Vanhempani Ovat Narsisteja.
Tulipahan tunnustettua julkisesti, vaikkakin incognito, sen lisäksi että olen hyväksynyt asian psykologin luona. Olin lopulta niin väsynyt ja henkisesti solmussa, että tarvitsin ulkopuolisen jolle purkaa tuntojani, avata järkevällä tavalla asioita ja löytää selvyys omituisiin, selittämättömiin asioihin, tapahtumiin ja suhteisiin lapsuudessani ja nykyisessä suhteessani omiin vanhempiini. Ratkesi vihdoin kamala, mieltä syvästi painanut dilemma, miksen voi saada lämpimiä, hyviä, kumpaakin osapuolta ja tämän ihmisarvoa kunnioittavia välejä omiin vanhempiini.
Vanhempani ovat kuin ikiteinejä, vastuuta pakoilevia, ikuisia kitiseviä lapsia, jotka ovat ilmeisesti aikanaan jääneet ilman oman vanhemman rakkautta. Olen yrittänyt asiaa heidän kanssaan avata, mutta järkevää keskustelua ei saa aikaan.
Joskus mietin edelleen olenko sittenkin luulosairas, sillä eihän kenelläkään VOI niin huono tuuri olla että kumpikin vanhempi on itseensä käpertynyt "kaheli", joka uskoo omaan ylivertaisuuteensa, etenkin älyllisesti, kertoo sen suoraan "tyhmälle" lapselleen, uskoen siihen että muut ovat häntä itseään alempana ja siihen että on kaikin tavoin oikeutettu erikoiskohteluun ja voi polkea muiden oikeudet jalkoihinsa, koska muilla ei ole niin suurta väliä, heidän tunteensa ja tarpeensa eivät ole yhtä oikeutettuja, aitoja ja olemassa olevia kuin narsistin omat tarpeet ja tuntemukset.
Jos en tee täsmälleen kuten vanhempani haluavat, myötäile heidän mielipiteitään, esitän omia eriäviä mielipiteitäni tai jos he tyrmäävät jonkin minun kertomani asian enkä hyväksy sitä mukisematta, seuraa välitön loukkaantuminen, raivoaminen tai halveksunta. Muita heidän käyttämiään keinoja ovat jatkuva painostaminen, syyllistäminen, väheksyminen, tunteisiin vetoaminen ja marttyyriys. Heidän näkövinkkelistään maapallolla ei ole muuta yhtä merkittävää elämää kuin heidän upea, uhrautuva, ihmeellinen ja vertaansa vailla oleva elämänsä. Eikä tässä ole kyse teinin kapinoinnista. Olen 30 ja risat, perheellinen, naimisissa oleva, täysjärkinen ja täysivaltainen aikuinen ihminen.
Joka kerta ennen kuin tapaan vanhempani, muistutan itseäni: en ole muovailuvahaa, josta voi muovata haluamansalaisen marionetin ja tunkea sellaiseen palloon mikä on narsistin mielestä se oikeanlainen, kelvollinen ihmisen malli. Minua ei voi kohdella eriarvoisesti toisiin verrattuna sen perusteella millainen olen, koska en ole mitenkään alkusyntyisesti muita huonompi. Olen kelvollinen ja pystyvä tekemään omaa elämääni koskevat päätökset itse. Kenelläkään ei ole oikeutta tehdä niitä minun puolestani tai vaatia minua toimimaan toisin, koska pitää itseään oikeutetumpana päättämään puolestani.
Tulipahan tunnustettua julkisesti, vaikkakin incognito, sen lisäksi että olen hyväksynyt asian psykologin luona. Olin lopulta niin väsynyt ja henkisesti solmussa, että tarvitsin ulkopuolisen jolle purkaa tuntojani, avata järkevällä tavalla asioita ja löytää selvyys omituisiin, selittämättömiin asioihin, tapahtumiin ja suhteisiin lapsuudessani ja nykyisessä suhteessani omiin vanhempiini. Ratkesi vihdoin kamala, mieltä syvästi painanut dilemma, miksen voi saada lämpimiä, hyviä, kumpaakin osapuolta ja tämän ihmisarvoa kunnioittavia välejä omiin vanhempiini.
Vanhempani ovat kuin ikiteinejä, vastuuta pakoilevia, ikuisia kitiseviä lapsia, jotka ovat ilmeisesti aikanaan jääneet ilman oman vanhemman rakkautta. Olen yrittänyt asiaa heidän kanssaan avata, mutta järkevää keskustelua ei saa aikaan.
Joskus mietin edelleen olenko sittenkin luulosairas, sillä eihän kenelläkään VOI niin huono tuuri olla että kumpikin vanhempi on itseensä käpertynyt "kaheli", joka uskoo omaan ylivertaisuuteensa, etenkin älyllisesti, kertoo sen suoraan "tyhmälle" lapselleen, uskoen siihen että muut ovat häntä itseään alempana ja siihen että on kaikin tavoin oikeutettu erikoiskohteluun ja voi polkea muiden oikeudet jalkoihinsa, koska muilla ei ole niin suurta väliä, heidän tunteensa ja tarpeensa eivät ole yhtä oikeutettuja, aitoja ja olemassa olevia kuin narsistin omat tarpeet ja tuntemukset.
Jos en tee täsmälleen kuten vanhempani haluavat, myötäile heidän mielipiteitään, esitän omia eriäviä mielipiteitäni tai jos he tyrmäävät jonkin minun kertomani asian enkä hyväksy sitä mukisematta, seuraa välitön loukkaantuminen, raivoaminen tai halveksunta. Muita heidän käyttämiään keinoja ovat jatkuva painostaminen, syyllistäminen, väheksyminen, tunteisiin vetoaminen ja marttyyriys. Heidän näkövinkkelistään maapallolla ei ole muuta yhtä merkittävää elämää kuin heidän upea, uhrautuva, ihmeellinen ja vertaansa vailla oleva elämänsä. Eikä tässä ole kyse teinin kapinoinnista. Olen 30 ja risat, perheellinen, naimisissa oleva, täysjärkinen ja täysivaltainen aikuinen ihminen.
Joka kerta ennen kuin tapaan vanhempani, muistutan itseäni: en ole muovailuvahaa, josta voi muovata haluamansalaisen marionetin ja tunkea sellaiseen palloon mikä on narsistin mielestä se oikeanlainen, kelvollinen ihmisen malli. Minua ei voi kohdella eriarvoisesti toisiin verrattuna sen perusteella millainen olen, koska en ole mitenkään alkusyntyisesti muita huonompi. Olen kelvollinen ja pystyvä tekemään omaa elämääni koskevat päätökset itse. Kenelläkään ei ole oikeutta tehdä niitä minun puolestani tai vaatia minua toimimaan toisin, koska pitää itseään oikeutetumpana päättämään puolestani.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Omat lapseni aion kasvattaa päinvastoin, kohdellen heitä tasavertaisesti, samalla tavalla kaikessa, riippumatta siitä millaisia he ovat. Se ei oikeuta erilaista kohtelua ja suhtautumistapaa. Tiettyyn malliin pusertamisen sijaan aion tukea lasten kasvua siihen suuntaan, jonka he itse valitsevat, heidän omia vahvuuksiaan ja hyviä puolia kehuen (niitä löytyy kaikista!) ja antamalla heidän itse päättää itseään koskevista asioista, sitä enemmän mitä vanhemmiksi tulevat. En rajoita heidän elämäänsä liikaa, pakottaen heitä elämään sellaista elämää kuin itse haluan elää, vain minun valintojeni kautta, enkä tuomitse, hauku ja väheksy, kuten minulle tehtiin. Enkä jätä yksin silloin kun he tukea eniten tarvitsevat.
Nykyään pidän ystävällismieliset, etäiset välit vanhempiini, pidän omat asiat omina tietoinani, kuuntelen (juuri muuta ei minulta odotetakaan) ja varon loukkaamasta heitä millään tavalla. Kun tämän kirjoitan, vihlaisee se edelleen, koska oikeasti varmaan jokainen haluaisi läheiset, aidon rakastavat välit vanhempiinsa, ja koska "hyvinä hetkinä" he osaavat olla mukavia, ja muutenkin, hehän ovat vanhempiani, heitähän kuuluu rakastaa!
Mutta koskaan ei tiedä milloin seuraava henkinen "läpsäytys" tulee. Se voi tulla milloin tahansa, mistä tahansa syystä tai syyttä ja missä tahansa muodossa. Siihen ei pysty valmistautumaan mitenkään muuten, kuin tiedostamalla että läpsäytyksiä säännöllisesti tulee ja se on tuon ihmisen tapa toimia ja koettamalla pitää mielessä henkilön hyvä ja paha puoli samanaikaisesti.
Ihanaa, olen vihdoinkin selvinnyt vanhempieni psykologisesta pahoinpitelystä. Voin vihdoin alkaa uskoa että ehkä sittenkin olen ihan hyvä ja kelvollinen ihminen. En halua toistaa kotoa oppimiani huonoja kasvatus- ja toimintamalleja oman mieheni ja lasteni kanssa ja katkaisen pahan kierteen sukupolvien välillä. Terveintä olisi ehkä laittaa välit poikki niin voisin parantua kokonaan ja tuntea itseni vihdoin vapaaksi mutta näillä eväillä mennään toistaiseksi.
Tulipa purettua painolastia. Anteeksi ja kiitos. Tsemppiä samanlaisessa kurimuksessa oleville kanssaeläjille!
Ai, erään keskeisimmän asian unohdin vielä.
Minun ei tarvitse kysyä heiltä lupaa omaa elämääni koskeviin päätöksiin. Minun ei tarvitse saada omiin tekemisiini hyväksyntää heiltä.
Keskustelen asioista oman mieheni ja perheeni kanssa, eikä kenelläkään ole oikeutta loukkaantua tai kohdella minua rumasti sen seurauksena, varsinkaan kun omat valintani eivät ketään mitenkään vanhingoita.
Voimia ja jaksmista omaan elämääsi. Itsellänikin on pitkä kokemus narsistista. Jaoimme kesämökin mieheni veljen kanssa yli kymmenen vuotta. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kun meille tuli perheen lisäystä alkoi kaikki muuttua. Huomasin että miehen veli on pahimman luokan manipulaattori ja me vain olimme olleet liian sopeutuvaisia. Kun kaikki ei enää mennytkään veljen suunnitelmien mukaan hän alkoi osoittaa mieltään. Aluksi vihjeilemalla, murjottmalla sitten mustamaalamalla muille sukulaisille ja kun vieläkään alkanut hyppiä hänen pillinsä tahtiin hän alkoi raivota suoraan päin näköä.
(Arvoisa aloittaja! Harvoin näkee Suomi 24-palstalla noin hyvin kirjoitettua viestiä!
Kielioppi oli hyvää, sujuvaa suomea,
sekä varsinainen asia oli julkituotu perusteellisesti, korrektisti ja
pohdiskelevasti. Tiedän, tämä ei liity asiaan.)
Itselläni tilanne ei EHKÄ ollut noin ikävä, mutta ymmärrän helposti sinua!
Kerrot järkeenkäyvästi (ehkä itsellesi) mitä mieltä olet nyt ja kuinka selviydyt jatkossa.
Olet aivan oikealla tiellä.
Kun inhottava epätoivon ja epäuskon tilanne varmaan tulee, muista, että olet pohtinut tätä tilannettasi hyvinkin tarkasti.
Usko vain itseesi, olet älykäs, erittäin tarkkanäköinen ja esimerkistä oppinut.
Oikein hyvää kesää sinulle!
Narsistin leikki-ikäiset lapset tunnistaa siitä että he ovat hiljaisia, ujoja ja sisäänpäin kääntyneitä, epävarmoja, vakavia ja varovaisia tilanteen tarkkailijoita. Ja yllättäen äärimmäisen itsepäisiä pitämään omista päätöksistään kiinni silloin kun se on mahdollista, eli useimmiten ns. "normaalien" ihmisten kanssa, jotka eivät polje heitä jalkoihinsa. Jos he jollain ihmeen sattumuksella tai omasta tiedostuksestaan pääsevät pois narsistin vaikutuspiiristä, heistä voi tulla esiin aivan uudenlaisia piirteitä ihmisenä sitä myötä kuin heille on auennut mahdollisuus parantua ja kasvaa tasapainoisiksi, itseään, vahvuuksiaan ja mahdollisuuksiaan ymmärtäviksi ihmisiksi. Onnea kaikille narsisteista vapautuneille! Ja toivon että kaikki narsistit voisivat saada apua, vähintään kuuntelevan asiantuntijan joka voi avata narsistin omia tunnelukkoja.
Äidilläni on sekä NPH että munchausenin syndrooma, mutta hän on sairaudentunnoton. Miten hänet saisi pakkohoitoon?
En tiedä noista hoidoista mutta auttaisko jos terveyskeskukseen soittaa ja kysyy miten menetellään? Et kai enää itse asu kotona? Toivottavasti olet päässyt turvaan!
Voimia! Onneksi olet löytänyt syyn pahaan oloosi jo noin nuorena. Itse olen jo melkein mummoikäinen ja omat vanhempani ovat olleet samalla tavalla ainakin osittain kyvyttömiä ja epäempaattisia lapsen tunnetarpeille. Edustivat materialistista, ahnetta sodanjälkeistä sukupolvea josta niin moni osaa keskustella lähinnä siitä, mitä rahalla saa. Toinen vanhemmista sai hepuleita, jos lapselta saatu syntymäpäivälahja ei miellyttänyt. Tai otti minut väheksynnän kohteeksi aina isommassa porukassa. Nuorempi veli sen sijaan on saanut joka tilanteessa etuajo-oikeuden. Aika varhain huomasin, että minä en jostain syystä ollut kovin toivottua seuraa sukujuhliin ym perheen edustustilaisuuksiin. Tulkitsen sen niin, että olen ollut juuri tuollainen ujo, ylikiltti, tylsä, ulkoisilla seikoilla koreilematon, joka siten ei ole ollut arvoinen edustamaan perheen arvomaailmaan ja statusta. Luonnettani en saa muutettua, joten yritän nyt olla surematta "orpouttani".