pinnalliseksi.
Kun mainitsin kemioista, "hghghghghgh":n kanssa olisi luultavasti helppoa keskustella.
Tähän ongelmaan ei ole olemassa helppoa ratkaisua. Se vaatii perustuksia myöten uudistumista (aloittajan ongelma alkoi jo varhaislapsuudessa). Jollet ole kokenut narsistin uhriksi joutumista, et voi oikeasti ymmärtää mistä tässä on kysymys (en nyt tarkoita sitä että olet tyhmä tai tietämätön tms.). Jo vanhojen toimintatapojen kyseenalaistaminen on "kyyninenkö"-nimimerkille vaikea pala. Suosittelisin vertaistukiryhmään menemistä. Se on kaikkein hedelmällisin paikka oman ajattelutavan muuttamiselle. Olen ollut mukana myös NOVAT-ryhmässä ja kirjoista voin suositella erityisesti seuraavaa: Paula Salomaa: Löydä aito itsesi. http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Vuorovaikutus on tasapainottelua/1135229455174 .
Suomalaisessa kulttuurissa on muuten tosi vaikea yrittää ilmaista negatiivisia tunteita, kiukkua, kritiikkiä ja eripuraa. Itse olenkin löytänyt itselleni hyviä vaihtoehtoisia peilejä maahanmuuttajataustaisista ihmisistä, jotka voivat olla paljon sallivampia kuin syntyperäiset suomalaiset. Välinpitämättömyys ei voi mielestäni olla koskaan hyve. Sen sijaan voi voimistaa oman luonteensa lujuutta, itsenäisyyttään ja päästää asioita huolettomammin menemään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ottaa siis vähemmän henkilökohtaisesti (tai itseensä) asiat (mahdolliset loukkaukset) kuin ennen otti. Ehkä yksi tärkeimmistä jutuista on muistutella itselleen, että riidassa riitelevät asiat eivätkä ihmiset. Pitää siis pyrkiä etäännyttämään emotionaalisesti itsensä asioista ja yrittää tarkastella niitä objektiivisesti, mutta omaa itseä on kuitenkin samalla kuulosteltavakin, että oppii tunnistamaan terveen kipurajansa. Tärkeää olisi myös yrittää ylläpitää pitkäjännitteisyyttä ja johdonmukaisuutta uudenlaisessa käytöksessä, vaikka se, etenkin alussa, on mahdottoman vaikeaa, koska ei ole ennen käyttäytynyt niin, eikä tiedä tarkasti miten etenisi.
Olen vaihtanut numeroa useasti, laittanut sähköpostiin suodattimen, ollut vastaamatta kirjeisiin ja kutsuihin ja kertonut avoimesti ajatuksistani, tunteistani ja tilanteestani sekä suuttunut ja poikkaissut välejä,muttei mikään juuri ole muuttunut. Monet ihmiset ovat päätyneet pitämään minua itsestäänselvyytenä (it's so easy?) ja koska olen hyvä pohdiskelemaan psykologisia asioita ja minulla on paljon työ- ja elämänkokemusta, puoleeni käännytään heti hätätilanteessa, mutta edes kiitosta en ole yleensä toiminnastani saanut. Olenkin ruvennut ajattelemaan asiaa siten, että olen vain vetänyt puoleeni tietynlaisia tyyppejä (ongelmamagneetti), jotka eivät ole hyväksi minulle ja joiden kanssa toistan vain lapsuudessa opittua roolia. Kai se on tuntunut tutulta ja turvalliselta ja olen tuntenut itseni tarvituksi ja hyväksytyksi voidessani auttaa. Nykyään olenkin tullut hyvin valikoivaksi ystävien suhteen ja haluan nimenomaan vastavuoroisia ja tasa-arvoisia suhteita. Etsin siis ihmisiä, joilla on hyvä itsentuntemus, kypsyyttä, syvyyttä, samanlaisia elämänkokemuksia ja jotka selvästi ovat empaattisia ja selviytyvät tarvittaessa kaikesta yksinkin ja vasta nyt tuntuu siltä, että kaipaamani harmonia suhteessa olisi vihdoin löytymässä. Tätä on kuitenkin pitänyt harjoitella paljon ja olen epäonnistunut monen monta kertaa.
Luin koko ketjun mielenkiinnolla, koska itsellänikin on ollut samantapainen "ongelma". Palstalla on käsitelty enemmän yksinäisyyttä, joka on päinvastainen ongelma.
Kuuntelemisen osaaminen taitaa olla harvinaista. Siksi on vaikea löytää ystäviä, jotka osaavat kuunnella, ja siksi on myös helppo löytää ystäviä, uskoutumiselle on tarvetta. Kuunteleminen ei tarkoita neuvojen jakelemista eikä ystävä kerro muiden ihmisten asioita eteenpäin, varsinkaan juoruilevaan ja pahansuopaan tapaan. Kuunteleminen on opettanut, että niitä jotka osaavat kuunnella vastavuoroisesti ja osaavat myös arvostaa muita kavereitaan puhumalla heistä arvostavasti on aika harvassa. Ei ole kysymys siitä, etten osaisi puhua itsestäni, vaan siitä, etten halua sitä tehdä läheskään kaikkien kohdalla.
Pelkkä kuunteleminen tuntuisi kai minusta liian helpolta. Olen kuitenkin elämänkokemusteni myötä tullut niin empaattiseksi, että haluan ottaa kantaa toisen ongelmaan ja yrittää helpottaa hänen oloaan. Ajattelen siis väkisinkin niin, että haluaisin sanoa edes jotain, ottaa osaa edes jotenkin, enkä olla vain turvallisesti asian (ja vastuun) ulkopuolelle jättäytyvä "korva". Välimatkan pitämisenhän takia monet ärsyyntyvät terapeuteista ja pitävät heitä välinpitämättöminä tai epäuskottavina rahastajina. Itse asiassa olen monesti kyllä yrittänyt sisäisessä puheessani sanoa itselleni, että nyt et sotkeennu sen enempää tuohon ja sinun täytyy oikeasti säästää välillä itseäsi. Toivon kehittyväni ainakin jonkin verran tässä koskemattomaksi jättämisen tai puuttumattomuuden taidossa. Minulla ei ole tapana kertoa uskottuja asioita eteenpäin (mietin miltä tuntuisi jos olisin toisen asemassa), mutta joskus olen vain kokenut itseni joko niin avuttomaksi, tai turhautuneeksi tai sitten ihan vain hämmentyneeksi, että minun on pitänyt kysyä neuvoa joltakulta vanhemmalta ja viisaammalta. Silloinkin olen puhunut uskoutujasta anonyymisti eli en ole kertonut hänen nimeään. Tuo oli muuten hyvä pointti, että uskoutumiselle on tarvetta nykyään. Parhaat kuuntelijat olen itse löytänyt samanlaisia elämänkokemuksia omaavien joukosta. Yleensä henkilöllä on ollut suoraan tai epäsuorasti kokemusta narsistista.
En lähtisi kovin helposti leimaamaan ketään narsistiksi, mieluummin puhuisin suuresta pätemisetarpeesta, mikä ilmenee muiden arvosteluna, luokittelemisena ja omien asioiden ja mielipiteiden voimakkaana korostamisena. Sellaisen ihmisen seurassa on raskasta olla, jolla on koko totuus hallussaan, ja joka myös mielellään jakelee omia neuvojaan ja mielipiteitään, vaikka ei pyydettäisi tai vaikka he eivät tietäisi puheena olevasta asiasta mitään. Empatiakyvyttömyys haittaa heidän itsetuntemustaan, kun he eivät huomaa olevansa muiden mielestä rasittavia ja itsekkäitä, ja se haittaa myös heidän ihmissuhteitaan, koska juuri kukaan ei halua olla heidän kanssaan läheinen ystävä.
Ei ystävyydessä tarvitse virheetön olla, en itsekään ole, mutta tosiasia on, että vanhemmiten olen harventanut ystävyyspiiriäni huomattavasti niiden osalta, joiden kanssa oleminen tuntuu enemmän velvollisuudelta johtuipa se mistä syystä tahansa. "Kuunteluasennon" osaaminen on mielestäni pääasiassa hyvä asia, jos pystyy tarvittaessa myös itse uskoutumaan eli on löytänyt ystäviä elämäänsä. Onneksi minulla on sellainen ystävä tai kaksikin, enempää en oikeastaan kaipaakaan. Tunnistin tosi hyvin aloittajan mainitseman väsymyksen tiettyyn ihmisiin ja seurusteluun heidän kanssaan. Elämä on liian lyhyt käytettäväksi asioihin, joita ei todellisuudessa halua.
Olen samaa mieltä siitä, että ihmiset ovat turhan kärkkäitä nykyään leimaamaan itsekkäitä, ahneita, itserakkaita tai hirvittävän epävarmoja ihmisiä narsisteiksi (nyt kai on meneillään jokin buumi, mm. kirjakauppojen hyllyt notkuvat narsismia käsittelevistä kirjoista, tosin yhteiskunnan kovenevat arvotkin ovat johtaneet ilmiön yleisen tarkastelun kohteeksi). Siinä pitäisi olla vähän varovaisempi, koska seuraukset voivat olla tosi huonot (niinkin että tapahtunut, että jo narsistin lasta on syytetty narsistiksi eli jo narsistin kanssa eläminen on johtanut epäilyksiin siitä, onko henkilö narsisti itsekin). Täytyy tajuta, että ihmisyyden skaala voi olla laajempi. Tavalliselle maallikolle määrittely on tietysti vaikeaa. Minullakin on nykyään vain pari tosiystävää, enkä oikeastaan enempää kaipaakaan. Tähän seikkaan vaikuttaa tosin introvertti luonteenikin sekä se, että olen pikkuhiljaa pystynyt luopumaan siitä, että vertailen itseäni koko ajan muihin. Luulen että minun pitäisi myös opetella lisää sitä, että jätän enemmän vastuuta ihmisille itselleen heidän elämästään ja luotan siis enemmän heidän omaan kykyynsä ratkaista ongelmiaan.
Juu, myönnän että heitin tähän keskusteluun nyt tuon narsisti-sanan aika heppoisesti. En ole alan ammattilainen enkä missään tapauksessa voi tietenkään tehdä diagnoosia... olisi varmaan parempi puhua "ihmisistä joilla on narsismiin viittaavia piirteitä" tai jotain sellaista. Nythän asiaa on julkisuudessa käsitelty aika paljon, on tullut kirjoja ja dokumentteja jne. ja monet ovat varmaan peilanneet omaa elämäänsä niihin ja "löytäneet" siten narsismia ympäristöstään.
Joka tapauksessa, jos on "ystävä", jonka kanssa ollessa ajasta 98 % menee säännöllisesti hänen asioidensa vatvomiseen, kyseessä on yksisuuntainen liikenne jota ei tarvitse loputtomiin sietää.
Jos jotenkin sattuman oikusta tulisi tilanne, että tällainen ihminen olisi hetken hiljaa (vaikkapa äänen menetyksen takia) niin huomaan että lopulta minulla ei olekaan enää mitään sanottavaa.
Kaikkein kummallisinta yhdessä tällaisessa tuntemassani ihmisessä oli se, että hän oletti minun olevan samanlainen kuin hän ja kokevan samalla tavalla, ja sitten kun jouduin häntä tästä oikaisemaan, niin loukkaannus oli suuri ja yllätys valtava. Minua alkoi puistattaa: onko niin että tällainen ihminen kokee minut omana jatkeenaan? Eikö tällainen ole juuri ns. rajatonta käytöstä?
Empatiakyvyttömyyden ja kuulemattomuuden luonnollinen seuraus on varmaankin se, että toisten erilaisia tarpeita ja persoonaa ei kykene edes huomaamaan, eihän toisen ymmärtäminen ole edes sitä yrittävälle aina helppoa, on kuunneltava ja kysyttävä, annettava tilaa ja välillä jäätävä myös epätietoisuuteen, koska ystävän elämän valintoja ja ajatuksia ei aina tarvitsekaan ymmärtää. Empatiakyvyttömyys tarkoittaa juuri sitä, että on tarve asettaa kaikki omiin kehyksiin, ja mikä ei niihin sovi, on huonompaa.
Itse olen kokenut tämäntapaisen itsekeskeisen käyttäytymisen meluamisena, väsyn tällaisen ihmisen seurassa valtavasti, kun taas ystävän kanssa oleminen on levollista. Omiin tuntemuksiin kannattaa näissä asioissa luottaa, niin uskon.
Tällaisilta meluavilta ihmisiltä puuttu levollisuutta olla toisten kanssa: koska he eivät ole kokeneet sellaista itse, eivät he myöskään osaa sitä antaa ystävilleen eivätkä edes välttämättä ymmärrä, että jotakin puuttuu. Mielestäni tuollainen käyttäytyminen on valepersoonallisuus, esittämistä ja teatteria. He kohtelevat itseään samoin kuin muitakin. He eivät tunne itseään, kaikki näkevät millaisia he ovat, mutta he eivät itse osaa toimia toisin. Koska heillä ei ole muuta tapaa toimia, on pakko kokea oma tapa ainoana oikeana, jolloin erilaisuudesta tulee uhka. Murrosikäisten käyttäytyminen on samalla tavoin mustavalkoista, olet joko puolellani tai vastaan, väärässä tai oikeassa, tyhmä tai viisas jne.
Todella hienosti kirjoitettu, 12-1. Komppaan täysillä.
Ei taida olla sattumaa, että viihdyn ja tulen parhaiten toimeen seestyneiden vanhusten kanssa.
Heh, ehkä emme ole itse vatvojia, vaan vatvomme vain vatvojien kanssa jostakin alitajuisesta tottumuksesta johtuen (ikään kuin levy/ohjelma joka pyörähtää kuin itsestään käyntiin ilman että edes kunnolla tiedostamme toimintaamme). Se voisi selittää sen hiljaisuuden, joka syntyy kun toinen lopettaa puhumisen. Tosin itselläni asiaan vaikuttaa myös se, etten haluaisi olla valittaja, enkä tiedä kiinnostaako toista edes minun asiani. Eli kannattaako vaivautua sanomaan mitään, onko se toisen mielestä oikeasti arvokasta ja kiinnostavaa (tähän vaikuttaa sekin, että ihmissuhteet tuntuvat olevan monille kertakäyttötavaraa nykyaikana). Olen myös aika hidas ajattelussa ja päätöksenteossa eli annan itselleni aikaa, jos mahdollista ja fiilistelen mieluiten myös ihan yksikseni asiaa (olen kai tottunut olemaan omine ajatuksineni ja päätöksineni aika yksin, tosin ehkä se on myös halua henkisesti varjella itseään ja itsenäisyyttään). Tuo mainitsemasi rajattomuus voi liittyä omiin heikkoihin rajoihisi. Välillä vielä itsestänikin tuntuu siltä, että omat ääriviivat ovat tosi epäselvät ja en ole täysin varma joka hetki siitä kuka olen. Se on loogista jatketta menneisyyden kokemuksille (olemmehan olleet vain toisen ihmisen jatke, emmekä omia, erillisiä persoonia ja toinen ihminen oli vielä epäjohdonmukainen, epäoikeudenmukainen ja arvaamaton), mutta ehkä myös kaipaan sellaista vahvan moraalisen selkärangan omaavaa hyväksyjää elämääni, johon voisin varauksetta luottaa. Olet kyllä tosi onnekas kun sinulla on noin hyvä puoliso. Itse asiassa olen sinkkuna hieman kadekin. :) Muuten, voisiko tuo rajattomuus liittyä myös mukautumiskykyymme, että eläydymme niin kovasti toisen asemaan ja tunteisiin, että hukkaamme siinä prosessissa vahingossa itsemme? Peilaamme jotenkin liikaa toista ihmistä. Tämä ei kuitenkaan ole vain miellyttämisenhalua, vaan myös voimakasta empatiakykyä. Mutta ehkä se on niin harvinaista empatiakykyä, että voi johtaa väärinkäsityksiin ja konflikteihin, jotka voivat tulla yllätyksenä meille, sillä meillehän tuollainen empatia on ihan normaalia, tai suorastaan normi.
Kuulostaa että kyseessä on häiritsevä kierre josta tulisi oppia eroon.Jos et halua puhua jostakin asiasta tai tehdä jotain epämieluista asiaa,sano siitä suoraan näille henkilöille.Luulisi että ystäväsi ymmärtää jos sanot että olet sairas etkä voi ottaa hänen lastaan hoitoon.Ja jos ei ymmärrä niin etsi parempaa seuraa.
Mitä tuohon narsisti juttuun tulee, niin näinhän ei välttämättä ole,vaikka se siltä välillä tuntuisikin.Monille itsestä puhuminen ja ns.ongelmien vatvominen on vain yksi tapa jutella.Se on yleensä helpompaa kuin ottaa puheeksi jokin uusi aihe.Siihen pääsee yleensä suoraan mukaan vaikkei tietäisikään yksityiskohtia.
Se mitä tulee siihen että sinua ei kiinnosta nähdä kavereitasi ja kuunnella heitä viittaa siihen ettet välttämättä pidä näitä henkilöitä oikeina ystävinä.Jos näin on,älä ainakaan johdata heitä luulemaan että olette niin läheisissä väleissä että he voivat avautua sinulle.Se ei nimittäin myöskään ole kivaa uskoutua jollekin joka myöhemmin ilmoittaa ettei olekaan kiinnostunut näiden henkilökohtaisista asioista.
Mikäli taas haluat oikeasti olla kaveri näiden ihmisten kanssa, tulisi sinun opetella puhumaan omista asioistasi avoimesti.Tai ainakin opetella sanomaan rehellinen mielipiteesi.Jos heidän ehdottamansa tekemiset eivät innosta,yritä ehdottaa itseäsi kiinnostavia juttuja.
Muiden käyttäytymistä ei valitettavasti voi kontrolloida,mutta jos olet käyttäytynyt tietyllä tavalla sen ajan jonka olette tunteneet niin se on täysin loogista että jos yhtäkkiä muutat käytöstäsi ilman mitään selitystä,he loukkaantuvat.Jos et ole koskaan kertonut että heidän tapansa jutella tai toimia eivät kiinnosta,niin he elävät siinä luulossa että olet yhtä mukana porukassa kuin kaikki muutkin.Ei kukaan pysty ymmärtämään ja tuntemaan sinua ellet ole rehellinen heille.Eihän kukaan ajatuksiasi voi lukea.Jos taas et ole yrityksistä huolimatta saanut vastakaikua,silloin he eivät ole kiinnostuneita sinusta.
Kiitos viestistäsi. Kiva, kun viitsit paneutua asiaani :) Tuo lapsen laittaminen minulle hoitoon tehtiin niin, että tämä kaveri jutteli ensin minun lasteni kanssa (4 ja 6 v) kun minä olin vessassa, että eikös olisi kiva jos Lilli (5 v.) tulisi teille leikkimään iltapäiväksi ja lapset innostuivat jo keskenään ja hihkuivat riemusta ja minä sitten (vessasta tultuani) nielin sen tilanteen. Mutta sanoin sitten, kun hän (monen monen tunnin päästä) tuli lastaan hakemaan, että olin kyllä kipeä enkä olisi halunnut hoitolasta, ja että eikös seuraavan kerran sovita aikuisten kesken ennen kuin lapsia aletaan innostuttamaan tällä lailla. No siitä seurasi puolen vuoden välirikko, kun olin niin "uskomattoman ilkeä".
Kyllä sinä olet ihan oikeassa siinä että ehkä en ole enää ollut näille kavereilleni ihan rehellinen, kun en ole saanut kakaistua, ettei heidän jutut oikein enää kiinnosta minua. Itsellekin sellainen asenne kehittyy vaivihkaa ja sen kanssa joutuu ihan tekemään jonkinlaista surutyötäkin. Nyt olen sitä rehellisyyttä hakenut ja pyrkinyt ilmaisemaan ajatuksiani, mikä onkin sitten johtanut etäisyyden ottamiseen.
Lähinnä minua risoo sellainen ihmistyyppi, joka valittaa valittamistaan ja sitten kun jotain parannusta ehdottaa, niin "joo mutku". Eli ei ole oikein haluakaan parantaa omaa elämää, ilmeisesti valittaminen ja vatvominen on vaan niin kivaa.
Sitäpaitsi minua ei hirveän paljon haluta puhua omista asioistani nykyisin kenellekään.
Vielä tuosta rajojen asettamisesta: minä kyllä tiedän missä minun rajani ovat ja niiden ylittämiseen kyllä reagoin ja puolustan itseäni, mutta tässä kertomassani tapauksessa tuo toinen ihminen ei käsittänyt omia eikä minun rajoja. Kun sitten anteeksipyynnön sijasta tuleekin vain loukkaantumista niin kuin minä olisin illan pilaaja, niin se on sen merkki, että ystävyys on loppumetreillään. Ehkä joskus myöhemmin palataan asiaan, mutta tällä haavaa goodbye tällaisille ihmisille.
No mutta hyvää illanjatkoa teille. Kivaa vaihtaa ajatuksia näin kun kerrankin kukaan ei kävele toisten yli!
Minua risoo tismalleen sama "joo mutku"-ihmistyyppi kuin "kyyninenkö"-nimimerkkiä. Tänään viimeksi meinasin hajota yhden tällaisen henkilön kanssa. Olin suora, avoin, rehellinen, realistisia vaihtoehtoja esittelevä, tiukan innostava ja kannustava, mutta niin vaan olen aina kai se keskimääräistä kivempi tyyppi, jolle uskoutumisesta ja vatvomisesta ja valittamisesta sekä omassa itsesäälissä rypemisestä ei loppua tule. Kuinkahan tylyksi tässä pitäisi oikein heittäytyä? Ja kuinkahan tylyjä ihmiset sitten oikein ovat, jos oma kireäksi muuttuminen ei vain tunnu oikein koskaan olevan riittävän vakavasti otettavaa.
No, ainahan voi etsiä sitä tasavertaisempaa ja itselle helpompaa seuraa, jos haluaa. Yritän myös toisaalta olla nykyään neutraalimpi ja ottaa tietoisesti enemmän emotionaalista etäisyyttä toiseen ihmiseen. Yritän tiedostaa milloin "liian kiltti ( huono omatunto)"-ohjelma pyörähtää minussa käyntiin ja pysäyttää sen jo heti alkumetreillä.
Hyvän ihmisen rooli on toisaalta jo itsessään tosi vaikea ja ristiriitainen, enkä halua kuitenkaan pahikseksi muuttua, vaan olla hyvis. Mutta kun hyvikseltä kai odotetaan tai oletetaan enemmän kuin pahikselta..."No comments"-tyylikään ei houkuta (ehkä joskus, muttei pääasiallisesti). "Kyyninenkö"-nimimerkki ei mielestäni kyllä tehnyt yhtään mitään väärin sanoessaan, että hoitolapsesta pitäisi sopia aikuisten kesken. Puolen vuoden välirikko ei voi olla missään mielessä oikeutettu. Jollei toinen ihminen kestä sitten suoruutta, se on hänen ongelmansa, eikö totta? (Oliko reaktio muka järkevä suhteessa tekoon?) Kaikki ihmiset eivät pysty järkevästi ilmeisesti käsittelemään suoruutta...Tämä johtaa taas siihen, että "kyyninenkö"-nimerkistä tulisi neurootikko, jos hänen siis pitäisi jotenkin vahtia, ettei kukaan saa vaan väärää mielikuvaa hänestä. Eihän tämä nyt ole reilua...Sehän olisi sitä paitsi holhoamista? Vastuun ottamista toiselta?
Minulla myös pyörähtää helposti tuo liian kiltti huono omatunto -ohjelma päälle. Nyt olen yksinkertaisesti koettanut huomata sen ja olla hetken hiljaa. Sanon itselleni, että "ei ole minun asiani puuttua tähän" ja "haluanko todella tulla vedetyksi tähän mukaan". Ehkä jos sinä teet tällaista työksesi niin et voi tietenkään olla ottamatta kantaa, mutta minulla on onneksi se mahdollisuus. En tiedä mitä ihminen oikein tarkoittaa, kun hän esittää ongelman ja sitten torjuu kuin tennispallot jokaisen ratkaisuehdotuksen. "Mutku"!
Minusta vaikuttaa siltä, että tässä on kyse enemmänkin omien kriteerien ja oman itsen muuttumisesta eikä siitä, että vuorovaikutusta voisi parantaa tai pitäisi yrittää parantaa. Esimerkiksi en halua kuulla toisten henkilökohtaisista asioista, vaikka motiivi olisi keskustelunavaus. Toisten ihmisten asiat eivät kuulu minulle, eivätkä ole juoruilun aihe. Tällaisten ihmisten kanssa olen ottanut etäisyyttä.
En näe siinä mitään järkeä, että minun pitäisi yrittää jotenkin muuttaa ketään esimerkiksi kritisoimalla heitä suoraan. Jokainen voi olla sellainen kuin on eikä negatiivinen palaute johda muutokseen (kukaan ei muutu moittimalla) vaan täysin turhaan riitaan, koska kyse on arvoista. Hänestä on mukavaa seuranpitoa puhua muista, minusta se ei ole oikein. Siksi emme voi olla ystäviä. Samoin, jos joku hyväksikäyttää minua, on tuskin mitään järkeä ryhtyä moralisoimaan sitä. Ainoa, mitä voi tehdä, on sanoa, ettei käy ja ottaa etäisyyttä. Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on eikä minulla ole viisautta heitä ymmärtää, joten on parempi olla vähemmän tekemisissä.
Tuossa mainittiin "riitelyoppaita". Hyvä on olla tietoinen omista rajoistaan ja hakea tietoa, mutta tuttavuuksien ja ystävyyksien kohdalla uskon enemmän kohteliaisuuteen kuin aggressioon. Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Vaikka joku yrittäisi hyväksikäyttää minua, sen estäminen riittää. Sen sijaan on hyvä tiedostaa, miksi on kerännyt tällaisia ihmisiä ympärilleen eli syventää ihmistuntemusta. Kun oivaltaa miksi, tällaiset ihmiset karsiutuvat luonnostaan pois.
Ystävyyksien löytämisessä on ainakin minulle käynyt niin, että kun olen itse muuttunut (tajunnut jonkin asian) ja ystäväpiiristä on karsiutunut joitakin ihmisiä ja jonkin aikaa ystäviä on vähemmän. Vähitellen niitä alkaa löytyä esimerkiksi aiemmista tuttavista. Nykyisin teen itse aloitteita niiden suuntaan, joista olen kiinnostunut. Ennen muut tavallaan valitsivat minut eli olin ystävällinen kaikille, jolloin sellaisistakin ihmisistä, joista en alunperinkään halunnut ystävikseni, tuli läheisempiä kuin olin toivonut.
Ystävyyden syntyminen mielestäni jopa edellyttää henkistä muuria, joka on ylitettävä molemmin puolin. Se on tunnustelua ja varovaista etenemistä. Näin siis omalla kohdallani. Toiset voivat ystävystyä omalla tavallaan, ei ole yhtä oikeaa mallia. Mutta sen tyyppiset ihmiset, joista olen kiinnostnut ystävinä, löytyvät tuon mallin avulla.
Kaiken kaikkiaan, ikä kyllä tekee tässä tehtävänsä. Kun alkaa olla vanha, tiedostaa paremmin sen, mihin omat voimavarat riittävät. Toisten mielipiteillä ei ole niin suurta merkitystä, että jaksaisin murehtia mitä muut ajattelvat, loukkaantuivatko vai ei, kyllä heillä on muutakin ajateltavaa kuin minä tai minun asiani. Tehkööt he omat ratkaisunnsa ja johtopäätöksensä niin kuin minäkin teen.
Nimenomaan tuo ikä tekee tehtävänsä ja "Kun alkaa olla vanha, tiedostaa paremmin sen, mihin omat voimavarat riittävät." Ja ajan rajallisuus alkaa myös kolkutella. Yli 50 vuotta kului muiden murheita kuunnellessa, lopun aikaa jos saisi olla rauhassa, kiitos :)
En halua olla tietenkään sydämetön, jos jollain on todella tukala tilanne ja jos voin jotenkin auttaa, mutta siihen vellonta-altaaseen, jossa kehitys pysähtyy ja minua vain käytetään hyödykkeenä, en enää mene! Ei vaan jaksa.
Hyvä, sitten on meikäläisellä vielä parikymmentä vuotta ainakin aikaa petrata;). Tosi hyvä kirjoitus taas 12-1. Paras ystäväni on 67-vuotias ja olen kyllä pikkuhiljaa ymmärtänyt sen, mitä tarkoittaa, että ikä tekee tehtävänsä. Ei vain jaksa ottaa kaikkea enää vastaan ja eikä jaksa myöskään ottaa osaa enää kaikkeen ja ihmetellä kaikkea suureen ääneen, hirmuisesta asioiden veivaamisesta puhumattakaan, myös turha kohteliaisuus karsiutuu. Ollakseni rehellinen minulla kesti kyllä kauan ennen kuin aloin todella ymmärtää parhaan ystäväni käytöstä. Tosin sen hyväksyminen edellytti sitäkin, että itse kasvoin riippumattomammaksi ja itsevarmemmaksi. Sen jälkeen oli helpompaa antaa ystävän elää niin kuin itse parhaaksi tuntee. Tiedän kuitenkin, että hän on aina olemassa minua varten, jos tulee jokin hätätilanne ja vaikka hän matkustelee paljon, hän jättää ainakin osoitteen minulle, johon voi apua tarvitessani postittaa kirjeen (hän ei omista kännykkää vaan lankapuhelimen). Ystäväni on ollut monille myös samassa roolissa kuin minä eli sellainen ongelmanratkaisija/tukihenkilö, johon turvaudutaan liian helposti. Puhelin pirahtaa välillä öisinkin.
Teen tosiaan ihmisten parissa työtä, olen mielestäni helposti monen potilaan luottohenkilö. Tänään varovaisesti kokeilin jo vähän tylympää linjaa töissä, kun alkoi taas tuskan hiki valua kaiken selittelyn kanssa, ja ilokseni avustettavan itsetunto ei romahtanutkaan. Teen kyllä tällaisia kokeiluja hyvin varovaisesti - ikään kuin varpaisillaan. Joskus vaan jotkut potilaat eivät vain tajua, etten koko ajan jaksa olla käsillä, sparraava ja energinen. Siitä pitäisi "muistutella" heitä enemmän. Tosin se on vaikeaa, koska en haluaisi olla ollenkaan tyly tai törkeä, jos mahdollista (se tuntuu vähän pahalta fyysisestikin), mutta ilmeisesti muu ei auta. Hoitoalalla ei varmaan kannata olla ylipäänsä liian vässykkä, muuten polttaa itsensä henkisesti loppuun nopeasti.
Riitelyoppaissa ei muuten opeteta aggressiiiviseksi, vaan puolustautumaan rakentavasti ja rauhallisesti mietiskellen. Aggressiota siis jalostetaan.