Miksi

Ymmärrän katkeruutesi..tunnen itse samoin. Minulla erosta tulee tänään puoli vuotta ja hyvin samanlainen tarina.. me tosin emme olleet naimisissa. Tällä hetkellä makselen velkoja, jotka otin nimiini että mies voi maksaa omansa ennen kuin menee luottotiedot.
Nettiprofiileja, monia eri prepaid-liittymiä sun muuta mahtui suhteeseemme. Ja mies ei omien sanojensa mukaan koskaan pettänyt, huoh... heti eropäivänämme loi taas uuden profiilin ja tällä hetkellä 4 tai 5 nainen menossa. Nyt on kuulemma aidosti rakastunut ja loppuelämän nainen kyseessä. Ikää miehellä vähän vajaa 50 v, eli ei mikään teinipoika enää.

Olen katkera, surullinen ja pettynyt. Silti ikävöin edelleenkin. Tiedän, etten pystyisi enää palaamaan yhteen ja aloittamaan alusta, luottamus on menetetty. Mutta tunteilleen ei voi mitään. Olen vihainen itselleni sinisilmäisyydestä; miten tässä iässä voin olla niin tyhmä etten tajua ajoissa viheltää peliä poikki? Nytkään se en ollut minä joka lähdin, vaan miestä alkoi kiinnostaa muu elämä.

Miksi tämä unohtaminen ja irtipäästäminen on niin pirun vaikeaa?? Olen luvannut itselleni, että joskus annan anteeksi, mutta unohda en koskaan. En halua olla katkera ja kaunainen nainen vanhana, mutta tällä hetkellä sitä kyllä olen. Kai tämä joskus helpottaa..?

Ei rakkaus ole järjellinen asia. Rakkaus on koira helvetistä, kuten edesmennyt kirjailija Charles Bukowski sanoi.

En itse oikein näe nykyään mitään arvoa rakastumisella. Liian usein olen nähnyt kun se on pilannut ihmisen elämän. Monet ihmiset ovat sen vuoksi hyväksyneet itseensä kohdistuvaa väkivaltaa ja nöyryytystä. Kun rakastaa jotakuta, niin itsesuojeluvaisto tuntuu katoavan jonnekin. Surullista nähdä kun joku hieno nainen tuhoaa itsensä jonkun narsistisen paskiaisen takia. Tai kun joku mies heittää elämänsä hukkaan pelkän huoran vuoksi.