Mie erosin 4-vuotta sitten aviomiehestä. Tai mies tuli yllättäen töistä kotiin ja ilmoitti, että hän ottaa eron. Järkytys oli suuri ja alku hieman vaikeaa kahden pienen lapsen kanssa.. mutta tästäpä selvittiin. Asuin lasten kanssa talossa pari vuotta, jonka jälkeen myin talon. Tapailin miestä, jonka kanssa tuntui, että ehkäpä tästä jotain tuleekin.
Ostin itselleni ja lapsilleni talon, tämä mies sitten muutti samalla meidän kanssamme. Olin hyvin iloinen; minulla ja lapsilla olisi oma koti, josta ei tarvitsisi koskaan lähteä ja olin juuri saanut uuden työpaikan. Ja nyt miulla olisi hyvä mieskin.
Vaan kaikkipa muuttui.. silmänräpäyksessä. En enää osannut tehdä mitään oikein, olin kiukutteleva ja vaativa nainen: puhuin tai olin hiljaa mikään ei käynyt.. Mies alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti kun olimme kahden, rahani katosivat... erosta tuli vaikea ja taistelua jatkui eron jälkeen helvetin pitkään... Siinä hajosi huonekalut, telkkarit, kaikki omaisuus kun tämä vaan saapui paikalle ja menetti hermonsa. Olin henkisesti niin väsynyt etten enää nähnyt asioita selkeästi vaan yritin lasteni takia toimia kuin robotti ja olla iloinen ja pirteä, läsnä oleva ja huolehtiva vanhempi. Minun onneni, että koskaan mitään ei tapahtunut silloin kun lapset olivat kotosalla.
Tapasin miehen, jonka kanssa tapailin silloin tällöin niin, että lapsia ei tietenkään tullut kuvioon sotkettua. Seksisuhdehan se oli. Alkuun ajattelin, että tämä toimii ihan kivasti näin: saa seksiä ja ei tarvitse ajatella sen enempiä.
No tää idioottina meni ja ihastui. Ja ajatteli, että parempi lopettaa koko juttu, siitä lopettamisesta sitten mitään tullut.. tyhmä minä.
Uusi pommi tuli keväällä 2013 kun sain kuulla sairastavani syöpää. Ajattelin mielessäni, että jos ei lapsia olisi.. olisin tappanut itseni saman tien. Leikkaus ja rankat hoidot... ja taistelu elämästä.. ja niin, ettei oikeastaan kukaan muu tiennyt tästä kuin tämä seksisuhteeni..
Nyt kun on selvinnyt, että elinaikaa ei ole paljoa. Suren niin lasteni puolesta. Kukaan ei tiedä, että en tästä toivu vaan yritän vielä taistella.. josko kuitenkin elämä voittaisi.. josko saisi menemään aikaa vielä eteenpäin..
... halusinpa vaan purkaa tätä pahaa oloa johonkin. Jaksamista niille joilla on sydän särkynyt.. tiedän niin tunteen.
Ostin itselleni ja lapsilleni talon, tämä mies sitten muutti samalla meidän kanssamme. Olin hyvin iloinen; minulla ja lapsilla olisi oma koti, josta ei tarvitsisi koskaan lähteä ja olin juuri saanut uuden työpaikan. Ja nyt miulla olisi hyvä mieskin.
Vaan kaikkipa muuttui.. silmänräpäyksessä. En enää osannut tehdä mitään oikein, olin kiukutteleva ja vaativa nainen: puhuin tai olin hiljaa mikään ei käynyt.. Mies alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti kun olimme kahden, rahani katosivat... erosta tuli vaikea ja taistelua jatkui eron jälkeen helvetin pitkään... Siinä hajosi huonekalut, telkkarit, kaikki omaisuus kun tämä vaan saapui paikalle ja menetti hermonsa. Olin henkisesti niin väsynyt etten enää nähnyt asioita selkeästi vaan yritin lasteni takia toimia kuin robotti ja olla iloinen ja pirteä, läsnä oleva ja huolehtiva vanhempi. Minun onneni, että koskaan mitään ei tapahtunut silloin kun lapset olivat kotosalla.
Tapasin miehen, jonka kanssa tapailin silloin tällöin niin, että lapsia ei tietenkään tullut kuvioon sotkettua. Seksisuhdehan se oli. Alkuun ajattelin, että tämä toimii ihan kivasti näin: saa seksiä ja ei tarvitse ajatella sen enempiä.
No tää idioottina meni ja ihastui. Ja ajatteli, että parempi lopettaa koko juttu, siitä lopettamisesta sitten mitään tullut.. tyhmä minä.
Uusi pommi tuli keväällä 2013 kun sain kuulla sairastavani syöpää. Ajattelin mielessäni, että jos ei lapsia olisi.. olisin tappanut itseni saman tien. Leikkaus ja rankat hoidot... ja taistelu elämästä.. ja niin, ettei oikeastaan kukaan muu tiennyt tästä kuin tämä seksisuhteeni..
Nyt kun on selvinnyt, että elinaikaa ei ole paljoa. Suren niin lasteni puolesta. Kukaan ei tiedä, että en tästä toivu vaan yritän vielä taistella.. josko kuitenkin elämä voittaisi.. josko saisi menemään aikaa vielä eteenpäin..
... halusinpa vaan purkaa tätä pahaa oloa johonkin. Jaksamista niille joilla on sydän särkynyt.. tiedän niin tunteen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voimia.
Lämpimiä ajatuksia!
Ei ole sanoja... Kyynel vierähti ja rukoilin puolestasi. Voimia ja siunausta.
Toivon voimia ja jaksamista sinulle ja läheisillesi. Ei tähän oikein sanoja löydä, tuntuu omat surut aika mitättömiltä.
Itkettää lukea. Lämmin halaus sinulle. Tapahtuisipa ihme, jotta paranisit.
Istun tässä vieressäsi hiljaa ja lähetän ajatuksen, niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Kannattaako salata nuorilta, mutta kuitenkin ymmärtäviltä lapsilta että lähdön hetki lähenee? Et varmaan osaa ajatella muiden etuja nyt mutta mieti. Ehkä lapsille on helpompaa käsitellä mielessään lähtösi jos se on tiedossa ennen kuin hetki lyö.
Mä uskon lapsena loppuun asti että isällä on vatsatauti, niin uskoivat lääkäritkin melkein kunnes muille paitsi mulle selvisi että sillä on syöpä joka ei parane.
Isä oli normaali suomalainen mies, reilu 80-kiloinen ennen kuin sairastui. Ikinä ei valittanut kenellekään mistään ja rakastin enemmän kuin ketään muuta. Oikeastaan kellään muulla ei ollu mulle niin väliä paitsi isällä. Oli musertavaa tulla kotiin koulusta ja kuulla että isä kuoli aamupäivällä sairaalassa syöpään. Isä makasi muistaakseni vajaan pari viikkoa ennen kuolemaansa sängyssä potemassa "vatsatautiaan", ja painoi kuollessaan alle 50 kiloa.
Voisi olla lapsillesi helpompaa suhtautua ennen ja jälkeen kuolemasi, jos kertoisit miten on käymässä. Ei ole reilua omilta lapsilta salata moista, varsinkin jos lapsesi vielä ovat huollettavanasi.