Stop kiukulle!

kiukustun itse aika helposti ja olen huomannut että helpottaa kun saa vähän sähähtää ja sitten rauhoittua. tämä vaatii kyllä mieheltäsi uskomattoman hyvää turnauskestävyyttä.

olen kokeillut myös sitä, etten ihan heti ala raivoamaan vaan odotan sen aikaa että pahin ohtaus mene ohi ja vasta sitten aletaan purkaa tilannetta. usein tästä seuraa minulle vain migreeni ja selvittely jää johonkin muuhun ajankohtaan..

joskus olen ihan oikeasti miettinyt samaa kuin sinä, mutta tuloksetta. sorry että olen vähän huono neuvoja, mutta n mukava tietää, etten ole ainoa "kiude".

Hei,
tämä viesti ei valitettavasti kohota sinun mielialaasi.

Meillä oli ihan sama tilanne kuin teilläkin. Sovimme superhyvin toisillemme. Parini sai vastaavanlaisia kiukkupuuskia säännöllisesti noin kerran viikossa/kahdessa viikossa.

Olen rauhaarakastava enkä koskaan välittänyt riitelemisestä, keskustelen mielelläni kaikista ongelmista, ristiriitaisuuksista jne. paljonkin. Olen tosin itsekin määrätietoinen, kilttikin, mutta ärsyttettäessä sihisevä (en muulloin).

Älytön kinaaminen on mielestäni kuitenkin lähinnä uhmaikäisten ja murkkujen puuhaa. Kyllä parisuhteeseen normaalit riidat kuuluu, mutta valitettavasti parini sai riidan yhteydessä lohikäärmeen henkiset voimat. Riidan yhteydessä hänen verbaalinen viestinsä muuttui hyvin loukkaavaksi. Häntä ei saanut lopettamaan sitten millään. Joskus yritin jopa lähteä itse "kävelylle" vaikka hänen se olisi tullut tehdä, mutta hän tuli perässä....

Hän itse tiedosti suuttumispuuskansa, sanoi perineensä ne äidiltään. Aina kovan riidan jälkeen hän pyysi anteeksi. Mutta valitettavasti aikaa myöden kaikki hänen suuttumispuuskansa aikana huutamat loukkaavat kommentit jäivät jylläämään alitajuntaani.

Hän on on/off - tyyppiä. Samana päivänä saattoi haukkua mut lyttyyn (mun kaverit, sukulaiset jne.)ja samaan hengenvetoon vannoa rakkauttaan ja sitä miten hyvä mies, komea, mukava, menestyvä jne. olen.

Viime kesän jaksoin vielä kuunnella jatkuvia kiukunpurkauksia. Sitten mun mittani tuli täyteen ja kun samalla muistelin hänen analyysiään oman äitinsä jatkuvista kiukunpurkauksista ja ajattelin, että ei herranjestas tätäkö tämä tulee olemaan koko loppuelämä, kiikkustuolissakin kuunnella kiukuttelevaa ja nalkuttavaa naista.

Emme ehtineet kihloihin, yhteinen asunto oli, suuri murhe minulla oli siitä, miten hän pärjää, jos suhde katkeaa....Pakko mun oli asia kuitenkin jotenkin ratkaista,koska hänelle jatkuvat riidat oli "ihan OK", siksi oli pakko ottaa etäisyyttä, nyt asumme eri osoitteessa, harmittaa silti pirusti.

Nyt kaikki suhteellisen hyvin, mutta kiukuttelavaa kumppania en enää halua.

Samalla tavalla käy teillekin ellette nopeasti lopeta kissanhännänvetoa. Molempien on pakko tehdä paljon, paljon kompromissejä. Älkää yrittäkö muuttaa toisianne radikaalisti muuksi kuin olette pohjimmiltanne, se on turmiollista. Montaa vuotta ette jaksa kinailemista, se on varma.

Hyvää syksyä !

Minulla on sama ongelma, ja tuntuu nyt 10kk jälkeen siirtyneen miheeni jonka kanssa en ennen edes pystynyt riitelemään ("kulta, ei nyt riidellä").Olen yrittänyt parantaa tapani, mutta........Luulen, että oma ongelmani johtuu vain siitä, että en pysty puhumaan asioista jotka vaivaavat minua ja siksi puran vihan ja surun pikkuasioista huutamiseen.

Meillä oli ennen sama meininki, mutta mieheni teki siitä lopun. Erään rähinän päätteeksi hän nykäisi vyönsä irti, veti multa housut kinttuihn ja antoi vanhanaikasesti remmiä perseelle. Olin aivan raivoissani, mutta en mahtanut tilanteelle mitään. Tästä on nyt pian pari vuotta, ja oon sen jälkeen saanu aina sillon tällön piiskaa, ja pakko se on myöntää, että riidat on vähentyny alle puoleen entisestä. Aina sen jonku aikaa muistaa, kun saa oikeen kunnolla selkäänsä. Ei varmaan sovi kaikille, mutta meillä on toiminu!

Poikaystävälläni on samat lahjat kuin sulla. On ollut viime kuukaudet juuri tuota p:njauhantaa jokaisen erimielisyyden päälle, en voi pienintäkään kritiikkiä antaa, väärää sanaa tai liikettä, kun jo taas riidellään tuntitolkulla, pitkin yötä, että "kyllä mun nyt on harkittava tätä vakavasti", "on mietittävä onko tässä suhteessa mitään järkeä", "olis ehkä parempi olla jonkin aikaa erossa" etc. etc. Tulen surulliseksi, en pelkäisi olla yksin mutta mieluiten olisin hänen kanssaan, kysyn, haluatko todella sitä, etkö rakastakaan minua enää, tiedäthän että minä rakastan sinua? "Tiedän tiedän" ja vaihtaa puheenaihetta nolona siitä että on TAAS tullut uhkailleeksi moisella idioottimaisuudella, mutta riita ei lopu siihen, eikä loukkaukset, henkilökohtaisuudet, paha mieli... Enkä enää jaksa, alan jo itsekin miettiä, olisiko parempi lopettaa, tuleeko tämä olemaan tällaista aina? 4 vuotta jo yhdessä, viimeiset 3 kk tätä, yhteinen tulevaisuus mielessä, hänellä jo lapsetkin, mutta mua eittämättä arveluttaa koko tilanne.

Arvaan kyllä, että itsetunto-ongelmasta on kyse, tai siitä, että olen nykyisin itsenäisempi, teen selväksi että ollaan yhdessä silkasta rakkaudesta, ei tarpeesta, eikä olekin kaunista? Ei hänen mielestään, hänen mielestään se on pelottavaa ja mun tulisi tarvita häntä. Vaan haluanko elää tällaisessa kontrollissakaan?

Pelottavinta on se, että suuri itsehillintähinku - en halua alentua samalle loukkausten tasolle, hillitsen, en koskaan sano etten rakasta jollen ole sitä ainakin 6 kk miettinyt ja varma asiasta - yllättäen päättyykin hillitsemättömään hysteeriseen kirkunaan, juomien päälleheittämiseen, paniikkiin... Minäkö näin reagoin? Minäkö huusin ja nakkasin drinkit? En tunnista.

Koskaan ennen en ole näin käyttäytynyt, koskaan ennen en malttiani näin tolkuttomasti menettänyt, onko tämäkin osa mua? Vai onko tämä jotain, mikä ehkä on minussa, mutta vain moinen rääkkääminen saa esille? Vai onko tämä kokonaan ulkopuolelta minua? Ainakin tiedän, etten halua sitä kokea toiste, en halua käyttäytyä niin epäkunnioittavasti, niin hillitsemättömästi. Mikä siihen siis neuvoksi? Jättääkö taakse se mies, joka mun pasmani näin sekoittaa?????

Kuullostaa tutulta! On nääs ollut viime kuukaudet juuri tuota p:njauhantaa jokaisen erimielisyyden päälle, en voi pienintäkään kritiikkiä antaa, väärää sanaa tai liikettä, kun jo taas riidellään tuntitolkulla, pitkin yötä, että "kyllä mun nyt on harkittava tätä vakavasti", "on mietittävä onko tässä suhteessa mitään järkeä", "olis ehkä parempi olla jonkin aikaa erossa" etc. etc. Tulen surulliseksi, en pelkäisi olla yksin mutta mieluiten olisin hänen kanssaan, kysyn, haluatko todella sitä, etkö rakastakaan minua enää, tiedäthän että minä rakastan sinua? "Tiedän tiedän" ja vaihtaa puheenaihetta nolona siitä että on TAAS tullut uhkailleeksi moisella idioottimaisuudella, mutta riita ei lopu siihen, eikä loukkaukset, henkilökohtaisuudet, paha mieli... Enkä enää jaksa, alan jo itsekin miettiä, olisiko parempi lopettaa, tuleeko tämä olemaan tällaista aina? 4 vuotta jo yhdessä, viimeiset 3 kk tätä, yhteinen tulevaisuus mielessä, hänellä jo lapsetkin, mutta mua eittämättä arveluttaa koko tilanne.

Arvaan kyllä, että itsetunto-ongelmasta on kyse, tai siitä, että olen nykyisin itsenäisempi, teen selväksi että ollaan yhdessä silkasta rakkaudesta, ei tarpeesta, eikä olekin kaunista? Ei hänen mielestään, hänen mielestään se on pelottavaa ja mun tulisi tarvita häntä. Vaan haluanko elää tällaisessa kontrollissakaan?

Pelottavinta on se, että suuri itsehillintähinku - en halua alentua samalle loukkausten tasolle, hillitsen, en koskaan sano etten rakasta jollen ole sitä ainakin 6 kk miettinyt ja varma asiasta - yllättäen päättyykin hillitsemättömään hysteeriseen kirkunaan, juomien päälleheittämiseen, paniikkiin... Minäkö näin reagoin? Minäkö huusin ja nakkasin drinkit? En tunnista.

Koskaan ennen en ole näin käyttäytynyt, koskaan ennen en malttiani näin tolkuttomasti menettänyt, onko tämäkin osa mua? Vai onko tämä jotain, mikä ehkä on minussa, mutta vain moinen rääkkääminen saa esille? Vai onko tämä kokonaan ulkopuolelta minua? Ainakin tiedän, etten halua sitä kokea toiste, en halua käyttäytyä niin epäkunnioittavasti, niin hillitsemättömästi. Mikä siihen siis neuvoksi? Jättääkö taakse se mies, joka mun pasmani näin sekoittaa? Mitä siihen sanoisit?

Minulla on myös samanlainen ongelma. Pinnani tosin on melkoisen pitkä, mutta sitten kun on tarpeeksi venynyt, saattaa katketa pienestäkin.

Ja kun suutun, suutun kunnolla, huudan, raivoan ja paiskon ovia - kerran olen heittänyt lasin seinään. Käsiksi en ole onneksi koskaan keneenkään käynyt, vaikka joskus on tuntunut senkin olevan lähellä. Sätin, haukun ja käytän kaikki mahdolliset keinot pahoittaa toisen mielen, osaan olla TODELLA ilkeä.

Kun olen saanut vihani purettua, rauhoitun yhtä nopeasti kuin olen suuttunut. Ja sitten tulee syyllisyyden tunteet. Pyytelen ja joskus anonkin tuhannesti anteeksi, mutta se ei poista mielen pahoittumista toiselta. Joskus itken omia pahoja sanojani toiselle, ne satuttavat suuttumuksen laannuttua minuakin. En ymmärrä miten pystyn sanomaan toiselle niin pahasti.

Kuitenkaan vihaisena ollessani en oikein millään pysty kontrolloimaan käytöstäni. Tai en pystynyt.

Viime aikoina olen onnistunut välttämään tuon raivoamisen jo muutamia kertoja ja olen hyvin toiveikas tulevaisuudesta!

Siinä vaiheessa kun tunnen raivon tulevan pintaan, pysähdyn. Ihan konkreettisesti. En kävele, en liikuta käsiäni, en sormiani, en varpaitani, en pyöritä päätäni tai räpyttele. Katson lattiaan, seinään tai kattoon, toiseen osapuoleen ei kannata katsoa, sillä kun viha on tulossa, toisen näkeminenkin yllyttää sitä. En puhu ja yritän olla ajattelemattakin. Olen aivan hiljaa paikallani ja keskityn hengittämiseen.

Jos toinen yrittää puhua minulle tai koskettaa minua, viittaan kädellä vaikenemaan tai käsken häntä lyhyesti olemaan hiljaa ja jättämään minut rauhaan (esim: "Nyt ei ole hyvä hetki, anna mun olla hetki ihan itsekseni!"). Kun tunnen, että pystyn hallitsemaan raivon edes hetken, sanon toiselle: "Mä haluan olla hetken ihan rauhassa, jatketaan keskustelua vähän ajan päästä". Sitten siirryn toiseen huoneeseen ja odottelen kiukun laantumista. Saatan potkia seinää tai polkea jalkaa lattiaan. Kiukun laantuminen vie yleensä muutamasta minuutista kymmeneen minuuttiin. Tässä vaiheessa sen toisen osapuolen on todellakin parempi pysyä poissa silmistä, muuten ei raivoa pysty enää pidättelemään =(

Kiukun alettua laantua, mietin mikä minut sai suuttumaan niin kovasti. Mitä toinen teki tai sanoi - tai oikeammin mitä minä näin toisen tekevän tai kuulin hänen sanovan, nämä kaksi asiaa kun eivät välttämättä ole sama asia...

Esimerkki: toinen sanoo: "Taas täällä lojuu vaatteita likaisena lattialla". Ja toinen kuulee: "Taas täällä lojuu vaatteita likaisena lattialla, kun sä et ole siivonnut etkä pessyt pyykkiä". Ja riita on valmis...

Kun olen rauhoittunut, menen takaisin ja kerron toiselle miksi suutuin, mikä pahoitti mieleni niin kovasti. Joskus näistä asioista saadaan uusi riita aikaiseksi ja tarvitaan uusi jäähdyttelykierros...

Helppoa tämä ei ole, ei todellakaan. Vaatii paljon ponnisteluja, että pystyy hiljentymään ja kävelemään pois. Siihen tarvitsee myös toisen tukea, jos toinen jatkaa riitelyä edelleen, on poiskävely todella työlästä, kielen kurissa pitäminen ja suun sulkeminen vaatii kovia ponnisteluja. Myös toisen täytyy pitää tauko.

Pois lähtemistä suuttumisen hetkellä helpottaa myös itsekehuinen ajatus "minä en lähde tuohon mukaan, olen riitelyn yläpuolella ja parempi".

Yritän myös miettiä mitä voin voittaa suuttumalla ja mitä voin hävitä kävelemällä pois ja rauhoittumalla. Yleensä vastaus kumpaankin kysymykseen on 'ei mitään'. Kun taas kysyn, mitä voin hävitä suuttumalla ja mitä voin voittaa kävelemällä pois, listaan alkaa ilmestyä asioita. Yritän myös laittaa asioita oikeisiin suhteisiin: onko tämä asia todella niin tärkeä, että sen takia kannattaa suuttua ja pahoittaa oma sekä toisen mieli. Vastaukset voivat olla yllättäviä...

Nämä ajatukset lähtivät minulla tuosta sinunkin mainitsemastasi pelosta, että toinen alkaa vihaamaan minua raivoamiseni takia.

Ei minullakaan siis ole tarjottavana mitään poppakonstia, millä ylenmääräisen raivoamisen voisi välttää. Muutamia vinkkejä kuitenkin, jotka ovat minulla toimineet.

Olen myös luvannut itselleni pieniä palkintoja aina kun onnistun välttämään raivon purkautumisen. Käyn vuokraamassa itselleni jonkin kivan leffan ja ostan popcornia tai käyn jollain kivalla jumppatunnilla. Palkintojen ei tarvitse, eikä pidäkään, ollaan mitään ihmeellisiä tai isoja, vaan jotain pieniä asioita vain. Jotain mitä ehkä tekisit muutenkin, mutta jonka tuottaman mielihyvän voit seuraavalla kerralla liittää raivon taltuttamiseen.