Kun sydän ei enää särjy.

Oon vasta 23-vuotias nainen, ja ehkä tiedän mitä tarkoitat. Oon liian monta kertaa joutunut pettymään suhteisiin, ja miehiin. Sydän on monesti särkynyt, ja tuntuu että se on nyt pelkkiä pienen pieniä murusia. Kukaan mies ei enää kiinnosta kuin seksin takia. En enää kaipaa toisen lämpöä ja läheisyyttä. Ne suorastaan oksettaa.

Minäkin olen vihainen lähinnä itselleni, jos annan syvempiä tunteita kehittyä. Vielä minulla sydänkin särkyy, mutta se on ihan siedettävää.

Pahinta on ollut se, kun olen alentunut miehelle kuuntelijaksi ja terapeutiksi, saanut kuulla turhia kehuja ja välillemme on mukamas syntynyt yhteys.

Sitten se mies valitsee jonkin ongelmaisen naisen, koska onhan se seksikästä, kun nainen on vähän "bitch".

Myös nainen voi olla liian kiltti. Enpä ole enää, haistatan p.skat kaikille.

Millainen se "bitch" on?

Tiedän tunteen eikä tunnu enää missään, tuleekohan koskaan enää miestä, joka oikeasti kolahtaisi. Ei tipu puhelinnumeroa,vain katse, että miksi vaivautuisin..

Jos joskus huomaan kiinnostusta, torppaan aika äkkiä, kun ei se kumminkaan kestäisi. Miksi edes kokeilla enää, toteaisin vaan taas: olen tosi tyhmä.

Päästän itseni helpolla eli olkoon.

Sitä ei usko kuinka paljon se sattuu kun sydän särkyy oikeasti. Menetin naisen, jota rakastan ja sen mukana kuusi vuotta. En uskalla enää koskaan rakastua, koska en kestä toista yhtä kipeää jaksoa. Niin säälittävältä kuin se kuulostaakin,mutta sen oppii sitten jos joskus kokee sen oikeasti.

Samaa mieltä siitä, että voimakkaat tunteet voivat viedä harhaan ja ne pistävät aivokemiat sekaisin. Keskityn asioihin, joista saan pysyvää iloa ja rauhaa, rakennan onnellisuuteni vakaalle pohjalle. Ei ole mikään pakko metsästää "suuria intohimoisia tunteita", riittää että voi sanoa olevansa ihan onnellinen ja tyytyväinen elämään ilman, no, oikeastaan huumeita. Nimittäin rakastuneen aivot ovat kuin addiktilla.

Haaveilla tietenkin saa ja se onkin turvallista kun tiedostaa, että kyse on vain haaveilusta ja ei se todellisuus kuitenkaan haaveita vastaa.

Ei se enää tunnu missään. Ei naisellakaan. Liian monta kertaa mennyt samaan halpaan. Aina innostunut ja lopulta pettynyt.

Joko toinen pettänyt tai kylymästi jättänyt.

En koe, että olisin muuttunut ihan kyynikoksi. Päinvastoin. Ystäville ja läheisille olen se sama hyväntuulinen, iloinen ja auttavainen oma ihteni.

Mutta.. Kun joku lähestyy, en tunne enää mittään.

Liian monta kertaa on sattunut, liian monta kertaa olen pettynyt, liian monta kertaa itkenyt. En enää välitä.

Nii sydän ei voi enää särkyä jos se on jo hajalla.

"Itselle on käynyt se että olen tullut jollain sairaalla tavalla välinpitämättömäksi joka ei tarkoita etten tuntisi mitään vaan että oikeastaan huomaan että omilla tunteillani ei ole mitään merkitystä miehenä.

Naisen tunteet nimittäin ratkaisevat kaiken. Mies vain toimii joko oikein tai väärin ja naisen tunteiden perusteella päätetään menikö oikein vai väärin".

Sama. Tosin minä olen nainen, eikä mun tunteilla ole ollut mitään merkitystä! Tuntuu mahdottomalta löytää uutta suhdetta. Mutta jotenkin pettymykset ovat laimeita.

Oma sydämeni on mennyt pirstaleiksi lukemattomia kertoja pitkässä (yli 15v.) parisuhteessa muutamien tosi pahojen tilanteiden vuoksi. Mikään ihastuksen aiheuttama pettymys ei ole ollut, eikä varmaan tule koskaan olemaan mitään sen rinnalla. On suorastaan särkymätön olo, vaikka olen antanut itseni ihastua ihan kunnolla! Outoa!

Ensimmäinen elämänsä ns. suurin ihastus kun on kerran särkenyt luottamuksen ja syrämen niin ei kai se mikään enää tunnu missään.

Tätä aina ihmettelen, että miten eri tavoilla me ihmiset asioita koemmekaan. Olen 50v nainen ja takana nuorempana 18v avioliitto (josta 15v huonoa aikaa) sekä ero siitä, sekä pari muuta seurustelusuhdetta. Erosta nyt 8v aikaa ja olen kolme eri kertaa tänä aikana aivan hullun lailla ihastunut ja rakastunutkin ja jokainen juttu päättynyt miehen lähtemiseen ja sydänsuru ollut suurta. Ja yhä edelleen uskon rakastumiseen, joka kerta tiedän heittäytyväni yhtä naivin innostuneesti tunteella mukaan, jos tapaan ihanan ihmisen. Toipuminen näistä noin 6kk-1v kestäneistä suhteista on vienyt vähintään yhtä paljon aikaa kuin itse suhde, mutta silti en noita hyviä pätkiä antaisi pois, vaikka voisi sanoa, että niistä aina "maksaa korkean hinnan" jälkikäteen.
Ja syy päättymisiin ei ole ollut minun välinpitämättömyyteni tai "bitch"-luonne, päinvastoin olen joka kerta ollut se, joka "korjaa" ymmärryksellä, kiltteydellä ja avoimuudella miehen ongelmia ja sitten, kun toinen on voinut paremmin ja alkanut löytää itseluottamuksensa ja uskonsa ihmisiin, on hän löytänyt "sen oikean". Ja itselle jäänyt joka kerran tuo särkynyt sydän. Mutta pidän sitä ja vaikka vuoden mittaista tuskaakin parempana kuin kyynistymistä. Tämä toki on lopulta oma valinta miten haluaa asiaan asennoitua. Itse valitsen kahdesta huonosta mielestäni paremman silti. Ja tiedän, että näin voi käydä taas, mutta silti haluan heittäytyä elämään ja ihmissuhteeseen kuin aina ennenkin, täysillä vaan. Joku sanoo takuulla, että etkö opi mitään. Ehkä en, mutta ainakaan kyyniseksi en haluakaan oppia.

särkynyt monta kertaa ja nyt en halua enää edes läheisyyttä. en tunne enää niinkuin ennen en rakasta ja empatia tuntuu kadonneen, olen yksin eikä tämä tyhjyys anna mitään mihin tähdätä. mutta nyt olen ollut n.2v ja joskus helpottaa vielä....