Vuosi sitten erottiin poikaystävän kanssa ja yhdessä ehdittiin olla 3 vuotta. Suhde ei ollut kovin onnistunut, mutta olin tyytyväinen ja rakastunut. Ehkä juuri rakkaus sai minusta sokean.. Ongelmiakin oli aina välillä ja erosimme kerran väliaikaisestikin. Lähinnä kommunikointi ei toiminut ja en esim. erotessamme tajunnut poikaystävän sanoista, että hän halusi erota. Kertoo ehkä jotain.
Mutta nyt vuotta myöhemmin mietin, että olenko päässyt tästä yli. Eniten epäilyttää, etten oikeastaan ole ollut surullinen asian suhteen. Itkin toki kun erosimme ja seuraavanakin päivänä oli vielä tunteet pinnassa, mutta sen jälkeen olo on ollut lähinnä rentoutunut.
Onko tässä mitään järkeä? Eikö eroa pidä surra? Kokemuksia, kohtalotovereita ja viisaita ajatuksia?
Mutta nyt vuotta myöhemmin mietin, että olenko päässyt tästä yli. Eniten epäilyttää, etten oikeastaan ole ollut surullinen asian suhteen. Itkin toki kun erosimme ja seuraavanakin päivänä oli vielä tunteet pinnassa, mutta sen jälkeen olo on ollut lähinnä rentoutunut.
Onko tässä mitään järkeä? Eikö eroa pidä surra? Kokemuksia, kohtalotovereita ja viisaita ajatuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mullakin on vähän sama tilanne. Olen surullinen, mutten tirauta enää itkuja. Seurustelin exän kanssa useamman vuoden ja kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran erottiin. Sen jälkeen suodettiin vielä ja katsottiin, että muuttuuko mikään. Ei muuttunut ja jonkin aika sitten laitoin poikki lopullisesti. Vaiheet oli tappanut minulta rakkauden tunteen.
En tunne enää oikeastaan enää muuta kuin helpotusta siitä, että erottiin. Eli mitä halusin sanoa, niin kyllä kohdallasi on ihan järki mukana. Jokaisella on se aika, minkä tarvitsee ns. suruprosessiin. Ajan pituuteen vaikuttaa monet asiat, kuten se, millaisissa tunnelmissa erositte. Lisäksi on erilaisia tapojakin selvitä. Ei jokaisen kohdalla tarvitse kyynelehtiä kuukausia kuin vesiputous. Tsemppiä!
Jos ei tunne kaipausta, surua tms. tunteita ei mielestäni ihan täysillä paukuilla olla edes oltukaan suhteessa.. ja kääntäen...helpotus ym. tunteet eron jälkeen varmistavat että päätös oli oikea. Hän ei merkinnytkään kovinkaan paljoa.
Tuo on vain sinun näkemyksesi "suruttomasta" erosta. Henkilökohtaisesti itse olin täysillä paukuilla ja sata lasissa alusta alkaen suhteessa ja sitoutunut. Tässä suhteessa vaan tapahtui asioita ensimmäisen eron jälkeen, jotka vei tuhkatkin pesästä. Anteeksi, että nyt kiihdyin tuosta kirjoituksestasi, m____33, mutta ehkä ei olisi kannattanut esittää tuollaisia juuri eronneille, kun ei ole tietoa taustoista.
Sama juttu nim.Silmät kuivana, itsekin seurustelin vakaasti 4v ja puolet ajasta asuttiin yhdessä, tiedän tehneeni kaikkeni suhteen eteen. Mutta joskus eron syynä voi olla sekin, ettei saa kumppaniltaan sitä tarvittavaa vastakaikua. Usein suhteiden päättymiseen (etenkin pitkien ja vakavien sellaisten) syynä on monia eri asioita. Ja juuri se, millaisissa tunnelmissa eroaa vaikuttaa sitten siihen jälkikäsittelyprosessiin.Ja itse tosiaan en ole vielä kahteen viikkoon itkenyt tai edes hirveästi surenut tai oireillut. Olen lähinnä helpottunut ja odotan innolla tulevaisuutta ja nautin itsenäisyyden ja vapauden tunteesta. Veikkaan, että näin siksi, koska ehdin jo suhteen aikana ja loppuvaiheessa käymään rankkoja ajatuksia ja tunteita läpi sekä valmistauduin henkisesti ja visioin mielessäni tulevan erotilanteen. Odotin koko ajan sitä kipupiikkiä, mutta sitä ei tullut, koska jo suhteen aikana oli niin kipeää. Voi olla, että koska tilanne on vielä niin tuore, tulee kohdalleni joku sateinen, yksinäinen ilta kun makaan tyhjässä kämpässä ja todellisuus iskee tajuntaani. Siihen asti (ja toiv.sen jälkeen) aion vain nauttia ja keskittyä itseeni ja olennaisiin asioihin enkä stressaa turhaan. Onneksi olen säilyttänyt pitkänkin suhteen ajan parhaimmat ystäväni ja saan tukea heiltä ja perheeltäni ja pystyn puimaan ja käsitteleen näitä asioita. Tiedän, ettei kaikilla näin ole. Sitten täytyy löytää tervehenkinen voimavara jostain muualta. Se, ettei itke vuolaasti tai muutenkaan tunne surua/muita vahvoja tunteita päättyneestä suhteesta ei tarkoita että suhde olisi ollut mitätön tai olisi itse kylmä ihminen. Loppuun on vielä pakko heittää sellainen yksityiskohta, joka saattaa ainakin omalla kohdallani vaikuttaa on e-pillerit. Käytin niitä monia vuosia nuoresta iästä lähtien ja olen aina luullut, että olen herkkä ja itkuinen ihminen, mutta lopetin ne puolen vuoden sisällä ja voi olla, että hormonitoiminnan tasaantuminenkin on ollut omiaan vaikuttamaan tunne-elämääni. Ehkä jos käyttäisin vielä e-pillereitä, olisin hysteerinen ja itkuinen ja kenties itsetuhoinenkin. Löytääköhän joku muukin saman korrelaation?
Siis, eihän vuosi sitten eronnut ole juuri eronnut, vai olenko missannut jotain?
Itse erosin alkukesästä kolmen vuoden suhteesta, enkä ole surrut yhtään. Vähän haikea olo oli ehkä yhtenä päivänä, muuten olen ollut tyytyväinen ja katsonut tulevaisuuteen. Olin itsekin ihan täysillä mukana alussa, mutta suhde muuttui huonommaksi sen edetessä. Luulen että suhteen miettiminen ja mahdollisen eron pohdinta suhteen loppupuolella oli tarpeeksi, ja sitten kun ero tuli, oli se jo sisäistetty. Loppuajalla suhteessa ei ollut kovin hyvä olla, oli ristiriitoja ja turhautumista ja muuta. Eli kai se oli juuri enemmänkin helpotus kun se loppui.
Ero voi olla hyväksi. Ei ole lapsia huollettavana jos sellaisia olisi saanut, kuten minä. Ei mene tonnia päivässä kaikkiin romuihin joita koko perhe tarvitsisi, kuten minulla!! Vihaan elämääni :(