Historian havinaa

Rakas päiväkirja,

olin asettanut itselleni tavoitteita menneisyydessäni, erään miehen kohdalla, että palattaisiin yhteen viiden vuoden jälkeen, toisen miehen kohdalla sanottiin, että menee kaksi vuotta, niin olemme takaisin yhdessä. Valitettava totuus on/oli, että nämä ajankohdat osuivat päällekäin. Eli tähän kesään. En sitä ollut aiemmin tajunnut kuin vasta tänä kesänä.

Ensimmäisen miehen kanssa on ollut todella värikäs historia eikä suhde ole loppupeleissä kehittynyt mihinkään suuntaan, se on vain ollut. Toisen miehen suututin lopullisesti sekoillessani tämän ensimmäisen kanssa ollessamme tämän toisen kanssa suhteessa. Sain aikaiseksi elämäni sotkun. Sotkun, josta olen kasvanut ja oppinut paljon.

Olen osittain jopa jatkanutkin elämääni, kunnes tänään havahduin muutamaan asiaan. Kumpikaan heistä ei nappaa. Kummankaan kanssa en tule saamaan menetettyä aikaa takaisin eikä asioita voi korjata sillä tavalla, että siitä voisi syntyä jotain kunnollista. Mietin, että mun tulee itse hyväksyä menneisyyteni ja lukuisat miessuhteeni. Olen aina pelännyt, että en tule löytämään miestä, joka hyväksyisi mut kokonaisena, kaikkine vikoineni ja menneisyys mukaan lukien. Samasta syystä olen takertunut näihin kahteen enkä ole uskaltanut päästää irti. He hyväksyivät minut silloin, tosin he eivät tunne minua enää niin hyvin. He ovat turvaverkkoni, tiedän, että heihin voin aina palata. Edes muistoissani.

On ollut helppo löytää seuraa yhdeksi yöksi ja olen aina tullut "hyväksytyksi" sillloin. Tässä hetkessä pohdin, pitäisikö jatkaa villiä nuoruutta vai aloittaa toinen suunta, ensimmäisellä vaihtoehdolla ei nimittäin pitkälle pötkitty. Tiedän maailman olevan täynnä ihania miehiä ja salaa toivon, että tulen löytämään myös sellaisen yksilön, joka hyväksyy minut kokonaisena. Olin panopuu, ihminen joka ei kiintynyt toisiin ja valehteli itselleen. En pystynyt tuntemaan todellista läheisyyttä, luottamusta toista kohtaan. Vaikka tällä hetkellä tiedän pelin hengen ja sen, että tulen haluamaan joskus tulevaisuudessa pysyvän, luottamuksellisen, kipinöivän vuosisadan rakkaustarinan, haluan nyt vain elää ja pitää hauskaa. Katsella ympärilleni. Valita.

Saan tehdä ensin töitä itseni kanssa. Sen jälkeen myös toki suhteessa, rakastaminenhan on verbi. Kai sitä havahtuu huomaamaan, että mikään ei ole lopullista ja elämä muuttuu. Osaispa vaan parantaa haavat ja päästää irti, oppia niistä virheistä lopulta kaiken.

Olen surullinen, onnellinen. Kiinni, mutta vapaa. En ymmärrä.