Olen 40 mies ja vasta nyt alan päästä yli lapsuudestani, joka on dominoinut koko elämääni ja tehnyt siitä suoraan sanoen helvettiä.
Äidilläni on vakava persoonallisuushäiriö ja isäni oli ennen alkoholisti ja myös äitini uhri. Minut kasvatettiin siihen, että kaikki oli minun syytäni, olin nolla... Äitini on rajaton ihminen, jolla on aina ollut sairaat teot ja käytös. Hän on aloittanut hyväksikäyttää minua jo vauvana (tiedän sen siitä, koska hän syyllisti minua niistä tapahtumista), ensimmäiset omat muistikuvat hyväksikäytöstä alkavat 4-5v iästä (sitä aikaisempi on vähän hämärän peitossa). Isä oli nössö ja se meni pulloon piiloon, pysyi poissa kotoa ettei tarvinnut kokea äitini hyökkäyksiä.
Rankkaa fyysistä väkivaltaa, sitä hyväksikäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Äitini sai "kiksejä" toisen satuttamisesta (oma terapeuttini sanoi hänen olleen sadisti) ja se väkivalta ei ollut millään tavalla johdonmukaista vaan täysin sattumanvaraista ja omilla teoilla ei ollut siihen vaikutusta. Opin vihaamaan itseäni, opin olevani syyllinen kaikkeen, pelkäsin muita ihmisiä (itse asiassa pelkäsin kaikkia), pidin itseäni täysin arvottomana ja kaikkea leimasi se häpeä. Minulla ei ollut ketään muuta kuin Jumala, jonka puoleen käännyin ja jolle pystyin uskoutumaan kaikesta. Ne äitini teot on sellaisia, mitä tuskin kukaan sellainen uskoo/ymmärtää, jolla ei ole ollut mielisairasta vanhempaa. Milloin lähetettiin nakuna sateeseen kerrostalon pihalle, milloin hakattiin imurin metalli varrella, milloin oltiin viemässä lastenkotiin (kun olin niin tuhma), milloin mitäkin... No minusta tuli melkein heti koulukiusattu ja mitä enemmän kiusattiin, niin sitä suuttuneempi olin itselleni. Pelkäsin aina kuollakseni, että äiti tulee koululle. Se elämä oli jatkuvaa painajaista! Yritin piiloutua muiden taakse pulpettiini ja pelkäsin muiden näkevän, että omat vaatteet oli dyykattu roskiksesta. Se oli yksI äidin lempiasioista saada nolattua minut muiden silmissä. Milloin huutamalla minulle jotain muiden kuullen, milloin kertomassa muille ja minulle, että minä olen varmaan/tavallaan vammainen koska (ja mitä milloinkin) ja sen on täytynyt tulla isän puolelta "kuka se sitten lieneekään oikeasti.hihi". Milloin suureen äänen melskattiin siitä, että minulla on roskiksesta dyykatyt vaatteet...
Äiti aina kehui kuinka täydellinen hän oli ja haukkui minut lyttyyn. En ollut musikaalinen, koska kylässä en osannut soittaa soitinta jonka sain käteeni (musikaalinen olisi saman tien osannut)... Ja minä uskoin ne kaikki jutut ja yritin löytää niihin järkeä. Itseni vahingoittamisen aloitin jo ennen kouluikää kun jotain piti rangaista.
koko varhais aikuisuus oli hyväksynnän ostoa muilta ja pelkoa. Eniten pelkäsin, että muut huomaa kuinka "huono" olen. Pelkäsin muita ihmisiä ja en pystynyt läheisyyteen.
Päädyin nais narsistin puolisoksi...toinen repi kaiken selkänahastaan ja antoi, toinen otti ja otti ja kertoi kuinka "hyvä" hän on ja kuinka hyvä tuuri minulla on käynyt kun olen saanut hänet. Lähes kaksikymmentä vuotta alistamista ennen kuin tuli riita, jossa hän ei saanutkaan tahtoaan läpi...suhde päättyi kuin seinään ja alkoi tolkuton kostaminen.
Nyt Uskoon tulon ja pitkän terapian jälkeen olen saanut elämän (se aikaisempi oli jotain muuta). Ilman uskoontuloa ja Jumalan apua en olisi ikinä herännyt siitä painajaisesta ja päässyt tähän päivään. Terapeutti pitää sitä ihmeenä, että olen selvinnyt näinkin "vähäisin" vaurioin. Raamatussa puhutaan 40v koettelemuksista ja, ettei ketään koetella liikaa (tämä oli minun erämaani/painajaiseni)
Se tuho, mitä sairas ihminen saa aikaan on jotain täysin käsittämätöntä ja kenenkään persoonallisuushäiriöisen ei pitäisi antaa kasvattaa lapsia.
Äidilläni on vakava persoonallisuushäiriö ja isäni oli ennen alkoholisti ja myös äitini uhri. Minut kasvatettiin siihen, että kaikki oli minun syytäni, olin nolla... Äitini on rajaton ihminen, jolla on aina ollut sairaat teot ja käytös. Hän on aloittanut hyväksikäyttää minua jo vauvana (tiedän sen siitä, koska hän syyllisti minua niistä tapahtumista), ensimmäiset omat muistikuvat hyväksikäytöstä alkavat 4-5v iästä (sitä aikaisempi on vähän hämärän peitossa). Isä oli nössö ja se meni pulloon piiloon, pysyi poissa kotoa ettei tarvinnut kokea äitini hyökkäyksiä.
Rankkaa fyysistä väkivaltaa, sitä hyväksikäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Äitini sai "kiksejä" toisen satuttamisesta (oma terapeuttini sanoi hänen olleen sadisti) ja se väkivalta ei ollut millään tavalla johdonmukaista vaan täysin sattumanvaraista ja omilla teoilla ei ollut siihen vaikutusta. Opin vihaamaan itseäni, opin olevani syyllinen kaikkeen, pelkäsin muita ihmisiä (itse asiassa pelkäsin kaikkia), pidin itseäni täysin arvottomana ja kaikkea leimasi se häpeä. Minulla ei ollut ketään muuta kuin Jumala, jonka puoleen käännyin ja jolle pystyin uskoutumaan kaikesta. Ne äitini teot on sellaisia, mitä tuskin kukaan sellainen uskoo/ymmärtää, jolla ei ole ollut mielisairasta vanhempaa. Milloin lähetettiin nakuna sateeseen kerrostalon pihalle, milloin hakattiin imurin metalli varrella, milloin oltiin viemässä lastenkotiin (kun olin niin tuhma), milloin mitäkin... No minusta tuli melkein heti koulukiusattu ja mitä enemmän kiusattiin, niin sitä suuttuneempi olin itselleni. Pelkäsin aina kuollakseni, että äiti tulee koululle. Se elämä oli jatkuvaa painajaista! Yritin piiloutua muiden taakse pulpettiini ja pelkäsin muiden näkevän, että omat vaatteet oli dyykattu roskiksesta. Se oli yksI äidin lempiasioista saada nolattua minut muiden silmissä. Milloin huutamalla minulle jotain muiden kuullen, milloin kertomassa muille ja minulle, että minä olen varmaan/tavallaan vammainen koska (ja mitä milloinkin) ja sen on täytynyt tulla isän puolelta "kuka se sitten lieneekään oikeasti.hihi". Milloin suureen äänen melskattiin siitä, että minulla on roskiksesta dyykatyt vaatteet...
Äiti aina kehui kuinka täydellinen hän oli ja haukkui minut lyttyyn. En ollut musikaalinen, koska kylässä en osannut soittaa soitinta jonka sain käteeni (musikaalinen olisi saman tien osannut)... Ja minä uskoin ne kaikki jutut ja yritin löytää niihin järkeä. Itseni vahingoittamisen aloitin jo ennen kouluikää kun jotain piti rangaista.
koko varhais aikuisuus oli hyväksynnän ostoa muilta ja pelkoa. Eniten pelkäsin, että muut huomaa kuinka "huono" olen. Pelkäsin muita ihmisiä ja en pystynyt läheisyyteen.
Päädyin nais narsistin puolisoksi...toinen repi kaiken selkänahastaan ja antoi, toinen otti ja otti ja kertoi kuinka "hyvä" hän on ja kuinka hyvä tuuri minulla on käynyt kun olen saanut hänet. Lähes kaksikymmentä vuotta alistamista ennen kuin tuli riita, jossa hän ei saanutkaan tahtoaan läpi...suhde päättyi kuin seinään ja alkoi tolkuton kostaminen.
Nyt Uskoon tulon ja pitkän terapian jälkeen olen saanut elämän (se aikaisempi oli jotain muuta). Ilman uskoontuloa ja Jumalan apua en olisi ikinä herännyt siitä painajaisesta ja päässyt tähän päivään. Terapeutti pitää sitä ihmeenä, että olen selvinnyt näinkin "vähäisin" vaurioin. Raamatussa puhutaan 40v koettelemuksista ja, ettei ketään koetella liikaa (tämä oli minun erämaani/painajaiseni)
Se tuho, mitä sairas ihminen saa aikaan on jotain täysin käsittämätöntä ja kenenkään persoonallisuushäiriöisen ei pitäisi antaa kasvattaa lapsia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos täällä on vain joku samaa kokenut, niin mielelläni juttelisin.
Täällä on joku.
Niin kipeän tuttua tuo tekstisi.
On hyvä kun olet päättänyt puhua, se on ensimmäinen askel selviytymiseen.
Varsinkin naisen tekemänä asia on sellainen jota muiden on vaikea uskoa, näin itse ajattelin omassa tilanteessani.
Nytkin sanon jos saisin neuvoa jotakuta, ketään ei voida pakottaa olemaan tekemisissä sen kanssa joka oli syyllinen ja pakotti vaikenemaan.
Vaikka mitä lässyn lässyn psykologiaa opetetaan, ihmisellä on oltava oikeus yksityisalueeseen.
Uskon Jumalaan ja siihen etten voi ketään tuomita.
Mutta täydellisiä meistä ei tule, en voi ihmisenä koskaan olla tekemisissä äitini kanssa.
Psykologit opettavat tunteiden kieltämistä vain siksi että väsyvät kroonisiin sairaisiin, muutkin joutuvat kokemaan sen, päättelen näin.
Ihmisellä on oikeus olla uhrin asemassa, huolimatta siitä että on selviytynyt jotenkuten.
Asioiden kertailu voi aiheuttaa ahdistusta, mutta mielenterveytensä pelastaa , pitkällä tähtäimellä.
Vähättely myös tuttua, vähättelin itseäni myös terapiassa, kysyttiin miksi, en tiennyt.
Multa pääsi itku, kun luin tekstisi. Sieluni silmillä näen pikkupojan, joka kärsi pienenä avuttomana...
Kyllä ihmisten pitäisi puuttua toisen asioihin sen verta, että lapset saadaan tuollaisilta mielenvikaisilta pois. Lastensuojelu kusee. Pistää ihan vihaksi kaikkien lasten ja aikuisiksi kasvaneiden puolesta. En ole samaa kokenut, mutta äiti-ihminen vain itse. Enkä voi käsittää miten joku voi kohdella omaa lastaan noin. Minä ainakin puutun, jos näen vähäistäkin lasten kaltoin kohtelua.
Asiasta on vain niin vaikea puhua, melkein mahdotonta.
Syyllisyys (!) on niin kauhea! Uhri syyllistää itsensä, häpeää mielettömästi. Tuntee olevansa niin saastainen että ihmiset kaikkoaisivat inhoten paikalta jos puhuisit.
Lisäksi pelko valehtelijaksi leimaamisesta on kova. Se on se äiti-myytti niin voimakas, Eihän äti! Kaikki äidithän rakastavat lastaan yli kaiken!
Mutta kun ei. Olen itse sen saanut kokea.
Olen elänyt tämän taakan kanssa yli 50 vuotta. Vasta viime vuosina olen uskaltanut avautua terapeutille sekä insestin kokeneille naisille tarkoitetussa trauman käsittelyryhmässä. Olen siis nainen, kahden lapsen äiti. lapsiani rakastan ja olen jopa ylisuojellut traumani takia.
Olen täysin keskeneräinen tämän asian käsittelyssä. Haava on syvä ja täysin auki.
Voimia sinulle aloittaja, ja hatunnosto kun uskalsit avautua!
Suurin osa meistä vaikenee.