Olen tuntenut mieheni noin 1,5 vuotta ja olemme seurustelleet viimeisten viiden kuukauden ajan. Mies on kiltein ja huolehtivaisin ihminen, jonka olen tavannut eikä hän ole pelästynyt vaikka olen välillä ollut huomattavan allapäin. Asumme samassa kaupungissa ja vaikka molemmilla on omat asuntonsa vietämme lähes joka yon miehen asunnossa ja minulla on kaikki tarpeelliset tavarat siellä.
Ongelma on kuitenkin se, etten osaa puhua miehelle normaalisti. Olen luonteeltani introvertti ja olen tottunut olemaan yksin vähintään 6 päivää viikossa ja pitkään ainoat ystäväni olivat netissä. Toki minulla on ollut opiskelukavereita, joita olen toisinaan nähnyt mutta yleensä tarvitsen erittäin paljon aikaa itselleni. Luulisin, että yksi syy puhumattomuuteeni on se, että olen usein kohdannut sitä, että minua pidetään tyhmänä ulkonäkoni takia ja se on huonontanut itsetuntoani siinä määrin, etten enää uskalla tuoda mielipiteitäni esiin ja pelkään kokoajan että minua pidetään tyhmänä. Toki useat ihmiset pitävät minua fiksuna, mutta huonon itseluottamukseni vuoksi tuppaan ajattelemaan aina että negatiiviset kommentit ovat todenmukaisempia.
Tiedän, ettei mies pidä minua tyhmänä ja että hän yrittää tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi joka tilanteessa, mutten siltikään osaa puhua kunnolla. Ongelma on lieventynyt hiukan, ei kuitenkaan merkittävästi sen jälkeen kun aloitimme seurustelun. Olen yrittänyt tehdä niin, että päätän kysyä x määrän kysymyksiä jonain päivänä, mutta se saa minut vain panikoimaan. Yritän myos aina keksiä kommentoitavaa miehen juttuihin, mutta otan siitä liikaa paineita ja aivoni pysähtyvät. Luulen, että minun pitäisi loytää joku keino rentoutua ja lopettaa asioiden ylianalysointi ja siihen tarvitsisinkin teidän apuanne. Miten saan itseni rentoutumaan? Miten pääsen eroon ahdistavasta puhumattomuudesta?
Huom! Hiljaisuuteni ei ole missään nimessä miehen vikaa, hän yrittää parhaansa mukaan saada minua juttelemaan eikä syyllistä minua, sillä hän tietää taustani ja syyn hiljaisuudelleni. Enkä myoskään ole hiljaa 100% ajasta, puhun vain erittäin vähän ja hiljaa.
Ongelma on kuitenkin se, etten osaa puhua miehelle normaalisti. Olen luonteeltani introvertti ja olen tottunut olemaan yksin vähintään 6 päivää viikossa ja pitkään ainoat ystäväni olivat netissä. Toki minulla on ollut opiskelukavereita, joita olen toisinaan nähnyt mutta yleensä tarvitsen erittäin paljon aikaa itselleni. Luulisin, että yksi syy puhumattomuuteeni on se, että olen usein kohdannut sitä, että minua pidetään tyhmänä ulkonäkoni takia ja se on huonontanut itsetuntoani siinä määrin, etten enää uskalla tuoda mielipiteitäni esiin ja pelkään kokoajan että minua pidetään tyhmänä. Toki useat ihmiset pitävät minua fiksuna, mutta huonon itseluottamukseni vuoksi tuppaan ajattelemaan aina että negatiiviset kommentit ovat todenmukaisempia.
Tiedän, ettei mies pidä minua tyhmänä ja että hän yrittää tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi joka tilanteessa, mutten siltikään osaa puhua kunnolla. Ongelma on lieventynyt hiukan, ei kuitenkaan merkittävästi sen jälkeen kun aloitimme seurustelun. Olen yrittänyt tehdä niin, että päätän kysyä x määrän kysymyksiä jonain päivänä, mutta se saa minut vain panikoimaan. Yritän myos aina keksiä kommentoitavaa miehen juttuihin, mutta otan siitä liikaa paineita ja aivoni pysähtyvät. Luulen, että minun pitäisi loytää joku keino rentoutua ja lopettaa asioiden ylianalysointi ja siihen tarvitsisinkin teidän apuanne. Miten saan itseni rentoutumaan? Miten pääsen eroon ahdistavasta puhumattomuudesta?
Huom! Hiljaisuuteni ei ole missään nimessä miehen vikaa, hän yrittää parhaansa mukaan saada minua juttelemaan eikä syyllistä minua, sillä hän tietää taustani ja syyn hiljaisuudelleni. Enkä myoskään ole hiljaa 100% ajasta, puhun vain erittäin vähän ja hiljaa.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Kuulostaa vähän minulta. Osittain ainakin. Olen itsekin melko hiljainen tapaus useimmiten sen takia, etten uskalla ja halua ottaa kontaktia ihmisiin, vaikka haluaisinkin. Kaipaan paljon juttuseuraa ja haluaisin ystäviä ympärilleni, mutta jostain syystä on helpompi valita yksinäisyys ja tyytyä siihen.
Olin pitkään jännittynyt ja hiljainen (nykyään sit vissiin entisen..) mieheni kanssa. Jokin minua vaivasi siinä suhteessa, jokin mistä en ottanut selvää ja en ollut varma. Tiesin vain, että haluan olla hänen kanssaan ja se riitti perusteeksi olla suhteessa.
Pikkuhiljaa hiljaisuus ei enää ollut ongelma, vaikkakin hiljaisia hetkiäkin tuli. Olen melkoinen puhuja, kun oikea minä pääsee esiin. Olen huomannut, että kun mielialani on huono tai vähän masentunut, olen hyvin hiljainen ja vetäytyvä. Kun taas on päivä, jolloin elämä maistuu ja olo tuntuu hyvälle, olen hyvin seurallinen ja jutteleva.
En osaa sanoa sinun puhumattomuuteesi syytä, koska en tunne sinua. Itse varmasti parhaiten löydät vastauksen, kunhan tunnet itsesi tarpeeksi hyvin.
Olin ennen aika samanlainen. Nyt pälpätän aika vapautuneesti, usein myös ihan tuntemattomille ihmisille. Muutoksen asiaan kai toi se, etten ollut tyytyväinen ujouteeni ja rupesin pohtimaan, että miksi minä olen tällainen ja joku muu on mitä on. Vaikka minäkään en ajatellut olevani tyhmä ihminen, tuskastuin siihen olemukseeni ja halusin muuttua.
En sinänsä miettinyt niitä syitä asiaan, että mistä kaikki johtuu. Mietin että mikä siinä missäkin hetkessä saa jotkut avaamaan suunsa tuosta vaan, ja minä en siihen pystynyt, ja aina ajattelin kamalasti sanomisiani. Sitä asiaa pohdin aika paljon, ja lopputuloksena jotenkin tajusin miten typerää se on aina stressata niistä sanomisistaan. Siis että eihän siinä ole mitään järkeä.
Tajusin siis sillä tavalla ihan oikeasti - sisäistäen - asian. Että eihän meistä kukaan ole toistaan parempi tai erikoisempi mitenkään. Jos minä sanon ajatukseni ääneen, en ole mitenkään sen kummempi (tee sitä huonommin) kuin kukaan muukaan. Me kaikki ollaan loppujen lopuksi aivan samanlaisia pulliaisia. Ja vaikka joskus jonkun tyhmän kommentin heittäisikin, niin eipä sitä kukaan jää loppuiäkseen pohtimaan. Samalla tavalla kuin minäkään en pohdi kaikkien muiden kaikkia sanomisia. Ajattelin myös ettei minun tarvitse yrittää väkisin tulla miksikään ekstroverttipälättäjäksi, vaan yritän vaan päästä siitä, että asia (hiljaisuuteni ja sanomiseni) minua vaivaa ja ahdistaa. Että kun jotain tulee mieleen niin ehkä voisin sen noin vaan sanoa enkä jäisi miettimään että mitäköhän muut nyt ajattelee.
Pikkuhiljaa ajatusmalli kai toimi, koska en ole enää samanlainen. Asiaan auttoi varmaan myös se, että menin opiskelemaan ja tapasin paljon uusia ihmisiä. Päätin, että nyt nostan pääni pystyyn ja olen rehellisesti sitä mitä olen enkä siitä stressaa. Että olen yksi muista enkä hautaudu epävarmuuteeni. Päätin vähän niinkuin olla reipas, kuulostaapas oudolta. No, minuun ei suhtauduttu niinkuin johonkin outoon, joten sain lisää itsevarmuutta jatkaa.
Toivottavasti tämä ei ole kamalan sekavasti kirjoitettu. Tämä nyt ei suhteeseen liittynyt, mutta aihe on sama kuitenkin.
Miten sitten sisäistit asian? Itsekin nimittäin tajuan, etten ole oikeasti yhtään sen tyhmempi kuin muut ja että useasti se mitä sanon on ihan fiksua, mutten osaa sisäistää asiaa siinä määrin että uskoisin siihen 100%. Olen myos yrittänyt tuota, että päätän olla reipas ja se toimii aina sen viikon tai pari, sen avulla sain esim. lukiosta aikoinaan muutaman kaverin. Mutta tosiaan aina sen parin viikon päästä viimeistään uuvun reippauteen ja muutun taas tuntemattomien seurassa hiljaiseksi. Ehkei minun pitäisi taistella introverttiuttani vastaan.
Minulla ongelma on vielä siinä että yleensä jos ensimmäistä kertaa tapaan ihmisen niin olen oma itseni (en tietty kaikkien kanssa, mutta suurimman osan) mutta sen jälkeisillä kerroilla ujous iskee ja muutun tuppisuuksi. Ongelma on pahempi miesten seurassa, varmaan kokemattomuudestanikin johtuen.
Vaikea sanoa, kai se ajan kanssa tapahtui, pohdin asiaa aluksi tosi paljon koska se minua vaivasi. Mutta en pohtinut sillä mielellä että "voi olenpa huono", vaan sellaiselta kantilta että olen kuitenkin ihan kuin muutkin, olen vain tosi ujo. Mutta pitää vaan antaa mennä, lopettaa stressaaminen. Kukaan ei ole täydellinen, kenenkään ei aina tarvitse sanoa jotain fiksua tai todella merkittävää, joskus voi sanoa jotain ihan tyhjänpäiväistä tai vähän pönttöäkin eikä se haittaa. Ikäänkuin opettelin hyväksymään sen että saan myös "mokata". Sillä siltähän se tuntui, että voisi jotenkin mokata sanomalla jotain. Siksi niitä sanomisia niin jäi miettimään, eikä sitten loppujen lopuksi saanut sanottua mitään.
Ehkä ihan yleisesti ottaen opin hyväksymään "vikojani". Siihen varmasti auttoi juuri se oivallus, että kaikki on vain ihmisiä. Kun muita tarkkailee, huomaa miten hekin "mokailevat". Sanovat tai tekevät jotain pöllöä, tekevät siis niitä juttuja joita pelkään tekeväni, eikä siitä kukaan ole moksiskaan. Ihmiset ympärillä olivat mukavia ja tunsin että voin olla siinä vikoinen kaikkineni, kuin hekin.
Eli kai se oli sellaisen pitkän ajatteluprosessin tulos. Ja sen että kun päätin vähän antaa mennä, en saanut mitään huonoa palautetta. Päin vastoin, minulla oli kivaa ihmisten parissa. Siinä se stressaaminen sitten unohtui.
Sellaiseen jatkuvaan reippauden yrittämiseen voikin varmasti väsyä. Introvertti on varmaan aina introvertti, eikä sitä tarvitsekaan yrittää muuttaa. En minäkään aina jaksa puhua, joskus olen aika tuppisuuna joukossa jos ei kiinnosta pälättää. Mutta silloin kun tekee mieli sanoa jotain, sanon sen. Tykkään kyllä keskusteluista, joten joskus puhun hyvinkin paljon. Ja mikä hassua (verrattuna entiseen), tykkään tavata uusia ihmisiä joiden kanssa on mukava keskustella asioista. Ehkä se reippaus oli sellainen buusti, jolla laitoin asian alkuun, ja kun kerran tykkäsin siitä mitä siitä seurasi, ei sitä samalla tavalla tarvinnut päättää ja yrittää, vaan se tuli enemmänkin itsestään.
Yksi hyvä keino on tehkää jotakin yhdessä. Menkää esim. minigolffaamaan jne. Keskustelu onnistuu helpommin kun et ehdi keskittyä ujouteesi.
Viettäkää aikaa myös erikseen ja tee mielekkäitä asioita joista voit myöhemmin keskustella.
Jos luet lehteä ja löydät jotain mielenkiintoista tai josta olet erimieltä keskustelkaa siitä.
Menkää yhdessä matkalle jossa mies joutuu näkemään sinua 24/7 myös väsyneenä nälkäisenä jne. Myöhemmin voi olla helpompaa avautua miehelle jos hän on nähnyt sinut myös pahimmillasi.
Olen itsekin ujo. Mies sai minut avautumaan mahtavalla huumorintajullaan ja pakkosiedätyshoidolla. Hän on erittäin sosiaalinen ja höpöttää kaiken aikaa. Hänen lukuisia kavereita ravaa luonamme pitkin viikkoa ja minun on ollut pakko oppia olemaan sosiaalisempi tai olisin saanut hermoromahduksen :D
Mielestäni ei ole hyvä idea alkaa keksimällä keksiä sanottavaa, se on kaikkea muuta kuin luontevaa.
Yhteinen tekeminen on kyllä hyvä idea, mutta mies tekee toitä yleensä kahdeksaan saakka ja sen jälkeen on hankala lähteä minnekään. Viikonloppuisin miehellä taas on usein harrastukseen liittyviä menoja, mutta aina hän yrittää tehdä aikaa minullekin.
Hän on kyllä nähnyt minut pahimmillani, ei tosin koskaan kovin vihaisena, sillä en suutu usein muttta hän on nähnyt minut surullisena ja masentuneena ja väsyneenä jne. mutten siltikään osaa avautua miehelle.. Paitsi internetissä. Kun asuimme vielä eri kaupungeissa chattailimme lähes joka päivä ja kerroin hänelle menneisyydestäni sun muuta mutta livenä en vain keksi mitään sanottavaa, olen aina niin jäätynyt jotenkin. En edes varsinaisesti hermostunut, aivoissani ei vain tapahdu mitään.
Olen jo miettinyt että pitäisikohän minun luovuttaa kokonaan parisuhteiden kannalta, sillä en tuo oikein mitään tähänkään suhteeseen, eikä ongelma ole siinä että minulla olisi väärä mies. Mutta toisaalta tuntuisi tyhmältä luovuttaa näin aikaisessa vaiheessa ja varsinkin kun mies ei sitä halua. Turhauttaa vaan kun en oikein keksi mitään tapaa parantaa asiaa.. Yhdessä voisimme kyllä tehdä lisää muutakin kuin leffojen katsomista ja kokkailua ja kävelemistä.
Kyllä joidenkin seurassa on vain helpompi avautua kuin toisten. Jos mies saa olosi tuntemaan turvalliseksi ja hyväksytyksi ei tuota ongelmaa ole. Tarvitset tietynlaisen miehen jok saa sinut avautumaan!
Joskus tosiaan tapaa sellaisen ihmisen jolle on paljon helpompi avautua. Mutta vaikka mies olisi tuvallisen oloinen, se saattaa silti olla vaikeaa. Avautuminen on minusta helpompi tehdä pikkuhiljaa. Että ei edes yritä kertoa kaikkea kerralla. Sanoo jotain pientä, ja usein huomaa myöhemmin että se tuntuu hyvältä kun asian toiselle kertoi, ja se ehkäpä jotenkin lähensi välejä. Silloin uskaltaa sanoa enemmän.
Onko mies hiljainen, jos sun pitää kaikki kysellä tai jotenkin avautua? Miksi hän ei kalkata itse? Onko mies oikea sinulle? Aidosti rakastuneena voi olla kiinnostunut kysymään kaikkea, olkoonkin tyhmää kysymystä. Luotatko mieheen, onko jokin mikä saa varpailleen? Sellainen mitä et ole miettinyt vielä. Voitko olla oma itsesi hänen seurassaan vai onko hän jäykkä jotenkin? Onko hän tylsä? Onko hän vaativa? Yrittääkö hän liikaa hyysätä sitä puolta, että tekisi olosi miellyttäväksi. Eikö siinäkin ole raja, ettei mene toiselta puolelta kipsiin. Onko alkujäykkyyttä, jos ette ole usein yhdessä vielä olleet? Hän on töissä paljon ja sinä muualla. Tunnetko hänet hyvin? Minkälainen menneisyys on ollut hänellä? Onko hän liian kiltti?
Arvotatko miehen liikaa yläpuolellesi? Tasa-arvo. Olisko se vaarallista jos mokaisikin, miehen pitäisi ymmärtää että se on normaalia ihmiselämää. Mitä enemmän mokaa, sitä "rennommaksi" muuttuu. Miten voisi olla suhteessa jossa ei uskalla edes vatsavaivoja potea, jos äkillisesti tulee? Mitä jos sängyssä tapahtuu jotain odottamatonta, jättääkö mies heti vai hyväksyykö mokat? Noloja juttuja tapahtuu joka päivä, voi tunkea kirjastokortin väärään luukkuun tai taikina ponnahtaa päähän kulhosta. Voi sanoa typeriä juttuja vahingossa ja tulee pieni väärinkäsitys. Sitten toinen oppii että ei se sitä tarkoittanut, vaan toista asiaa.
Ehkä sun pitäisi jättää hiljaisia hetkiä, jos ei ole sanottavaa - elekieli. Se tulee joskus itsestään jos on sanottavaa. Mitkä aiheet teitä yhteisesti kiinnostavat. Miksi yrität "avautua"? Eikö toinen voi käyttää niitä myöhemmin hyväksi, jos liikaa avautuu. Sitten jos tuntee toisen paremmin, voi avautua hieman. Kaikesta ei tarvitse koskaan, on omat ajatukset.
Jos mies sanoisi että pelasin pingistä, voisin todeta että kiviäkin kiinnostaa tai kiva juttu. Jos hän sanoisi että olin järvellä, kysyisin mitä siellä näkyi jne. Heittäisin ehkä huumoria mukaan. Voi kiusoitellakin, ellei toinen panikoidu. Tai aloittaa joku itseä kiinnostava aihe ja kuunnella toista. Perustella. Jos aivot menevät lukkoon, antaa niiden olla lukossa kunnes se menee ohi. Tekee muuta sen aikaa. Voiko joskus vaan olla? Ilman että ääntä kuuluu kurkusta?
Itselläni mielipide useasta asiasta, en tiedä onko se hyvä, vaikka opittavaakin vielä on. Ja toisen ajatuksia voi eri asioista kuunnella, sanoa oman ajatuksen siihen, tunteen. Tai sanoo "joo" väliin vain. Ja voisin kertoa mitä suuntia on elämässä ja kiinnostuksia kulloinkin. Mihin pyrkii vapaa-ajalla ja muulloin. Minne haluaisin mennä toisen kanssa jne. Joskus ajankohtaisista aiheista voi puhua, uutisissa. Tai mitä päivä tuo tullessaan. Harrastus tai joku henkinen suunta. Jos puhut politiikasta, urheilusta ja uskonnosta - kohta kumpikin puhuu liikaa?
Itsetuntoa voi etsiä myös positiivisten asioiden voimin. Ja kirjoista. Voi olla joku ihminen joka tukee siinä positiivisessa minäkuvassa. Ja itsekin voi kehittää sitä. Itsetunto on kaikilla joskus varovainen, vaikka olisi varma muuten. Mutta pääasia että "kohelletaan" elämässä eteenpäin, mokista oppii... ilman niitä ei opi mitään. Elämässä. Kuka olisi seppä syntyessään? Ikä tuo varmuutta, 30 voi olla varmempi. Onko äitisi ollut liian holhoava? Tai välinpitämätön? Tai ilkeä? Tai joku mies? Onko torjuttu aiemmin, antaen ymmärtää että olisit mokannut? Koulussakin voi opettaja torua, vaikka pitäisi kannustaa. Kaikkiin ei tarvitse heti luottaakaan.
Itse olen Bridget Jones ja Mr. Bean tyyppisiä mokia aikaansaanut ja nolostunut. Mutta olen edelleen hengissä ja viisaampi huomattavasti. Juu ja miesten kanssa myös. Aikuisena on enemmän järki päässä kuin nuorempana, silloin aivot vielä kehittyvät. Introvertti tai extrovertti, väliäkö sillä, mutta jokaisessa voi asua puhetulva. Se odottaa vaan oikeaa hetkeä. Suomalainen on ujo aluksi ja rohkea lopuksi. Tyhjälle paperille on vaikea piirtää, mutta jostain niitä ideoita alkaa kummuta. Hetkellinen kipsi menee yleensä pois.
Itse olin ennen kovempi puhumaan, voisi olla että en olisi nyt niin kova puhumaan suhteessa. Kunhan se toimii. Jos joku saa hiljaiseksi, ei siinäkään mitään vikaa ole, ajattelee itsekseen enemmän.
Toki voi olla ymmärtävä silti, puhua joskus ja vastata jos toinen sanoo mieltä painavaa asiaa.
Mies on hyvin kiltti, ei kuitenkaan liian kiltti, ja hän huolehtii minusta ja yrittää aina auttaa jos minulla on paha olla tai mikä tahansa muu ongelma. En kuitenkaan koe tätä millään muotoa ahdistavaksi, vaikken olekaan tottunut siihen, että joku pitää minusta niin hyvää huolta. Mies juttelee mielellään ja kertoo asioistaan ja kyselee minulta kaikenlaista, ihan normaalin sosiaalisen ihmisen tavoin. Mies ei ole vaativa, pyytää nätisti jos haluaa, että teen jotain eikä nalkuta. Alkujäykkyyttäkään tämä tuskin on, sillä olen käytännossä asunut miehen luona viimeisen kuukauden ajan ja olen kyllä mokaillut ja sairastellut ja vaikka mitä mutta siltikin olen todella hiljainen. Mutta ei minua arjen pikku mokat niinkään kovasti hävetä, oviin tormäilyt sun muut on ihan OK, puhuminen vaan on hankalaa.
Hänen menneisyytensä ja lapsuutensa tuntuu olevan ihan normaali, ehkä keskimääräistä onnellisempi, ei niinkään maallisilla mittareilla mitattuna vaan ihmissuhteiden kannalta. Toisinsanoen perhesuhteet kunnossa ja suurin trauma ehkä ero ensimmäisestä tyttoystävästä.
Itselläni taas taustalla hyvinkin paljon emotionaalista heitteillejättoä, vanhempien mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä jne. Puhumisen pelko johtuu varmaan osittian siitä, että minua ei lapsena kuunneltu ja sanoin lähes aina vääriä asioita (vanhempieni reaktiosta päätellen). Sellaisetkin pikkujutut kuin väärän tuotteen ostaminen kaupasta ovat minulle vaikeita, sillä jos tein tällaisen katastrofaalisen virheen lapsuudenkodissani minulle raivottiin siitä miten hyodyton lapsi olen tms.
Ongelma ei myoskään ole se, etteiko minulla toisinaan olisi sanottavaa, mielipiteitä on liikaakin, mutta lähes aina ennen kuin avaan suuni kuulen äitini supattavan korvaani ilkeyksiä ja panikoin, lamaannun ja jätän asian sanomatta.
Olen nyt odotellut, että tämä kipsi menisi itsestään pois, mutta alan turhautua ja haluaisin tehdä itse jotain asialle, mutten tiedä oikein mitä. Täältä olen tosin saanut jo jonkin verran kokeilemisenarvoisia ehdotuksia.
Miten pääsen eroon ahdistavasta puhumattomuudesta, kysyt. Miksi hiljaisuus ja puhumattomuus on ahdistavaa? Onko miesystäväsi ahdistunut? Jos ei ole, älä ole sinäkään. Olkaa retriitissä aina kun ei ole asiaa. Kuulostaa ihanteelliselta hermolevolta näin kolmen äänekkään koululaisen äitinä. Jos kuuntelet kuitenkin miehen juttuja kiinnostuneena, ja ilmeillä ja eleillä osoitat kuuntelevasi, hän on varmaan tyytyväinen. Hiljainen lempeä rakastava on useimpien "kunnon miesten" ihannetyttö. Voisit harrastaa päiväkirjeen kirjoitusta eli joka päivä tee pieni kirje tai kortti miehelle, johon kerrot mielestäsi kivoja tai tärkeitä asioita. Jos ei muuta niin kehuja ja rakkaudentunnustuksia.
Onko tämä eka seurustelusuhteesi? Älä vaadi itseltäsi asioita, jotka eivät ole luontevia, älä pyri näyttelemällä muuta kuin olet miehen suosioon. Ei onnistu pitkällä tähtäimellä.
Muuten ajattelen että kuittaat kaikki ongelmasi parilla luutuneella selityksellä "olen introvertti" ja "tottunut olemaan yksin". Jos vielä opiskelet, sinuna pyrkisin opiskelijaterveyteen puhumaan vuorovaikutusongelmistasi.
Millainen perhetaustasi on? Kuka tai mikä sinut on vaientanut, saanut vetäytymään oman kuoresi suojaisaan pakopaikkaan? Kaikki pienet lapset ovat kovia lörpöttelemään, (paitsi autistit) jokin sitten ihmisen vaientaa jos hän lakkaa ilmaisemasta itseään luontevasti. Terapiassa toivoisin sinun löytävän oman oikean äänesi. Aivan kuin muumien näkymätön lapsi Ninni, jonka piti ensin raivostumalla suuttua jotta ääni löytyi. Et taida edes itse tuntea omaa itseäsi vielä, olet suosiolla rajannut itsesi turhan pieneen laatikkoon- elämä ja ikä opettaa!
Ehkä se ei ole se hiljaisuus, joka ahdistaa vaan lähinnä se, että kun minulla olisi jotain sanottavaa en saa sitä sanottua, kuten ylempänä jo selitin. Se saa minut pettymään itseeni ja tekee minut surulliseksi. Sen takia se on myos ahdistavaa.
Tämä on ensimmäinen vähän vakavampi suhde tosiaan, varmaan senkin taia on vähän hakusessa että miten kuuluisi olla. En kuitenkaan yritä näytellä mitenkään, lähinnä melkein piilottelen jopa hyviä puoliani ja enemmän tai vähemmän alitajuisesti testaan miehen luotettavuutta, niin tyhmää kuin se onkin en pysty olemaan testaamatta, sillä en osaa luottaa siihen että joku pitää minua tärkeänä. Minulle ei oikeasti ole luontevaa olla niin hiljainen kuin olen nykyään ihmisten kanssa, hiljaisuus tulee lähinnä vanhempieni kommenteista ja välinpitämättomyydestä minua kohtaan.
En minä kovin hyvin itseäni tunnekaan, aloituksessa tosin jätin paljon sanomatta, sillä jos kertoisin kaikki syyt mistä puhumattomuuteni johtuu olisin itse täyttänyt tämän koko keskustelun. Olen kuitenkin pohtinut paljon asioita ja melkein uskallan väittää, että tunnen itseni ja syyt käyttäytymiseeni paremmin kuin suurin osa ikäisistäni. Mutta se on merkityksetontä tämän keskustelun kannalta. Niin, tavallaan minusta tuntuu että tiedän jo minkä takia käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, mutten vielä osaa korjata käyttäytymistäni ja reaktioitani, osaan kyllä piilottaa ne tarpeen vaatiessa, mutta haluaisin kitkeä pelkoni pois ja olla oma itseni.
Ai ja tosiaan olen kyllv ollut aikeissa mennä terapiaan jo muutaman vuoden ajan, pitäisi vaan jostain saada siihenkin rohkeutta. Viimeksi nimittäin kävin lukion terapeutilla, joka sanoi vain että kärsin murrosiästä, mikä osittain olikin varmasti totta, mutta mielestäni on vähän turhan uskaliasta sanoa noin ihmiselle, jonka on tavannut 15 minuuttia aiemmin. Mutta ei siitä sen enempää.
Pahoittelen, jos poukkoilen asioista toiseen en oikein itsekään tiedä mitä haluan loppujenlopuksi kysyä. Selvittelen omia ajatuksiani ja yritän ammentaa ratkaisuja teidän kaikkien vastauksistanne.
Olen itse ollut aiemmin aika puhumaton, tai sitten en osannut kommenteissani keskittyä toiseen/ympäristöön vaan liikaa itseeni. Tässä jotain vinkkejä, jotka itseäni auttoivat parisuhteessakin keskusteluun:
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2012/05/nariseepa-lattia-briliantti-avausrepla.html
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2012/12/kysy-hiljainen-hetki-hiljaisille.html
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2011/06/menestyvan-ihmisen-kahdeksan.html
Ainakin tuosta parisuhteen testaamisesta voi ajatella, että millainen olisi mielestäsi ihannesuhde ja sitten toimi sen mukaan. Esim. ei testailua, omien hyvien/huonojen puolien peittelyä ym.
hyvä, että joku jaksaa huoltaa ja kehittää suhdetta. monet jäävät ja olevat ihan käsittämättömän kuolleissa suhteissa, tottumustaan kai. aikamoista elämää sellainen.
Älä ole niin kovin ankara itsellesi.
Mieti sisäistä puhettasi - annatko edelleen vanhempiesi mollata ja alistaa sinua? Laita loppu sille, kirjoita vaikka kirje heille, jossa selität miltä heidän kasvatusmetodinsa tuntuivat ja ettet enää aio kuunnella heidän aikaansaamaansa sisäistä moittimista. Jotta vapaudut aidosti, sinun pitää myös antaa heille anteeksi. Heillä on todennäköisesti itsellään ollut rankka lapsuus, jota eivät ole osanneet olla siirtämättä sinun taakaksesi.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, voit vaikuttaa vain tähän hetkeen ja sinä itse päätät tämän hetkisistä ajatuksistasi. On todella vaikeaa aluksi yrittää päästä ikävien ajatusten "herraksi", mutta harjoittelemalla kehittyy.
Opettele puhumaan itsellesi nätisti ja kannustavasti. Kaikki lähtee siitä, että tulet itse itsesi kanssa toimeen, tunnet oman persoonasi arvokkaaksi vaikket olisikaan täydellinen. Sen jälkeen muidenkin kanssa kommunikointi alkaa sujua paremmin.
Tsemppiä sinulle!
Niin sen kirjeen voi siis hävittää kirjoittamisen jälkeen, tarkoitus ei olekaan oikeasti lähettää sitä, ellet sitten halua todella käydä asian ytimiin ja selvittää välejäsi vanhempiesi kanssa.
Kannattaa muistaa, että ihminen ei ole valmis, vaikka hän täyttääkin 18-v ja on aikuinen. Itse olin hirvittävän ujo ja perfektionisti nuorempana, mikä aiheutti alisuoriutumista. Tein mieluummin vähemmän täydellisesti, kuin enemmän vaikeampaa keskinkertaisesti. En ollut kuitenkaan tyytyväinen, vaan halusin muuttua.
Sinun kohdallasi on myös se tilanne, että sinun pitää itsesi päättää, että haluatko olla sosiaalisempi ja puheliaampi ja miksi tahdot niin tehdä. Sinun pitää itse päättää, että et halua, että äitisi masentavat puheet ohjaavat käytöstäsi vieläkin, vaan haluat päästä siitä irti. Pääset irti siitä pakottamalla itseäsi pois epämukavuusalueeltasi. Aina sitä ei jaksa, mutta kun tietoisesti patistat itseäsi toimimaan, niin huomaat kuukausi kuukaudelta, että avaudut ja uskallat olla äänessä enemmän.
Annan tässä esimerkin: Voit alussa esimerkiksi miettiä jo valmiiksi kysymyksiä, joita haluat esittää miehellesi ja yrittää poimia joka päivä listalta vaikka edes yhden kysymyksen, jos et keksi muuta jutun aihetta:
- miten päiväsi meni?
- kerro, mitä sinä itse olet tehnyt tänään
- kysy jokin kysymys miehen lapsuudesta
- kerro joku asia omasta lapsuudestasi
- kysy joku asia, mitä mies haluaisi tehdä tulevaisuudessa
- kerro joku asia, mitä itse haluaisit tehdä tulevaisuudessa (lähitulevaisuus tai myöhemmin)
- kysy miehen mielipidettä johonkin asiaan (mitä ruokaa, mitä suunnitelmia viikonlopuksi)
- kerro oma mielipiteesi johonkin asiaan (esim. lue www.hs.fi viisi ilmaista artikkelia ja keksi niistä jotain sanottavaa)
Mieti, että mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos miehesi tietäisi jotakin noloa sinusta. Pelkäätkö, että sinulle nauretaan tai että näyttäisit jollekulle heikkouttasi? Ihan jokaisella meistähän on noloja kokemuksia ja jokaisella on heikkouksia ja asioita, joissa on ihan surkea.
Mieti asioita, joissa olet hyvä. Kun kasvatat itsetuntoasi, niin hyväksyt myös sen, että joskus voit olla ihan julkisesti huono ja surkea. Minä olen esimerkiksi maailman surkein keilailussa, mutta voin lähteä vitsimielellä heittämään, koska otan sen hauskanpitona enkä kilpailulajina. Tee niitä asioita, joissa olet hyvä ja joista nautit. Jos saat kehuja, älä vähättele, vaan sano kiitos.
Jos et kerta kaikkiaan pääse mitenkään alemmuudentunteestasi eroon, kannattaisi käydä aluksi muutama kerta psykologilla tai elämäntapavalmentajalla juttelemassa. Joskus pienetkin harjoitukset auttavat vahvistamaan itsetuntoa.
kiitos edelliselle kommentoijalle, tosi hyviä konkreettisia vinkkejä!!
Keksikää myös yhdessä kaikenlaista tekemistä, niin siitä voi puhua. Jos vaan on kotona ja tekee aina samoja juttuja, niin vaikea välillä keksiä puhuttavaa.
Yhdellä sanalla ilmaistuna on ongelma tämä. Pelko.
Kaikki muu on sivuseikkaa, rönsyä, mielen selitystä, mieli niin mielellään antaa selityksiä. Pelon kanssa kamppailet, tyttönen hyvä.
Keskusteluapua tarvitset pelon selättämiseen. Kun vain löytäisit sopivan tahon, jolla tämä saataisiin purkautumaan.
Pelko tekee ihmisen hiljaiseksi. Onhan villieläinkin hiljaa, kun on vaara lähettyvillä. Niin koet sinäkin, suorastaan hengenvaaraa, jos pidät ääntä, jos puhut.
Kun olet ollut pieni lapsi, niin pieni, että muistisi ei sinne asti yllä, olet kokenut hengenvaaran (biologinen itsesuojeluvaisto tuolloin on mykistänyt sinut) ja tuo kokemus kummittelee vieläkin sielun sopukoissa muuntaen ongelman mitä erikoisimpiin selityksiin, introverttinä olosta jne. Totta se sen tekee, koska muistisi ei yllä siihen todelliseen tapahtumaan.
Voi olla, että oletkin introverttinen, mutta voi olla, että aito minäsi ei sitä olekaan. Pelko selittää mielellään puhumattomuuden luonteenpiirteeksi.
Ihminen voi olla hiljainen luonteeltaan, vähäpuheinen, mutta hän ei ahdistu siitä, ja yleensä ympäristö joustaa, koska silloin kun hiljainen puhuu, hän tekee sen pelottomasti, luontevasti ja aidosti. Ei pakottaen, ei suunnitellen, ei laskelmoiden.
Edellisellä hyvä viesti pelosta.
Käytännön vinkkejä joista voi olla jotain apua, podcast-muodossa:
http://www.ruutu.fi/supla/2240246 (itsevarmuus)
http://www.ruutu.fi/supla/2259966 (puheenaiheet)
http://www.ruutu.fi/supla/2516718 (kehonkieli)
Onko sulle luontevampaa esim chattailla? Me joskus miehen kanssa puhutaan vaikeista asioista koneen välityksellä. Molemmat ilmaistaan jotain tunne-elämän asioita paremmin kirjallisesti. Pääasia, että tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Sitäpaitsi kirjoittaessaan voi rauhassa harkita mitä haluaa sanoa.