Olen 21-vuotias nainen, elän avoliitossa mieheni kanssa. Olemme seurustelleet reilu 2vuotta. Olen kokenut väkivaltaa lapsuudessani isäni antaessa tuppivyöllä selkään ja muutenkin uhkaava käytös on muistissani. Olen huomannut itsessäni samoja merkkejä, raivostun pienistäkin asioista ihan hiiteen ja joskus menetän itseni hallinnan. Olen heitellyt tavaroita ja hakannut seiniä, ovia ym. raivon vallassa.
Olen joskus sanonut puolisolleni että haluaisin heittää häntä jollain tai satuttaa muuten, koska en keksi muuta keinoa näyttää kuinka paljon ärsyttää. Joskus saatan heittää tavaroita miestäni päin, onneksi en ole aiheuttanut hänelle mustelmia, nirhaumia tai muitakaan vammoja. Lisäksi käytökseni provosoi puolisoani ja hän onkin muun muassa hajottanut uuden pallogrillimme hakkaamalla lattiaan niin että toinen kupoli meni täysin muusiksi, tosin minun ärsytettyäni tilanteen siihen saakka.
Pelkään itseäni ja tilanteita joissa raivostun koska en osaa kontrolloida käytöstäni kun tilanne menee tietyn pisteen yli. Tuntuu kuin silmät mustenevat ja kaikki järki on poissa.
Olen nykyisin tietoisesti hillinnyt itseäni ja muutaman kerran tilanne on mennyt rauhallisesti, ilman uhkaa tavaroiden lentelystä, läpsimisestä jne.
Olen lapsirakas ja haluaisimme lapsia, mutta minua pelottaa itseni puolesta, entä jos menetän holttini lapsen kanssa?
Haluaisinkin nyt asiallisia kommentteja ja kokemuksia, miten voin päästä vihani yläpuolelle, ja saada riitatilanteet turvallisemmiksi. Olen jo löytänyt muutaman puhelinnumeron jonne soittaa ja jutella, mutta kokemusten ja toimivien neuvojen lukeminen kiinnostaa kovasti.
Olen joskus sanonut puolisolleni että haluaisin heittää häntä jollain tai satuttaa muuten, koska en keksi muuta keinoa näyttää kuinka paljon ärsyttää. Joskus saatan heittää tavaroita miestäni päin, onneksi en ole aiheuttanut hänelle mustelmia, nirhaumia tai muitakaan vammoja. Lisäksi käytökseni provosoi puolisoani ja hän onkin muun muassa hajottanut uuden pallogrillimme hakkaamalla lattiaan niin että toinen kupoli meni täysin muusiksi, tosin minun ärsytettyäni tilanteen siihen saakka.
Pelkään itseäni ja tilanteita joissa raivostun koska en osaa kontrolloida käytöstäni kun tilanne menee tietyn pisteen yli. Tuntuu kuin silmät mustenevat ja kaikki järki on poissa.
Olen nykyisin tietoisesti hillinnyt itseäni ja muutaman kerran tilanne on mennyt rauhallisesti, ilman uhkaa tavaroiden lentelystä, läpsimisestä jne.
Olen lapsirakas ja haluaisimme lapsia, mutta minua pelottaa itseni puolesta, entä jos menetän holttini lapsen kanssa?
Haluaisinkin nyt asiallisia kommentteja ja kokemuksia, miten voin päästä vihani yläpuolelle, ja saada riitatilanteet turvallisemmiksi. Olen jo löytänyt muutaman puhelinnumeron jonne soittaa ja jutella, mutta kokemusten ja toimivien neuvojen lukeminen kiinnostaa kovasti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
1--2--3--4--5--6--7--8--9--10. Olet laskenut kymmeneen,harkitse vielä kannattaako jokin vähäpätöisen asiantakia riehua opettele itsehillintää,
Hei !
Olet jo tiedostanut oman ongelmasi ja se on hyvä alku jatkaa. Naisten väkivalta on valitettavasti paljon vähemmän käsitelty aihe kuin miesten.
Miehille on Jussityö- ryhmiä lähes jokapuolella suomea, mutta naisille tiedossani on vain Maria Akatemia Demetter (löytyy netissä)
Hae apua ajoissa jos aiot hankkia lapsia, sillä valitettavasti väkivaltainen käytös jatkuu usein sukupolvelta toiselle. Se on opittu ja perheessä hyväksytty tapa ratkoa erimielisyyksiä.
miksi nämä ihmiset edes haluavat lisääntyä näitten "sekopäitten" kanssa?!
sitten ihmetellään, että miksi on ongelmia yhteiskunnassa, kun ei normaalit ihmiset lisäänny joten näitä kaikenmaailman mielenhäiriöisiä riittää
Ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoitusta kuuden vuoden takaa!
Itse samanlaisista lähtökohdista. Lapsuudenkodissa nähnyt miten isä raivostuu ja lyö ja potkii. Asioista ei puhuta. Joko ollaan hiljaa tai räjähdetään.
Itse huomasin ensimmäisessa ns. vakavemmassa suhteessani, että aloin tuomaan samoja käytöstapoja esiin kun koin itseni loukatuksi. Etenkin kun silloinen mies provosoi mm. mykkäkouluilla koska tiesi, että se saa minut vielä enemmän raivoihini.
Tulipas heiteltyä tavaroita, syljeskeltyä.. kaikkea mitä nyt kadun niin paljon ja hävettää vieläkin.
Tietyssä pisteessä erään riidan jälkeen (muistan tämän ikuisesti).. Olin purassut miestä huulesta.. Hän istutti minut tuoliin ja sanoi suoraan itkusilmässä, että "nyt riitti! Minä en kato enää ikinä tällaista touhua. Joko lopetat tai minä lähden".
Siitä on nyt se reilu 6 vuotta aikaa. IKINÄ en enää sen jälkeen ole heitellyt, haukkunut, huutanut tai satuttanut toista millään tavalla.
Jopa silloin mies huomasi eron ja sanoi olevansa ylpeä muutoksestani (hän tottakai myös tuki sitä osaltaan.. yritti olla provosoimatta.. ja kun sanoin, että koohta suutun kunolla, hän ymmärsi olla hiljaa)..
Alussa lähin usein ulos kävelemään kun tuntui siltä, että kohta päässä napsahtaa...
Pikkuhiljaa ne tietyt käytöstavat unohtui...
Nykyisessä suhteessa olen taas tämä toinen osapuoli. Olen se pitkäjänteisempi. Keksustelen ja kuuntelen ja joskus, joksus korotan ääntäni.. Mies taas hermostuu noepammin mutta ei onneksi käyttäydy uhkaavan aggressiivisesti.
Onnea sinulle! Kaikki lähtee sinusta kunhan vaan haluat muutosta!
psykiatrille mars
"Kokenut saman": Ihanaa kuulla vertaisen kokemuksia ja että miten tilanne siitä muuttunut. Olen puhunut mieheni kanssa asioista ja sanonut, mikä minut saa 'järjiltäni'. Hän ei tee asioita kiusatakseen mutta koen sen niin että hän alistaa minut, ja ikäänkuin nauraa kun itken tai suutun. Kuitenkin, vaikka aikaa on kulunut vain vähän aikaa, huomaan itsessäni muutoksia, ja osaan pikkuhiljaa lukea ne tilanteet mitkä voivat kärjistyä pahoiksi.
Minullekin tämä on ensimmäinen vakava parisuhde ja inhottaa kun miettii miksi haluaisi satuttaa ihmistä josta välittää eniten. Se johtunee siitä, että malli on ollut lapsena se etteivät sanat riitä vaan täytyy suuttumus näyttää fyysisesti.
Lifemocker: olet raivostuttava, joka ketjuun kommentoiva tyhjäntoimittaja. Ihmisillä on oikeita asioita joita haluavat käsiteltäviksi ja kaltaistensa/ ammattilaisten kommentoitavaksi.
Tosiasiassa väkivaltaisilla naisilla jotka ovat itse omasta käytöksestä huolissaan, lienee vain yksi ainoa huoli: milloin mies ei enää kestä fyysistä väkivaltaa, syljeskelyä ynnä muuta kuvottavaa omalta puolisoltaan ja lyö takaisin?
Miehen ja naisen ero kun on siinä, että naiselle annetaan anteeksi tai ainakin pitäisi antaa anteeksi säälittävä käyttäytyminen. Kun eihän se satu eikä siitä jää jälkiä kun nainen lyö, eihän?
Juridisestikin naisen tekemää väkivaltaa käsitellään aivan toisin kuin miehen. Jos lopputulos ei ole vastapuolen kuolema, nainen tuskin saa minkäänlaista rangaistusta. Ja koska vika on aina, jokaisessa tapauksessa tekijän päässä, nämä naiset jatkavat kunnes tapahtuu jotain peruuttamatonta.
On miehissäkin vikaa, ja miesten naisiin kohdistaman väkivallan lopputulokset varmasti usein rumempia, mutta niistä sitten jaetaankin tuomioita ihan oikeilla nimikkeillä. Tapon yritys, murhan yritys tai törkeä pahoinpitely. Näitä nimikkeitä tuskin koskaan käytetään naisten miehiin kohdistaman väkivallan tuomioissa.
Joillain ehkä näin. Mutta itse kyllä säikähdin, kun huomasin omaavani isäni käytösmalleja. Ja hävetti ylikaiken. Ei sitä siinä vaiheessa ymmärrä (epäkypsää käytöstä) kun kokee itsensä loukatuksi,. alistetuksi ja nurkkaan ahdatuksi. Sillon vaan toimii opittujen mallien mukaisesti (tämä tietysti vaatii kumppaniltakin tiettyja toimintoja, jotka osaltaan provosoivat. Harvoin sitä tosta noi vaan "napsahtaa" päästään).
Itse myönnän, että kävin nuo läpi teini-iässä. Ja sillin oli muutenkin ensimmäisen ns. vakavan suhteen opettelua ja kokeilua.
Kyllä itse silloin tartti sen konkreettisen pysähdyksen ,että ymmärsi mikä on liikaa ja miten väärin sitä toimii. (Itsellä tämän tajuamista pidensi se, että mies kiusallaan härnäsi minua, välillä istui päälläni haukkumassa ja provosoimassa, ajoimme toisemme hulluksi)..
Siitä kuitenkin kiitän tätä ex-miesystävää, että tuki minua tämän asian läpi. Ja nyt pystyn monien vuosieenkin jälkeen elämään vakaammassa parisuhteessa. Tottakai tähän vaikuttaa myös kokemus ja ikä.
Olen vain onnellinen, että pääsin eroon tuosta käyttäytymisestä. Vieläkin tunnen häpeää ja huonoa oloa, kun mietin, miten olen joskus toiminut rakastamaani ihmistä kohtaan. Joka ikisien riidan jäeen (vaikka harvoin mieheen käsiksi kävin) tunsin itseni likaiseksi.
Keskustelin myös kyseisen suhteen päätyttä asiasta (muiden asioiden joukossa) tästä käytöksestä psykiatrin kanssa (juu kyseinen suhde ei luonteeltaan ollut muutenkaan kauhen vakaa ja turvallinen, ei pelkästään itsestäni juontuvien asioiden puolesta)...
Psykiatri, mukava vanhempi nainen, kertoi tosiaan naisten väkivallan yleisyydestä ja sen yleistymisestä. Siitä, kuinka se on tabu. Mitä reaktioita se aiheuttaa miehissä ja miten vaikea naisten on osata hakeutua hoitoon/ hakea apua.
Samaan syssyyn totesi, kuinka oma asian ymmärtäminen ja kyseisistä toimintatavoista irtipääseminen kertoo vahvasta luonteesta ja kuinka tärkeää on jatkaa aktiivisesti toimintatapoja, jotka pitää erossa väkivaltaisesta/aggressiivisesta käytöksestä. Ajan myötä helpottaa, mutta aina se on helppo siihen takaisin lipsua.
Mutta väkivalta on aina väärin.
Ole tyytyväinen ,että olet itse huomannut toimintasi seuraukset ja haluat siihen muutoksia. Se on se ensimmäinen lähtökohta.