Sinkkuna yksin asuvana rupesin pohtimaan kysymystä jaksaisinko lapsiperheen arkea jos tulevaisuudessa tulisi perustettua perhe.
Olen yksin ollessani tottunut aina,kun minulla on töistä vapaata nukkumaan niin pitkään,kun nukuttaa. Tämä ei onnistuisi enää silloin ,kun olisi lapsia koska lapsien takia pitäisi herätä aikaisin aamulla ja mennä ajoissa nukkuaan myös varmasti tulisi paljon unettomia öitä jos vauva itkee yöllä. Myös enää ei voisi lähteä nopealla varoitus ajalla mihinkään koska aina pitäisi löytää hoitaja tai lapsi ottaa mukaan..
Minusta tuntuu,että perheen perustamisen jälkeen vapaus kaikkoaa kokonaan ..
Olen yksin ollessani tottunut aina,kun minulla on töistä vapaata nukkumaan niin pitkään,kun nukuttaa. Tämä ei onnistuisi enää silloin ,kun olisi lapsia koska lapsien takia pitäisi herätä aikaisin aamulla ja mennä ajoissa nukkuaan myös varmasti tulisi paljon unettomia öitä jos vauva itkee yöllä. Myös enää ei voisi lähteä nopealla varoitus ajalla mihinkään koska aina pitäisi löytää hoitaja tai lapsi ottaa mukaan..
Minusta tuntuu,että perheen perustamisen jälkeen vapaus kaikkoaa kokonaan ..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kun on koko ikänsä ollut suurimman osan ajasta yksin eikä ole tottunut jakamaan mitään kenenkään kanssa, vastaus on ei.
Jaksaisin. Tämä yksinäinen ATM-vaellus tympii niin paljon että melkein mikä tahansa muutos olisi hyvästi.
Sanos muuta. Olen nainen ja jos vain saisin itselleni perheen, niin laulaen hoitaisin sen velvoitteet. Minulla ei ole perheestä ruusunpunaisia kuvitelmia, koska olen kasvanut suuressa perheessä. Silti ajattelen, että paljon lapsia olisi ihanaa elämää. En vain ole onnistunut laittamaan elämääni sellaiseen kuosiin eli mies puuttuu. Elämäni suurin tragedia tähän mennessä.
Senkus laihdutat.
Ai minäkö, olen mallinvartaloinen ihana nainen.
"jaksaisitko lapsiperhen arkea? "
-Ainakin tähän asti olen hyvin jaksanut. ;)
Kyllähän se elämä muuttuu dramaattisesti, kun lapsi syntyy. Sitä ennen on ollut vastuussa vain itsestään ja on voinut olla oman elämänsä keskipisteenä. Kun vauva syntyy, on (viimeistään silloin) pakko aikuistua ja asettaa vauvan etu elämässä tärkeimmäksi, koska pikkuvauva ei pysy hengissä, jos aikuinen ei ruoki ja hoida häntä.
Vauvavaihe on rankka ja avioeron riski on suurimmillaan vauvan ensimmäisen ikävuoden aikana. Vauva tarvitsee apua koko ajan (syöminen, pukeminen, vaipanvaihto, kylvetys, ulkoiluttaminen, joskus jopa nukuttaminenkin). Tosi paljon vauvavuoden rankkuuteen vaikuttaa se, miten hyväuninen vauva on. Jos vauva sairastelee paljon (esim. vatsavaivoja) tai nukkuu katkonaisesti tms, niin kyllähän kuka tahansa voi kokeilla, että millaista olisi nukkua vaikka 3-4 kuukautta 1-3 h pätkissä. Ei siis ihme, että kaksi vanhempaakin voivat väsyä melkoisesti yhden vauvan hoitamisesta puhumattakaan, että vauvoja olisi kaksi, olisi yksinhuoltaja tai olisi esim isompi lapsi ennestään, joka yhä käyttäisi vaippoja, tarvitsisi apua syömisessä ja pukemisessa, mutta ei esim. nuku enää päiväunia.
Toisaalta kaiken tämän sanottuani (olen siis itse YH-äiti), vanhemmuus on ihan mahtavaa enkä kaikesta rankkuudesta huolimatta vaihtaisi sitä pois. Lapset onneksi kasvavat ja sitä omaa aikaakin löytyy. Vanhemmuuteen myös kasvaa ja sitä huomaa, että elämään tulee uusia ilonaiheita. Pitkään valvominen viikonloppuisin ei enää tunnukaan tärkeältä, kunhan vaan saa nukuttua tarpeeksi ja sitä sitten toisaalta pääsee nauttimaan esim. kesäisin ihanista aamuista.
jos omia lapsia on niin toki jaksaisin. muiden lapsia en rupeais paimentamaan
Olen pitkäaikaistyötön ja herään arkisin 05:45, jotta pääsen 06:30 salille ja viikonloppuisinkin nousen ennen seitsemää. Miksi te työssäkäyvät repsahdatte noin? Ette osaa rajoittaa nautintojanne ja se johtaa keskinkertaisuuteen.
Joo en varmaankaan kun en tahdo jaksaa aikuisiakaan. Aina toisinaan kun käy vieraita se on ihan ok jos se vierailu kestää pari tuntia, muutamakin tunti menee jos on paljon asiaa tai nautitaan virvokkeita mutta jos vierailu alkaa venymään päiviksi niin minua salaa jo vähän v...taa ja toivon että saisi olla ihan rauhassa itsekseen, ihmiset on niin rasittavia outoinen tapoineen.
Suoraan hyppäämistä valmiiseen tilanteeseen en jaksais... ehkä jos semmoinen tilanne pikku hiljaa tulee niin sit sellainen luonnistuisi varmaan. Tarkoittaen että ensin kaksin pelkästään yhdessä oloa vaikka parisen vuotta ja sitten ehkä voi olla mahdollista ns. perheenlisäys.
Mistään nopeasta muutoksesta en tykkää enkä juuri kestäiskään... aikaa vie ainakin mulla tottua tuohon.
Ihminen on sopeutuvainen, mutta kyllä tuota perhe-elämää pitää haluta. Ei perhettä kannata perustaa ainakaan siksi, että muutkin niin tekevät. Sitten, kun olet perheen hankkinut, ei ole enää mahdollisuutta peruuttaa tilausta. Nykyään erotaan aika herkästi ja tuo on lasten kannalta surullista.
Luultavasti jaksaisin, siitäkin huolimatta että yleensä tarvitsen paljon unta ja haluan syödä ateriani rauhassa. Noista pyrkisin pitämään kiinni lapsenkin kanssa, jotta jaksaisin. Oma lapsi on joka tapauksessa paljon enemmän kuin riesa ja itsenäisen elämän este, joten omasta "vapaudesta" luopuminen tuskin tuntuisi niin kamalalta kuin jotkut uskovat.
En muutenkaan tunne kaipausta mandoliinikrapuloihin tai vellomiseen väkijoukossa festareilla, joten mitä menettäisin lapsiarjessa.