vai et kumpikaan?
Kun mietitään peruskoulu aikoja ja sitten lukiota tai amista.
Yritin etsiä tälle asialle sopivaa palstaa täältä suomi24:sesta ja ei oikein tuntunut löytyvän. Löyty vaan tuo nuorten kiusaamispalsta, missä suurinpiirtein lapsoset purkaa tuntojaan joten tehdään nyt tänne sitten tämä alotus jotta saataisiin aikuisempaa näkökantaa asioihin ja täähän palsta taitaa olla myöskin ihan vilkas toiminnaltaan. :)
Itse olin molempia, kiusattu että kiusaaja ja sitä että kiusasin niin kadun. Rupesin katumaan kiusaamistani jo aika nopeasti peruskoulun loputtua. Kiusasin, koska minua kiusattiin ja halusin pönkittää itseäni jotenkin sillä tavalla sitten eteenpäin ja esittää jotain kovaa mimmiä, mikä jälkeenpäin tuntuu tosi nololta.
Omaa kiusaamistani taas olen tähän 28-vuoden ikään joskus miettinyt... Sen loppumisesta siis on jo hirmu kauan, hirmu monta vuotta. Mutta vieläkin välillä mietityttää. Mulla oli teini-iässä useita poikaystäviä ja olin aika seksuaalinen ja kova flirttailemaan... panomimmejä mä en niinkään ollut eli sänky mulle asiana ja seksi oli tosi pitkään herkkä juttu. Mä olin niin ujo ja herkkä sillon, et vaikka mut sai melkein mihin kaikkeen muuhun... niinkun sellaseen kirjotteluun ja flirttailuun ja sekstistisiin kuviin... niin sänkyyn mua ei helpolla saanut ja olinkin pitkään neitsyt. 21-vuotiaaksi. Vaikka mulla väitettiin olevan jo 13-vuotiaana hirveä määrä panokumppaneita ja että olisin kunnon huora. En edes montaa kertaa ollut pussannut tai halannut poikaa ja sitten ihastuin 13-vuotiaana varattuun poikaan ja vaikka en tehnyt sen kummemmin mitään, kuin vaan varmasti sen että se ihastuminen näkyi jotenkin ulospäin ja silloiseen bestikseen ei voinutkaan luottaa, vaan hän kertoi ihastumisestani eteenpäin ja sitten sen pojan tyttöystävä sai siitä kuulla joka oli jotenkin myös minun "kaveri", siksi heittomerkeissä kun ei kai ikinä oikeasti ollut esitti vain, niin kiusaaminen vasta kunnolla alkoi. Vaikka kiusaamisen merkit oli jo aiemminkin ilmassa.
Kiusaamiseni oli sitten joka päiväistä nimittelyä, kirjeillä herjaamista, juorujen keksimistä millon olisin pannut sen ja sen kanssa... katsottiin ilkeästi ja naureskeltiin jos menin ohi, soitettiin pilapuheluja, yritettiin multa saada kaikki kaverit pois ja jos vaan yritin saada uusia kavereita tai poikaystävää niin ihan varmasti kerrottiin mikä mä oon naisiaan ja saatettiin huutaa että " noloo olla tuon kaveri! " ... tehtiin kaikkia piloja mun kustannuksella, kerrankin suostuin menee treffeille yhden pojan kanssa mutta se olikin niiden tyttöjen keksimä salajuoni missä mua vain satutettiin ja se poika ei ikinä tykännytkään minusta oikeasti...
Sitten mulla rupesi mieli murenemaan. Sairastuin mielenterveysongelmiin, vanhempien kanssa rampattiin psykiatrilla. Olin yksinäinen, ilkeä niille vähäisillekin jotka halusivat olla ystävällisiä mulle...
Jälkikäteen olen katunut tuota kiukuttelua ja sitä että miksi mun piti kokemattomuuttani ja lapsellisuuttani säätää noiden poikien kanssa noin tuossa noinkin nuoressa iässä, vaikka periaatteessa en tehnyt mitään kamalan vakavaa kun en ollut kova harrastamaan edes seksiä, vaikka siinäkään ei ole mun mielestä mitään vääryyttä loppujen lopuksi jos se seksin harrastaminen ei satuta ketään vaikka sitä paljon harrastaisi. Jotkut osasi silti toimia sillon teini-ikäisinä fiksummin ja heitä ei tultu ikinä kiusaamaan huoraksi.
Ja teini-iässä monesti mua ärsytti että edes mikä vitun huora mä oon!? Huorahan on pilluaan rahasta myyvä nainen. Emmä sellanen koskaan ollut... Nykypäivänä mä olen tullut tuotakin sanaa kohtaan "ystävällisemmäksi" ja ymmärrän mitä ne TEINIT sillä tarkoittivat. Jokainen aikuinen kuitenkin varmasti tietää tuon h-sanan oikean merkityksen ja miksi siitä voi nostaa edelleen kunnianloukkaussyytteen, joten mä en nyt aikuisenakaan hyväksy sitä että ihminen jos ei ole oikeasti sellainen itseään rahasta myyvä, niin häntä myöskään sellaiseksi haukuttaisiin.
Tänä päivänä mulla kuitenkin onneksi menee ihan hyvin. On aviomies ja lapsia. Enkä tiedä mitä musta ne ihmiset tänäpäivänä ajattelee tai tuosta kiusaamisesta.
Joskus sain kuitenkin sillon teininä kuulla, että aiheutin kiusaamiseni itse ja se oli mulle ihan oikein. Mitä mieltä sinä olet?
Kun mietitään peruskoulu aikoja ja sitten lukiota tai amista.
Yritin etsiä tälle asialle sopivaa palstaa täältä suomi24:sesta ja ei oikein tuntunut löytyvän. Löyty vaan tuo nuorten kiusaamispalsta, missä suurinpiirtein lapsoset purkaa tuntojaan joten tehdään nyt tänne sitten tämä alotus jotta saataisiin aikuisempaa näkökantaa asioihin ja täähän palsta taitaa olla myöskin ihan vilkas toiminnaltaan. :)
Itse olin molempia, kiusattu että kiusaaja ja sitä että kiusasin niin kadun. Rupesin katumaan kiusaamistani jo aika nopeasti peruskoulun loputtua. Kiusasin, koska minua kiusattiin ja halusin pönkittää itseäni jotenkin sillä tavalla sitten eteenpäin ja esittää jotain kovaa mimmiä, mikä jälkeenpäin tuntuu tosi nololta.
Omaa kiusaamistani taas olen tähän 28-vuoden ikään joskus miettinyt... Sen loppumisesta siis on jo hirmu kauan, hirmu monta vuotta. Mutta vieläkin välillä mietityttää. Mulla oli teini-iässä useita poikaystäviä ja olin aika seksuaalinen ja kova flirttailemaan... panomimmejä mä en niinkään ollut eli sänky mulle asiana ja seksi oli tosi pitkään herkkä juttu. Mä olin niin ujo ja herkkä sillon, et vaikka mut sai melkein mihin kaikkeen muuhun... niinkun sellaseen kirjotteluun ja flirttailuun ja sekstistisiin kuviin... niin sänkyyn mua ei helpolla saanut ja olinkin pitkään neitsyt. 21-vuotiaaksi. Vaikka mulla väitettiin olevan jo 13-vuotiaana hirveä määrä panokumppaneita ja että olisin kunnon huora. En edes montaa kertaa ollut pussannut tai halannut poikaa ja sitten ihastuin 13-vuotiaana varattuun poikaan ja vaikka en tehnyt sen kummemmin mitään, kuin vaan varmasti sen että se ihastuminen näkyi jotenkin ulospäin ja silloiseen bestikseen ei voinutkaan luottaa, vaan hän kertoi ihastumisestani eteenpäin ja sitten sen pojan tyttöystävä sai siitä kuulla joka oli jotenkin myös minun "kaveri", siksi heittomerkeissä kun ei kai ikinä oikeasti ollut esitti vain, niin kiusaaminen vasta kunnolla alkoi. Vaikka kiusaamisen merkit oli jo aiemminkin ilmassa.
Kiusaamiseni oli sitten joka päiväistä nimittelyä, kirjeillä herjaamista, juorujen keksimistä millon olisin pannut sen ja sen kanssa... katsottiin ilkeästi ja naureskeltiin jos menin ohi, soitettiin pilapuheluja, yritettiin multa saada kaikki kaverit pois ja jos vaan yritin saada uusia kavereita tai poikaystävää niin ihan varmasti kerrottiin mikä mä oon naisiaan ja saatettiin huutaa että " noloo olla tuon kaveri! " ... tehtiin kaikkia piloja mun kustannuksella, kerrankin suostuin menee treffeille yhden pojan kanssa mutta se olikin niiden tyttöjen keksimä salajuoni missä mua vain satutettiin ja se poika ei ikinä tykännytkään minusta oikeasti...
Sitten mulla rupesi mieli murenemaan. Sairastuin mielenterveysongelmiin, vanhempien kanssa rampattiin psykiatrilla. Olin yksinäinen, ilkeä niille vähäisillekin jotka halusivat olla ystävällisiä mulle...
Jälkikäteen olen katunut tuota kiukuttelua ja sitä että miksi mun piti kokemattomuuttani ja lapsellisuuttani säätää noiden poikien kanssa noin tuossa noinkin nuoressa iässä, vaikka periaatteessa en tehnyt mitään kamalan vakavaa kun en ollut kova harrastamaan edes seksiä, vaikka siinäkään ei ole mun mielestä mitään vääryyttä loppujen lopuksi jos se seksin harrastaminen ei satuta ketään vaikka sitä paljon harrastaisi. Jotkut osasi silti toimia sillon teini-ikäisinä fiksummin ja heitä ei tultu ikinä kiusaamaan huoraksi.
Ja teini-iässä monesti mua ärsytti että edes mikä vitun huora mä oon!? Huorahan on pilluaan rahasta myyvä nainen. Emmä sellanen koskaan ollut... Nykypäivänä mä olen tullut tuotakin sanaa kohtaan "ystävällisemmäksi" ja ymmärrän mitä ne TEINIT sillä tarkoittivat. Jokainen aikuinen kuitenkin varmasti tietää tuon h-sanan oikean merkityksen ja miksi siitä voi nostaa edelleen kunnianloukkaussyytteen, joten mä en nyt aikuisenakaan hyväksy sitä että ihminen jos ei ole oikeasti sellainen itseään rahasta myyvä, niin häntä myöskään sellaiseksi haukuttaisiin.
Tänä päivänä mulla kuitenkin onneksi menee ihan hyvin. On aviomies ja lapsia. Enkä tiedä mitä musta ne ihmiset tänäpäivänä ajattelee tai tuosta kiusaamisesta.
Joskus sain kuitenkin sillon teininä kuulla, että aiheutin kiusaamiseni itse ja se oli mulle ihan oikein. Mitä mieltä sinä olet?
Vastaukset 73
Vanhimmat
miksi kysyt?
Mistä nyt oikeasti kiikastaa?
Huvikseni vain kysyn. :) Kun tuli mieleen menneet ajat.
Onkohan ollut paljon muita joilla on ollut sama kohtalo ja mennyt koko teini-ikä kiusaamisen ja huonon maineen takia piloille...?
Minäkin onneksi tuossa 18-vuoden iässä rauhotuin ja rupesin rakentamaan elämääni ja aikuisuuttani ihan toisenlaiseksi.
Tosin seksikkäissä mallikuvissa poseerasin aikuisenakin ja vielä nykyisen mieheni suostumuksella. Eli se seksuaalisuus ei mihinkään musta kadonnut, on osa vain mua nyt ja aina, vahvasti, enkä aio pyydellä sitä anteeksi tai pukeutua aina villapaitaan.
Silti, vaikka olisi luonteessa vahva seksuaalisuus, ei se tarkoita itsensä jakamista tai että olisi huora. Kuten en minäkään ollut. :)
"Olitko kiusattu vai kiusaaja? "
-En kumpaakaan. Kun jo 10vuotiaana oli pituutta melkeen 180cm ja muutenkin oli jo huomattavsti ikäisiäni isomman kokoinen, ni ei paljoa tarvinnut pelätä kiusaajia. ;)
Enkä myöskään itse kiusannut muita. Kiitos tiukan kotikasvatuksen ja terveiden elämänarvojen.
Yks mua kiusannut ei kävele tänäkään päivänä kun kostin sille. istuu pyörätuolissaan
Puolustitko TheOne ikinä sitten kiusattuja? mutta arvostettavaa tuo sinun juttu, kumpa olisin itsekin jättänyt kiusaamatta. :)
Minkälaisia kiusaamistapauksia sinä tiedät? ja kertokaa nyt toki muutkin että jos olette joutuneet kiusatuksi niin miksi ja miten teitä kiusattiin!
oikein sille., niin mitä menit tekemään...?
Ja kertokaa nyt toki sitten mielipiteitänne myös tuosta minun tilanteesta!
Työnsin sen kaiteen yli
No olikohan tuokin nyt järkevää...?
Ymmärrän että sua on sattunu, koska mua on satutettu samalla tavalla, kiusaamalla ja joskus pyöriny päässä ihan sairaitakin juttuja mut sittemmin mä oon antanu kiusaajilleni anteeksi ja mennyt eteenpäin elämässä... :) se ois hyvä juttu opetella tollanen anteeksanto ja ruveta rakentamaan elämästään sitten hyvää, koska sillä vihalla sä pelkästään teet hallaa itselles ja et takuulla tuu koskaan voimaan niin hyvin kun voisit voida jos lopettaisit sen vihaamisen vaikka se on varmasti helpommin sanottu kuin tehty...
Minkäs ikäsiä olitte kun tämä tyyppi kiusas sua ja miten hän kiusasi jos saa kysyä? Pakko ei ole tietenkään vastata. Jos olitte ihan lapsia niin, ehkä hänkin oli kehittymätön ja lapsellinen ja kiusasi sen takia ja ois myöhemmin tullut tajuamaan sen ja katumaan... Vaikka nyt katuu aivan varmasti kun oot noin tehny ja muistaa koko loppuelämänsä kun istuu pyörätuolissa, mutta olitko sinä sitten yhtään parempi kun vajosit samalle tasolle? Olisit voinu esim aikuismaisesti suoraan sanoo et miltä susta tuntuu ja käyttää kaikki muut mahdolliset keinot hyväks kiusaamisen loppumiseks, mutta et ois sortunu tollasiin juttuihin kuitenkaan...
Koska tuon lain mukaan. Periaatteessa nyt munkin pitäis istua pyörätuolissa, koska sorruin kiusaamaan toista, koska tein sen sen takia kun olin vielä niin lapsellinen ja kehittymätön ja halusin esittää jotain kovaa mimmiä ja pönkittää itseäni sillä ylöspäin koska minua kanssa kiusattiin? Mutta nyt aikuisena kuitenkin tiedostan, millasia jälkiä se on voinut jättää siihen toiseen ihmiseen ja olen tosi tosi tosi pahoillani ja muuttasin tekoni jos vain voisin ja häpeän sitä ja kadun koko lopunikää... Yritän silti mennä elämässä eteenpäin ja toivon että hän myös menee/pääsee elämässä eteenpäin. Niin pitäisikö nyt minunkin todella istua sitten pyörätuolissa ja olla työnettynä kaiteen yli?
"Puolustitko TheOne ikinä sitten kiusattuja? "
-Jos tapauksen näin, ni poikkeuksetta siihen aina puutuin. Kuten vielä tänäkin päivänä.
Jos esim kuljen kaupungilla ja näen teinien kiusaavan tms jotakuta joka selvästi on alakynnessä, ni kyllä edelleen puutun siihen.
Sama tietty jos näen aikuiseen kohdistuvaa kiusaamista. Sitä tosin näkee harvemmin ja silloin kyse on yleensä jo pahoinpitelystä...silloinkin puutun tilanteeseen.
Siitä on jo 23 vuotta aikaa joten en mä vihaa ketään enään. Mä puolustin itseeni ja opettajat kun ei tehnyt mitään moneen kuukauteen nii mä tein.
En joutunut edes vastuuseen koska olin alaikäinen ja ei on ole päivääkään katunut sitä mitä tein
Asiallista! :)
Voi aikoja! Voi tapoja!
Minun kouluaikoinani ei kukaan kiusannut ketään. Pienessä kansakoulussa valvonta oli sitä luokkaa ettei se olisi ollut edes mahdollista ja koulumatkojen aikaisen kiusaamisen esti silloinen moraali ja kasvatus!
Keskikouluunpääsyn kynnys oli niin korkea ja ulos lentäminen herkkää, ettei yli 1000:n oppilaan oppikoulussakaan esiintynyt vähäisintäkään kiusaamista termin nykyisessä merkityksessä.
Naljailukin oli huumorin sävyttämää, positiivista sanailua.
Tytärtämme kiusattiin peruskoulussa.
Yhdestä kiusaajasta tuli myöhemmin vankilakundi ja toinen ajoi itsensä hengiltä anastamallaan autolla 17-vuotisena.
Poikamme oli ikäisekseen isokokoinen ja pienestä pitäen harrastanut painia ja yleisurheilua ottaen mukaan nyrkkeilyn 12-vuotisena.
Siirryttyään yläasteelle kertoi junnu 9-luokkalaisten tapana olevan uittaa 7:en päitä wc-pöntöissä.
Annoin ohjeen tähdätä täysillä nenään. Tulen tarvittaessa selittämään.
Junnu pudotti kolmesta häiriköstä sen joka yritti potkaista häntä mahaan.
Pahoitteli, ettei koukku osunut nenään vaan poskipäähän.
Opettaja sanoi minulle, ettei lyöminen ole hyvä tapa mutta lisäsi, että hyvä että joku näyttää niille riiviöille rajat.
Ps. Poikanyrkkeilyssä kaksi SM-hopeaa. 15-v penkkasi 120kg. Pohjakyykky 150kg. Kuulassa ja kiekossa useana vuotena valtakunnan tilastoissa 6:n parhaan joukossa.
Ei ollut tarvetta kiusaamiseen eikä sen sietämiseen.
Vahinko sinänsä, että laitakatujen lait ovat siirtyneet koulmaailmaan!
Veterano, ihan oikein teki poikasi, vaikka periaatteessa väkivalta ei ole ratkaisu mihinkään ja olen itse sitä vahvasti vastaan. Asioiden pitäis yleensä selvitä puhumalla, ei niin et käydään jo fyysisesti kiinni toiseen.
Miksi teidän tytärtä kiusattiin?
Tytär oli sosiaalinen olematta laumasielu.
Kaveripiiri oli suppeahko.
Luokan priimuksen status ei ehkä helpottanut tilannetta.
Kaiken kukkuraksi tyttäremme siirrettiin yhden toisen tytön kanssa häirikköluokkaan uskon näiden kahden vaikuttavan kohentavasti luokan henkeen!
Rikollista! Silloin emme edes älynneet reagoimaan kuten nyt tekisimme.
Tytön kiusaaminen 9:llä loppui heti syksyllä poikamme pudottua häntä potkimaan tulleen 9-luokkalaisen.
Lukion henkihän oli täysin erilainen.
Ei ole aina tuo lukion henki välttämättä täysin erillainen... kylläpä niitä mullekin ilkeilleitä tyyppejä meni myöskin lukioon..
Pienikään koulu ei valitettavasti estä kiusaamista. Kiusaamista on aina ja kaikkialla, se on sitä sarvien kalistelua ja paikkansa näyttämistä laumassa. Niin se vain valitettavasti on. Jos itse kiusaamista ei huomaa, sitä ei vain tunnista. Useinkin kiusaaja osaa tehdä hommansa niin taitavasti, että opettajat vain nokkivat kiusattua, nolaavat tämän muiden nähden ja kuullen, ihmettelevät miksi kiusattu "jättäytyy" yksin, leimaavat kiusatun vialliseksi ja vääränlaiseksi.
Kyllä, olen ollut tällainen kiusattu, enkä edes ainoa, pikkuriikkisessä koulussa. Itsetuntoni ja itsekunnioitukseni poljettiin maahan jo kun olin ekaluokalla, juuri todella ikävän menetyksen perheessäni kohdannut. Se ainoa tokaluokalla ollut tyttö oli aluksi kaverini, mutta jonkun pienen riidan jälkeen lyöttäytyi isompien porukkaan ja minä jäin yksin. Lällätteli vielä asialle, miten minulla ei ole ketään ja hänellä onkin. Ylenkatsoi koko loppukoulun ajan. Toki olin itsekin tilanteeseen syyllinen, mutta 7-vuotias olisi tarvinnut aikuisen apua, miten tilanteesta päästään. Sain vain vihaisia tuhahteluja, moitteita. Olin hiljainen, opettaja kiusasi mykkäkoululaisuudesta - arvatkaapa vain, auttoiko minua puhumaan opettajalle. Opettaja myös huusi minulle kurkku suorana kerran poikien käsityötunnilla, pojat ja tämä minut hylännyt tyttö ringissä kuunnellen ja hymyillen ivallisesti. Opettaja antoi tulla ihan kaiken, moittien luonteeni ja minut ihan lyttyyn. Lopullinen kasvojenmenetys siis, isoveli nauroi kotimatkalla ja pelkäsin että hän kertoisi isälleni. Isä ei kuitenkaan onneksi tästä koskaan mitään sanonut.
Lapset on lapsia, kypsymättömiä, tarvitsevat ohjausta ja opetusta, heille olen antanut mielessäni anteeksi. Mutta tämä silloin nelikymppinen opettaja... haukkui minut vielä myöhemmin isälleni, niin että huomasi minun kuulevan ihan vieressä. Mainitsi miten minussa ei ole mitään muuta kuin hyvä koulumenestykseni.
Kyllä, olen katkera edelleen, opin silloin olemaan mahdollisimman huomaamaton ja häiritsemätön, seinään sulautuva. En päässyt oppimaan normaaleja kaverustumisen ja sosiaalistumisen alkeita, se vaikuttaa edelleenkin elämässäni, pitkälle aikuisena. En uskalla sanoa mielipiteitäni, joskus yritän jutella, mutta muut ovat edelleen sitä mieltä etten puhu mitään. "älä tänne tule" "minä en ton kanssa mene" ovat aikuisenakin olleet, jos eivät suoria sanoja, niin kehonkieltä ja olemuksella osoitusta. Ei aina ja kaikilta, mutta tarpeeksi huomatakseni että olen se viallinen, joksi minut aikanaan leimattiin.
Silloin lapsena olin surullinen ja häpeilevä asiasta, enhän silloin tiennyt että olisin tarvinnut apua. Sitä en siinä iässä osannut pyytää. Jonkin verran ymmärrän tuota ammattitaidotonta, minua kiusannutta opettajaa sillä, että silloin ei kiusaamisesta tiedetty, se käsitettiin ihan liian kapeasti näkyvänä, mieluiten fyysisenä kiusaamisena, jota sitäkään ei tietenkään aina vieläkään huomata tai edes tunnisteta. Toisaalta taas ärsyttää "ymmärtää", kun mieli tekisi joskus mennä vain sanomaan suorat sanat tuolle nyt jo vanhalle miehelle.
Joku voi tunnistaa, tunnista vain, tällaisia terveisiä täältä.
No mikset mene sanomaan? Jos se saisi tiputtamaan taakan sinun harteiltasi.
Ei se ole kovin hyvä idea. Kaivaa vanhoja haavoja auki... Tämä opettaja on siis jo 8-kymppinen. Lisäksi pitäisi varta vasten matkustaa kauas, ei kiitos! Matkani teen mieluummin mukavissa merkeissä.
No oot ihan oikeassa :) mutta ehkä sun sitten olisi korkea aika päästä tuosta katkeruudesta yli tai hankkia ainakin ammatti apua siihen jos se ei muuten onnistu, ihan hyvällä vaan sanon?
Koska tuo tuollanen rikkoo vaan sinua itseäsi.
Kirjoitin tekstissäni että olen katkera kohtelustani, mutta en sanoisi että olen kaiken kaikkiaan katkera. :) Tässä nyt vastasin kyselyyn, ja aina näitä muistellessa se katkeruuskin nousee pintaan, itkukin tulee, mutta en toki suinkaan ole peruskatkera tai edes negatiivinen ihminen. Joihinkin elämän osa-alueisiin se on rikkovasti vaikuttanut, se on totta että näihin asioihin voisi nyt kypsemmällä iällä jo ammattikuuntelijaakin taas harkita. Katkeruus ei kuitenkaan ole se ykkösongelma minulla, vaan se että suhtaudun niin valtavalla varauksella itseeni ja muihin ihmisiin. Ammattiavusta vain on aika huonoja kokemuksia hieman nuoremmalta iältä, valitettavasti.
Tuli paha mieli tosta mitä sä oot joutunu kokemaa, ihme käytöstä opettajalta. Ei tainnu olla kaikki kotona ...Ihmiset osaavat kyllä satuttaa :(
Minä olin kiusattu, yksinäään jätetty, kaveriton, ujo ja hiljainen.
Ihan tavallinen, en mitenkään erottunut massasta.
Eli puhun nyt peruskouluajoistani....aikaakin kulunut jo reilusti...yli 20v.
Minua ei sentään huoriteltu tms.
Mutta pahinta oli töniminen, arvostelu, nimittely, yksin jättäminen esim. Luokassa ryhmätöissä, liikuntatunnilla olla se viimeinen joukkueeseen valittu jne.
Välitunnilla yksin oleminen.
Kavereita mulla oi vain silloin kun muille kelpasi seurani ja tyydyin siihen. Best frendiä ei ikinä ole ollut, paitsi nyt aikuisiällä. Koulukavereita en tapaile edes fb:n välitykselläkään.
Olen sosiaalisessa ammatissa ja tykkään työstäni.
En käy ravintoloissa, kahviloissa jne. Tykkään olla kotona oman perheeni kanssa.
Oma mieheni onkin mun paras kaveri, rakas ja kumppani jne. Meillä 2 ihanaa lasta. Ja nyt jo pitkä liitto takana ja paljon onnellisia vuosia edessä.
Enkä haluaisi nähdä kiusaajiani enää ikinä. En halua heille pahaa, mutten ikinä unohdakkaa.
Unohdin muuten tuosta listasta että mua uhattiin myös väkivalloin ja kerran mun kimppuun myöskin tultiin väkivaltasesti.
40 ja risat, ei ole mukavaa ollut sinunkaan lapsuus ja ymmärrän hyvin kaikki tuntemuksesi.
Minua on kiusattu läpi kouluajan. Ala-asteella se oli satunnaista piikittelyä, yläasteella vakavampaa. Itsetunto mureni täysin, rukoilin iltaisin, että olisin päässyt kaikesta pois. Lukiossa kiusaaminen oli pahaa. Kotona muistutettiin, että en ole minkään arvoinen. Kuitenkin pidin persoonallisuuteni ja lämpimän sydämeni läpi kaiken tämän. Ja sitten kun vihdoin rakastin itseäni ihmisenä, tapasin elämäni rakkauden. Ja arvatkaapa mitä? Hän rakastui juuri näihin ominaisuuksiini :D Olen jokainen päivä kiitollinen hänestä, hän paransi minut lopullisesti
Hienoa! :) " miettikää ennen kuin "
ensin olin kiusattu 14vuotiaaseen asti, siitä asti olen takaisin antannu..
'eipä ole kivaa kumpikaan...
Voin uskoa ettei ole mukavaa... Miksi sinua sitten kiusattiin?
Olin kiusattu, muutimme pk-seudulta pikkukaupunkiin ja olin "helppo" kohde. Kiusaaminen oli jatkuvaa fyysistä väkivaltaa, haukkumista ja huorittelua, myös koulun ulkopuolella stalkkaamista, ja jatkui koko ylä-asteen ajan, mukana oli koko luokan tytöt plus rinnakkaisluokkalaisia. Opettajat ei voineet tälle mitään. Masennuin ja jouduin käymään säännöllisesti psykologilla.
Nyk. olen onnellisesti naimisissa ja elämä mallillaan, joskin kärsin edelleen satunnaisesta ihmiskammosta ja ahdistuskohtauksista.
En ole antanut anteeksi kiusaajille (paitsi yhdelle, joka tajusi pyytää anteeksi kun tapasimme aikuisina).
Useimpia kiusaajia nähdessäni olen keskenäni tyytyväinen koska tässä asiassa geenit ovat olleet puolellani ja kolmenkympin kieppeillä he ovat pulskia, rupsahtaneita mammoja ja itse olen edelleen hyvin hoikka, nuoren näköinen ja kaunis.
Irrelevanttia arvostella ihmisten ulkonäköä, tiedän, mutta tässä tapauksessa vanhingonilo se on pienikin vahingonilo :)
Tuhkimo33, en näe tuota pahana vaikka kokisitkin pientä ylemmyyden tunnetta oman ulkonäkösi takia. Minusta se on vain ihan tervettä, kertoo että sulla on jollakin tapaa terve itsetunto ainakin kohdallaan. Kun jokaisen pitäisi pystyä menemään peilin eteen ja nimeämään itsestään jotain kaunista. Mutta kurjaa että sinäkin olet joutunut tuollasen huorittelun kohteeksi...
Kerro toki ihmeessä lisää. Miten tämä yksi kiusaaja tuli pyytämään sinulta anteeksi ja miten muut kiusaajat ovat suhtautuneet sinuun aikuisena? Kotipaikkakunnallasiko heitä usein näet?
Itse olen kyllä antanut kaikille kiusaajilleni anteeksi, koska se vihaaminen olisi tuonut pelkkää huonoa oloa, eikä olisi auttanut eteenpääsemisessä elämässä. Ei se mikään helppo pala ollut purtavaksi antaa anteeksi, mutta lopulta siitä seuraa hyvää vain itselle. Joten suosittelen joka ikiselle. :)
On siellä tietysti kyllä muutamia ihmisiä, jotka loukkasivat mun tunteita niin pahasti etten koskaan täysin 100%:sesti ole pystynyt heidän tekojaan anteeksi antamaan. Mutta noin 80%:sesti, koska lapsiahan me sillon kaikki oltiin vaikka haavat niistä ajoista jäikin joista ei ole onneksi enää jäljellä kuin umpeutuneet arvet.
Muutin pois ko. kaupungista jp parikymppisenä, mutta käyn joskus moikkaamassa siellä asuvia paria kaveria. Silloin olen törmännyt kiusaajiin ja kerran viihteellä ollessamme tämä yksi tuli sattumalta vastaan ja pyysi anteeksi.
Muut ovat tulleet vastaan kadulla tms. ja käyttäytyneet niinkuin eivät olisi huomannetkaan. Niinkuin tietysti minäkin, mutta ei oo mun asia mennä juttelemaan ihmisille joista en pidä.
Mun mielestä ei ole terveen itsetunnon merkki kokea ylemmyyttä ulkonäön takia koska en itsekään määrittele kenenkään ihmisarvoa ulkonäön perusteella, varsinkaan omaani. Tämä vain sattuu olemaan ainut asia joka näkyy päällepän ja joka mulla on huomattavasti paremmin kuin kiusaajilla :). Jos tietäisin mitä heille kuuluu noin muuten, varmaan arvostelisin ihan jollain muulla perusteella, mutta en tiedä enkä ajatellut mennä kysymään. Eli kuten sanoin, tämä on erittäin pieni vahingoilo.
Ironista toki, koska he jaksoivat jatkuvasti haukkua mua rumaksi jne.. , suurin osa haukuista oli ulkonäköön suuntautuvia. Siitäs saivat ;))
Antaisin varmaan kiusaamisen anteeksi jos pyydettäisiin. En silti valitettavasti ole mikään Jeesus joka kääntää toisenkin posken, eli kun mua on vuoskikaudet stalkattu ja häiriköity tarkoituksellisesti ja järjestelmällisesti niin kyllä mä pidän ko. jutun tekijöitä paskamaisina olentoina hamaan loppuun asti. Elleivät sitten todista tulleensa järkiinsä ja pyydä anteeksi. Kostoa en haudo, mutta ei multa kunnioitustakaan ko. tyypeille heru. Teini-ikäinen ei mielestäni kuitenkaan ole pikkulapsi, esim 15-16-vuotias ymmärtää kyllä mitä tekee.
Kyllä omasta mielestäni 15-16vuotias, kuten jokainen alle 20-vuotias on ihan täysi ipana vielä. Ymmärtää varmasti jotenkin, mutta ei oo tarpeeks kypsä että jättäis tekemättä.
Ite en tiedä miten suhtautuisin jos multa pyydettäisiin anteeksi. Joillekin ois helpompi antaa, toisille ei.
Ja yli 18-vuotiaan kyllä pitäisi jollakin tavalla tajuta jo että mitä tekee ja ei ole enää niin ipana, vaikka teini vielä onkin. Mutta siitä kun otetaan 2-3v taakse päin, niin 15-vuotias on vielä peruskoulussa ylä-asteella ja 16-vuotias just päättäny sen niin paljonko sä oikeesti voit tuollaselta odottaa?
Tottakai alaikäinen nuori on lapsellinen, mutta eipä ole aikuisenakaan löytynyt niin paljoa älyä / rohkeutta että olisivat pyytäneet anteeksi tai yleensäkään sanoneet sanaakaan kun ollaan nähty - tiesivät meinaan vallan hyvin tekojensa tulokset, olin ysiluokan kevätlukukauden kokonaan sairaslomalla masennuksen takia ja kiusaajille oli erittäin selvää mistä tämä johtui. Osa heistäkin kävi useampaan kertaan jopa rehtorin puhutteluissa mutta eipä tehonnut. Kyseessä ei todellakaan ollut siis mitkään pikku jäynät heidän osaltaan.
Kyseessä oli suurimmaksi osin ihan tavalliset, tavallisten hyvien perheiden tytöt, ei ns. ongelmaperheiden nuoret, johon olisi helppo vedota (vaikka kenenkään perheen asioita ei voi toki ulkopuolinen tietää).
Mielestäni heidän pitäisi viim. täysi-ikäisenä tajuta tekojensa seuraukset ja ottaa niistä vastuu, jos eivät sitä tajua tehdä niin aika luuserimaista. Asuin kuitenkin samassa kaupungissa parikymppiseksi, mut olisi saanut helposti kiinni silloin kun asia oli vielä suht. tuore ja vuosia sen jälkeenkin (ennen kuin nimi muuttio avioliiton myötä).
Oon varmasti persoonaltani aika ehdoton ihminen ja pitkävihainenkin, se ei päde ainoastaan tässä asiassa vaan olen muutenkin sellanen että mulla on aika pitkä pinna, mua saa suht kauan ärsyttää mutta sitten kun kerran kilahdan niin siitä on aika vaikea enää päästä mun suosioon takaisin :D
Anyway, tohon sun alkup. viestiin, musta taas tuntuu että se huoran maine tulee vähän kenelle sattuu ja ihan tyhjästä :D. Mua ruvettiin sanomaan huoraksi koska olin "huoran näköinen" mitä se sitten ikinä takoittaakin, mulla oli kaveripoikia koulun ulkopuolelta ja poikakaveri amiksesta jossain vaiheessa.. :D
Ja totta kai teinit väittää just tota että kiusattu on ihan ite aiheuttanu kiusaamisen, tietysti sille pitää hakea "oikeutus" eikä myönnetä että kiusaaja itse tekee väärin.
Minkäs ikänen sie olet nyt tuhkimo33? Tuosta nimimerkistä voisin päätellä että 33-vuotiasko vai?
Mut nää ikäjutut on kyllä aina vaikeita päätellä, että minkä ikäinen ois kypsä tajuamaan tekonsa ja toimimaan toisin. Aikuismaisesti.
Aikuisuuden toki ei tule tarkottaa sitä, että ihmisen täytyy olla sitten täysi tosikko. Lapsenmielisyyskin on joskus hyvästä, mutta aikuinen myös tajuaa että kiusaaminen on todella väärin ja se satuttaa.
Ja mistään muustahan sillon siinä ei ole kyse kun kiusaamisesta, jos toista ihmistä häiriköidään joka päivä ja haukutaan ilkeillä nimillä.
Jos muuten ei pidä jostain ihmisestä, niin voi sen asian kerran ja suoraan sanoa ja sitten antaa olla. Se ei ole kiusaamista tai väärin. jne.
Mutta mä sanoisin kuitenkin näin, että jokainen alle 18-vuotias on lapsi. Joten jos siltä suunnalta lapsellista käytöstä tulee, niinkin ilkeää kun kiusaamista, mikä ei ole millään tavalla hyväksyttävää ja jättää ihmiseen jälkiä, niin anteeksi ois suotavaa oppia antamaan tai sitten ei, mutta tajuta kuitenkin aikuisena ihmisenä se fakta että me kaikki sillon oltiin lapsia ja meillä jokaisella oli omat lapselliset tekomme, oli se sitten kiusaamista tai jotain muuta.
18-19vuotias taas on siinä rajoilla, että laillisestihan tämän ikänen joutuu vastaamaan teoistaan jopa vankilaan asti tarpeen tullen, mutta kuitenkin on vielä teini-ikäinen ja tunnepuolelta vielä aika kehittymätön, vaikka onkin kehittynyt ja kasvanut jo paljon, niin ihmisen aivothan ja ajatusmaailma on yleensä vasta valmis 25-vuotiaana. Viimeisenä niistä kehittyy vasta tunnepuoli ja empatia kyky aivolohkoissa. Joten ei passaa ihmetellä, jos alle sen ikäinen jotenkin törttöilee ja kypsyminenhän ihmisenä jatkuu sen 25-vuodenkin jälkeen, elämänkokemusten myötä.
Joten voitais tulla siihen tulokseen yleistäen, että ihminen on vasta kunnolla aikuinen 30-vuotiaana. Niin henkisesti että fyysisesti. Eli teini-ikä kun lähtee 13-vuotiaana käyntiin, niin seuraavan kerran tullaan kaikki ihmiset vasta varmaan olemaan samalla viivalla 30-vuotiaana. Kun meidän ihmisten aikuiseksi kehittyminen ja kasvaminen menee niin eritahtiin.
Mutta jos tähän nyt pitäis joku yhteenveto tehdä, niin ÄLÄ syytä 40-vuotiaana teiniä. Vaan vasta yli 20-vuotiasta nuorta aikuista teoistaan ja velvota niistä sen ikäseltä vastuuta, koska sillon musta menee asiat ihan oikein. Kun sä oot 40-vuotias, ihan kunnolla aikuinen ihminen ja katot sillon 13-19vuotiasta ittees ja ylipäätään tuolla 13-19vuotiaita liikkuvia mukuloita, niin sä tajuat, et ne ON kanssa ihan vitun lapsellisia penskoja, moni painii vielä oman murrosikänsäkin kanssa jnejnejne. Niin ei sellasta kehittymätöntä ihmistä, teini-ikästä, alle nuoren aikuisiän olevaa henkilöä voi syyttää epäkypsästä käyttäytymisestä ja vaikka mä tuolla aikasemmin sanoin, että ihminen kehittyy 25v asti niin 20-vuotias joka on ohittanut oman teini-ikänsä on jo kyllä niin kehittynyt että pystyy vastaamaan omasta toiminnastaan, vaikka viimeset särmät hiotaankin tuonne 25v mennessä saakka valmiiksi.
ja kiva että joku älysi nyt kommentoida tuohon minunkin kokemukseen jotain, kiitos. Se voi olla että se tulee vähän kenelle sattuu, mutta kyllä mä olen sitä mieltä että jos olisin jättänyt tekemättä muutamia tyhmiä juttuja niin tuota ei olisi käynyt ja joo, varmaan myöskin minä olin tuota joskus.. eli ihan huoran näköinen. Mites ne sun kaveripojat ja poikaystävä suhtautu tuohon kaikkeen?
ja jep, niinhän ne teinit hakee oikeutuksia teoilleen, miten minä voisin olla vastuussa kenenkään muun teoista? En mitenkään.
Onneksi omilla lapsilla on vielä pitkä aika tuohon ikään. Vanhin täyttää nyt ensikuussa 3v ja nuorin on 1v 5kk.
:)
Juu, nimimerkki viittaa ikään :)
Sulla on ihan hyviä pointteja. Ihmiset kehittyy eri tahtiin ja teinit on lähes poikkeuksetta aika ulalla. Teinien pitäminen ihan syyntakeettomina pikkuvauvoina on kuitenkin loukkaavaa jopa teiniä itseään kohtaan. Vaikka ne ongelmoi, ne osaa *tarvittaessa* olla yllättävänkin fiksuja.
Usko tai älä, jopa pidän teineistä, tunnen sympatiaa niitä kohtaan. Mulla on alan vaihto edessä ja olen jopa harkinnut jotain mikä liittyisi nuoriin. Olen aika hyvä niiden kanssa.
En siis menisi syyttelemään aikuisena teiniä ,aikuinen ja teini ovat keskenään ihan eri tasolla, mutta kun näen kiusaajiani en näe enää teinejä vaan aikuisia jotka joko eivät uskalla ottaa puheeksi tekojaan tai sitten eivät katso tehneensä mitään väärää. Teinejä tai ei, tapahtunut on kuitenkin tapahtunut ja se on vaikuttanut minuun kauan.
Mitään käytännön merkitystä sillä ei toki ole vaikka eivät koskaan anteeksi pyydäkään, koska kuten sanoin en haudo kostoa tai tunne katkeruutta, ainut tunne noita ihmisiä kohtaan on halveksunta joka on mielestäni oikeutettua osaltani.
Alexander Stubb myönsi julkisesti kiusanneensa koulussa jotkakuta ja pyysi asiaa anteeksi ja se oli mielestäni asiallinen teko.
Jaa-a, vaikea sanoa, jos olisimme jättäneet muuttamatta pk-seudukta pois niin mullekaan ei olisi tapahtunut tuota.. ;) Eli jossittelu on aika turhaa. Se kiusaaminen voi lähteä ihan mistä vaan keksitystä "syystä".
Ja huoran näköinen.. itse ainakin olin tosi tavallinen, olin vain pitempi ja hoikempi kuin useimmat mutta naisen mallinen ja siksi olin vissiin huoran näköinen, hoh hoijaa :)
Nuo kaveripojat ja poikaystävä oli tosiaan ihan toiselta puoleta kaupunkia, eli eivät yleensä nähneet noita tilanteita. Itse asiassa nuo huorittelijat pelkäsivät ko. poikia, eli pysyivät hyvin kaukana jos näkivätkin mut heidän seurassaan :D. Omaa tyhmyyttäni hieman salailin asiaa heiltä koska en halunnut poikien "jututtavan" kiusaajia, vaikka jälkeenpäin ajateluna se olisi voinut tehdä ihan hyvää :--)
Itse ainakin tajuat kertoa lapsillesi kiusaamisen vakavuudesta etteivät ainakaan sorru kiusaamaan ketään ja tajuavat kertoa kotona / koulussa jos joku yrittää kiusata heitä :)
Oli kyllä todella vaikea uskoa että joku Alexander Stubb on ollut joskus koulukiusaaja, sillon kun tuli se tieto siitä. Mutta niin ne ajat varmaan vaan muuttaa meitä ihmisiä ja kuten näköjään myös Alexanderia kun päässyt hyvään ammattiin ja pyysi vielä anteeksi. Olisi varmaan Alexanderistakin joka tapauksessa keksitty jotain mistä kiusata jos oltaisiin vaan haluttu... Vissiin kyseisellä miehellä oli jo aika hyvät oltavat lapsuudesta, varakkaasta perheestä, jotenkin lellitty tai periaatteessahan tuo ei ole hyvä asia... lelliminen siis... mihin Alexander on tuskin voinut itse vaikuttaa että on sellaiseen perheeseen syntynyt, mutta varmaan rahalliset huolet puuttuneet sitten kuitenkin heiltä. Joten lellipennuksi olisi voinut kiusata... tai sitten, vaikkapa sukunimestä olisi saanut väänettyä jotain... stubb .. esim stupid? tai jotain muuta epäfiksua...
Halveksunta on ihan oikein sun kohdalta, enkä ihmettele sitä yhtään. Kyllä mäkin heidän tekojaan kohtaan tulen aina kokemaan varmaan jonkinlaista halveksuntaa, oli se huorittelu sen verran julmaa ja rumaa, vaikka kyseisiä ihmisiä kohtaan en mitään vihaa enää tunnekkaan tai heidän tekoja kohtaan. Ainut on sellainen pienen pieni halveksunta jos sattuu miettimään niitä asioita joskus harvoin, kun tänäpäivänä elämä koostuu jo niin monesta muusta. Ihanasta aviomiehestä, parista ihanasta lapsesta, perhe-elämästä, mukavista ystävistä ja työstä. Kaikenpuolin normaalista elämästä. Josta puuttuu henkinen ja fyysinen väkivalta, mikä oli kaukana normaalista. Todellakin kerron lapsilleni kiusaamisesta, että kiusata ei ketään saa, eikä heitä saa kukaan kiusata ja jos saan tietää että he kiusaavat tai heitä kiusataan, niin kumpaankin asiaan puututaan minun että isänsä puolelta vakavalla kädellä..
Onkos sulla jo omia lapsia ja oletko heidän kanssa keskustellut kiusaamisesta?
Meidän toi vanhin eli neiti ihminen, on alottamassa just tässä päiväkodin ja itse nuorimmaisen kanssa vielä kotona ja onhan sitä havaittu jo päiväkodissakin kiusaamista eli alkaa tulla ajankohtaisiksi meilläkin nuo asiat vaikka lapset ei vielä koulu-iässä olekkaan... Mutta toivon että meidän lapsi onnistuu pysymään kummistakin puolista irti siellä, että ei tule kiusaajaa eikä kiusattua ja tarpeen tullen osaisi tehdä oikein asioita ja puolustaa jotain kiusattua ja olla vaikka tälle kaveri, vaikka siinäkin on ne omat riskinsä... Toivon että onnistun kasvattamaan lapsiini rohkeutta sen verran ja hyvän itsetunnon.
Sulla on itseasiassa kuitenkin ollut loppujenlopuksi hyvä tilanne, vaikka sua on kiusattu. Minua esimerkiksi halveksi myös kaikki pojat ja piti huorana, joten en sillon kauheasti niidenkään suosiossa tainut olla saatikka että joku olisi pitänyt minun puolia niin niistä että olisi mennyt vähän "jututtamaan"... Sä oot ollu aika onnekas siinä mielessä. :) eipä mulla sillon siis niitä poikaystäviäkään ollut ja neitsyyskin meni sen takia vasta 21-vuotiaana, koska mun päähän kasvoi seksistä pitkäksi aikaa sellainen ajatus ikäänkuin se olisi joku pelottava mörkö.
Se rikkoi nuoren tytön itseluottamusta, eikä auttanut ainakaan kasvamaan normaalia ajatusmaailmaa seksuaalisuutta kohtaan. Seksinhän pitäisi tuntua hyvältä, eihän sitä kuuluisi pelätä?
Mulla on itselläni myös 10 vuotta nuorempi pikkusisko, siis täytti just keväällä 18-vuotta ja onneks sillä on menny paljon paremmin asiat mitä mulla. Tosin sillä paljon vanhempia miehiä, mitä mulla ei ollu. Nytkin suhde 12-vuotta vanhempaan mieheen ja mun oma mies on häntä 14-vuotta vanhempi joten olihan siinä vähän sulattelemista... mutta tää mies onkin mun miehen kaveri, joten siinä mielessä tiedän että ihan kunnon mies on kyseessä ja siskokin kun on täys-ikänen, niin se autto mua hyväksymään asian vaikka siinä olikin aluksi kypsyttelemistä vaikka en tehnytkään siitä mitään mekkalaa vaan omassa mielessäni mietin kaikennäköstä. Ite en oo kanssa koskaan vihannu teinejä, siis tietysti mua ällöttää joku tietty käyttäytyminen näiltä teiniperseiltä, siis joiltain ala-ikäsiltä oikeestaan jotka mopoilla rällää ja niin edelleen ja miksei näiltä joiltakin 18-19v teini pissis muijilta vaikka baarissa, luoja miten rasittavia ja LAPSELLISIA ........................ mutta oma siskoni on kyllä hieman kypsempi ja siksi mä ymmärränkin myös hänen suuntautumisensa joskus noihin vanhempiin miehiin. Eli oma sisko on osotus siitä, miksi kaikkia teinejäkään ei kannata vihata. Niihinkin kun mahtuu niin monenlaista ja jotkut teinit osaakin olla ihan empatia kykysiä ja mukavia. Mut näiltä, pahimmilta ainakin, joilla on puuttunu sitää empatia kykyä jotenkin teininäkin niin vaikka sitä aikuisella iällä ois tullutkin rutkasti lisää ei ne silti tuu koskaan olee semmosia ..... Tiedätkö mitä tarkoitan?
Ja vaihda ihmeessä alalle jossa ollaan nuorien kanssa tekemisissä jos se susta hyvältä tuntuu! Itse olen tai olin alalla töissä jossa olin aika monenikäisten ihmisten kanssa tekemisissä, kuitenkin yli 18-vuotiaiden. :)
Näinpä, jos joku olisi päättänyt alkaa kiusaamaan Stubbia niin vääränlaiset farkut olis riittänyt syyksi.
Mulla on kans omissa asioissa sen verran mielenkiintoa etten paljoa pähkäile noilla vanhoilla jutuilla jos kiusaajat ei kävele vastaan (en kyllä oikeestaan sillonkaan, sillon tulee just vaan se "yäk, paskiainen" tunne) tai jos ei tuu vastaan just tän kaltasia viestiketjuja tai esim. lehtiartikkeileita kiusaamisesta.
Meillä ei oo lasten hankkiminen ollu vielä ajankohtaista kun asuttiin expatteina muutama vuosi ja haluttiin asettua eka, nytkin on vielä kaupunki hakusessa että mihin jäädään asumaan. Mut jos nyt pamahtaa paksuksi niin kyllähän tollaset järjestyy ;)
Oon kyllä monesti tullu ajatelleeksi et sit jos lapsia siunaantuu niin miten heidät kasvattaisimme just tohon terveeseen itsetuntoon, että muita ei saa loukata mutta itsekään ei saa hyväksyä muilta p*skaa itseään vastaan ja juuri tuo että massan mukana on helppo mennä mutta se on joskus erittäin huono vaihtoehto.
Tossa mun kiusaamistapauksessa, kyllä pojatkin oli siinä mukana jonkunverran, yleensä koulun pojat ignoras mut kokonaan (no kukapa olis halunnut sen haahkalauman kimppuunsa jos olis erehtyny oleen mulle ystävällinen) mut kyllä siellä muutama reipas nuorukainen huorittelikin, tosin 1/10 siitä mitä tytöt. Tytöt oli tosin kerran palkanneet yhden vähemmän älykkään pojan hakkaamaan mua koulun ulkopuolella ja senhän se teki. Sen pojan isän ja sen pojan kanssa sovittiin asia, ne tytöt kielsi koko tapahtuneen.
Mutta joo, elämää ja kavereita oli onneksi koulun ulkopuolella.
Juu tiedän mitä tarkotat, teinit osaa olla helwetin ärsyttäviä oman navan tuijottajia, maailmannapoja, äänekkäitä räkättejä.. :D Mutta harvoin ne nykyään mua silti ärsyttää, pikemminkin huvittaa :D
.. Oon ilonen et vaikka sulla on ollu noinki kammottavaa nuorena niin sulla on nyt elämä mallillaan etkä tunnu pahemmin tosta enää kärsivän :))
Kiitos. :)
Jos kiusaajani tulisi pyytämään anteeksi, käskisin sen painua vittuun. Ei ole minun asiani keventää sellaisen mulkun mieltä, joka on pannut minut ja monen muun kärsimään vuosia tapahtuneen jälkeenkin. Kärsiköön omantunnon tuskansa.
Alaikäisenä on hyvä että jos joku kiusaa ja jos kostat niin et joudu vastuuseen mut mulle vittuiltiin amiksessakin. Samal luokal oli yks todella vit.tumaine jätkä joka vittuili mulle joka käänteessä. ja sit sen kaveri joka kans puolusti sitä sen kaverin vit.tuiluu. Mä varoitin sitä monta kertaa et parempi on lopettaa se pilkkaaminen ja haukkuminen mut se ei vaan kuunnellut. ja sit mä kerran tunnilla hermostuin. mä olin suunitellut sitä monesti et hakkaan sen kunnolla ja sit mä vaan tein sen.
Raahasin sen niskasta ulos kun kukaan ei nähnyt ja hakkasin sitä varmaan 3 minsaa taukoamatta kunnolla niin et se ei enään liikkunut. Onneksi ei sentään kuollut mut pahoja vammoja se sai eikä se koulua taida käydä enään ikinä. Oikeesti tuli hyvä olo et sain kostettua eikä ole kaduttanut yhtään. Puol vuotta sain ehdollista mut pidin sitäkin liiallisena. Ehkä kaks vuotta myöhemmin hakkasin sen kaverin uudestaan jossáin kaupunkilla kun se vittuili taas jotain.
En ole oikeesti väkivaltainen mut mulla nyt ei ollut muuta mahdollisuutta. Opettajat tiesi ja reksi tiesi ja luokalla olevat tiesi et se koko ajan ärsyttää ja vittuilee. Kukaan ei vaan tehnyt mitään ennen kuin suutuin. Minusta kiusaajien pitäis puolustaa itseään vaikka puukolla kun ei kukaan muuten välitä eikä huomaa.
Tarkotat varmaan että kiusattujen?
Tää menee nyt vielä "muutamaa" astetta pahempaan mutta kouluampumiset taitaa perustua just tollaseen, jengi kiusaa yhtä tyyppiä jatkuvasti ja tauotta KUNNES se sitten kilahtaa ja sitten ollaankin että voi voi, miten se nyt tolleen.
Niin, ja sitten on vielä niitäkin jotka ylireagoivat kaikkeen. Mitä hittoa esimerkiksi pitäisi tehdä naapurille, joka yritti lyödä minua lumilapiolla? Ja miksikö? Hänen mielestään vittuilin hanelle jatkuvasti. Ja miten minä sitten vittuilin? Kehtasin sanoa iloisesti hei ja päivää ja onpas tänään tullut paljon lunta. Siinä se.
Jep, tällänen perustahan se niillä kouluampujilla on tainnut joissakin tapauksissa ainakin olla ja en yhtään ihmettele...
Joskus itsellenikin tuli kaikkea sairasta mieleen, mut onneks niistä ajatuksista on päässy yli. Ne oli sellasia kuinka toivoin niiden tiettyjen ihmisten joillakin hirveillä tavoilla kuolevan jotka kiusas minua ja sitten mulla oli myös itsemurha ajatuksia... Mut ne on niin synkkiä ajatuksia ollu, etten halua miettiä niitä enää.
Mikä muuten sillä Breivikillä oli kun se ampu ne useat nuoret sillä saarella? Oliko silläkin jotain tuommosta kiusaamistaustaa vai muuten vaan oli sairas?
Brejvik on ääri-äärikoikeistolainen ja oikeuspsykiatrien lausunnon mukaan myös sairas.
No en ihmettele yhtään... Anteeksi nyt vain
Ite en oo periaatteessa ikinä kiusannut ketään eikä kukaan oo mua kiusannut. Joskus ehkä ala-asteella tuli nimiteltyä muutamaa luokkakaverii ja jotain pientä kepposen poikasta, mutta en mitään vakavaa. Muutamat juipit on joskus aukonu päätä mutta ite osaan ottaa asiat huumorilla ja auvon päätä takas jos siihen on tarvetta. Mutta nytten kun kaikki koulut loppuin minun osalta keväällä kun valmistuin amiksesta raksamieheks niin olen tosi tyytyväinen että en kiusannut ketään tosissaan. Olisi nimittäin jälkeen päin saattanut kaduttaa...
Muutenkin koulukiusaus on erittäin vakava asia. Ei olis varmaan kiva mennä kouluun jossa samat kiusaajat kiusaa päivästä toiseen.
Kaikille kiusaajille sanon että lopettakaa kiusaaminen, ihan tosi! Se on erittäin lapsellista, varsinkin jos kiusaat pienempiä.
Kaikille kiusatuille taas sanon että ei muuta kun samalla mitalla takasin, se on nimittäin konsti millä kiusaaminen yleensä loppuu.
Ja jos joku heittää jotain läpän tyylistä suustaan, niin ei sitä tosiaan aina kannata ottaa tosissaan.
Asiaa puhut 19v kundi! :)
Olin koulukiusattu. Sitten toinen kiusaajista tuli uskoon ja toinen sairastui syöpään.
Selviskö syövästään? Harmillista kuitenkin tollanen...
.......................
Olin koulukiusattu jo ala-asteen ensimmäisistä luokista asti. Ylä-asteella tilanne meni niin pahaksi etten enää uskaltanut kouluun. Minulla vähän samanlainen tarina kuin sinulla 6 9. Huorittelua ja jopa päälle sylkemistä. tönimistä. Olen aina ollut muita pienenpi kokoseimpi, mutta silti lihavaksi haukkumista, joka pitkällä aika välillä johti pahaan syömishäiriöön. (josta yritän tällä hetkellä parantua). vakava masennus minulle todettiin kun olin 12-13 ikäinen. Jopa suljetulle osastolle silloin yritettiin laittaa. Asun vielä samalla paikka kunnalla kuin silloin, työn saaminen on mahdotonta, sillä kun nimen kuulevat puhelimessa niin eivät kuulemma tarvitsekaan työn tekijää vaikka olisi ollut ilmoitus avoimesta työpaikasta.
Kiusaamisesta minulle on jäänyt paha ihmiskammo. paniikkihäiriö-en välillä uskalla kotoa poistua. vaikka siitä on jo pitkään niin tuntuu kuin se vain jatkuisi täällä tuppu kylässä jossa kaikki tuntee kaikki. Pelkään kiusaajiani vielä ja paljon vieläkin. Anteeksi pyynnön tapaistakaan en ole kuullut ikinä heiltä. vieläkin haukkuvat ja huutelevat. Vaikka luulisi heidänkin akuistuneen jo. En minäkään nyt niin vanha ole (19). mutta kiusaamisesta johtuen en ole uskaltanut hakea jatko opiskelu paikkaa ja siitä syystä minulla ei ole vieläkään ammattia.
Sinulle voisi tehdä hyvää muuttaa vieraalle paikkakunnalle ja tavallaan aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Tärkeintä on se, että opettelet itse arvostamaan itseäsi juuri sellaisena kuin olet, koska se näkyy myös ulospäin. Rohkeasti vain kiinni elämään. Kiusaajasi saavat voiton, jos annat heidän vaikuttaa elämääsi.
Kun koet onnistumisia elämässä, ne ruokkivat sinua uusiin onnistumisiin. Onnea matkaan! :)
Toivottavasti paranet ihmispelostasi.
Varmaan olet kuullut monta kertaa mutta ainoa keino on antaa takaisin. Kiusaamista on vaikea saada loppumaan, koulutoveri otti kaverit muilta ja eristi heidät vielä aikuisenakin. Jostain syystä oli vaikea saada loppumaan, en itse ollut kohteena.
Naisella oli perhe ja silti se jatkui, lopulta he sanoivat on meillä muutakin kuin yksi ihminen ja hänen juttunsa. Hän meni öisinkin väkisin toisten asuntoon ja pelättiin kuin hitleriä ainakin.
Harjoittele hyvänen aika aggressiivisuutta teet kiusaajillekin palveluksen, ettei käy kuten heille.
Vähän molempia oikeastaan. Ala-asteella meidän luokalla oli tyttö jota luokan suositut tytöt kiusasivat. En kiusannut häntä, mutta en myöskään tehnyt asialle mitään vaan suljin silmäni mikä vanhemmiten rupesi kaduttamaan. Minusta se että antaa kiusaamisen jatkua on yhtä paha kuin itse kiusaaminenkin.
Ylä-asteella olin itsekin kiusattu takapenkin poikien toimesta. He kiusasivat kyllä melkein kaikkia, niin opettajia kuin oppilaitakin. Saivat kaksi opettajaa jopa itkemään, toinen opettajista lähti pois koulusta.
Aluksi olin syrjitty ja se jatkui ala-asteen viimeiseen luokkaan ja siitä ylä-astellee josta katkerana parikertaa menin purkamaan ihan vääriin ihmisiin nämä tunteeni ja väärällä tavalla mikä ei auttanut asiaa. Ylä-asteella hetken helpotti kunnes taas oli kiusaus päällä.
Tässä välissä olin hirveän katkera ihminen enkä enää luottanut kehenkään. En uskonut edes siihen että oikeaa ystävyyttä on olemassa vaan se on vain satua.
Ammattikoululla alennuin sitten vielä syrjimään jo valmiiksi syrjittyä ja minulla oli vielä kaveri joka teki samoin. Vasta kun aloin saamaan oikeita kavereita ja
aloin ymmärtää että ei maailma ole niin paha alkoi minua harmittamaan ja suuresti
mitä olin mennyt tekemään ala, ylä sekä etenkin ammattikoululla. Vieläkin harmittaa enkä ole heitä enää nähnyt sen koommin. Nyt olen päättänyt että en enää rupea lyömään lyötyä sillä tiedän sen olevan raukkamaista touhua.
kiusattu.. kiitos jämsäläisten urpojen ..
Vähänkin oot erinlainen täälläpäin niin totta kai kiusataan..
''pitää olla semmonen et poltat ja oot hirvee kova poika'' jne.. onneksi kohta muutto pois, 16v..
Taitaa olla aika yleistä, että jos on erilainen nii joutuu vähästäkin kiusatuksi. Oletpas sitten ujo, pukeudut "väärin", käytät meikkiä "väärin"/ et ollenkaan, hiustyyli "väärä", puhetyyli "väärä" ja myöskin juuri jos ei alkoholi ja tupakka kiinnosta niin ei haluta olla tekemisissä ku et "halua" olla niin cool vai mites se nyt meneekään.
Kiusata voi niin monesta pienestä asiasta ja vain siksi että kuuluu joukkoon ekä jää ulkopuolelle. Ne jotka osaavat ajatella omia etujaan ja eivätkä rupea toisia mielistelemään saattavat jäädä myös ulkopuolelle.
On surullista, että Suomessa lapsi joutuu kiusatuksi siksi, ettei juo alkoholia. Niin kävi minullekin. Yhteiskunnassa on todella sairas suhde alkoholiin, jos raitis LAPSI on pilkanteon kohde.
Tämä ansaitsi miinuksia, niinkö? Tarkoittaako tämä, että miinustajien mielestä raittiiden lasten pilkkaaminen on ihan okei?
Siltä valitettavasti vaikuttaa ainakin joidenkin mielestä. Itsekkin olin lapsi joka ei koskenut alkoholiin eikä lähtenyt juoksemaan muiden mieltymyksen takia ns "juonti" kerhoissa vaikka muutamankerran pyydettiin mukaan. Tämä oli osa syy myöskin siihen miksi minut eristettiin joukosta.
Huvittavinta tässä oli myös se, että sain kulla myös kehuja siitä kun en joutunut ongelmiin juomisen takia, mutta silti eristettiin pois joukosta. Ei juomisen/ katsomisen jättämisen pitäisi oikesti vaikuttaa siihen kuuluuko ryhmään vai ei.
Minua kiusattiin siten, että jätettiin porukan ulkopuolelle. Ala- ja yläasteella välitunneilla yksin olo olisi ollut pahempaa, joten yritin roikkua mukana, mutta aina eristettiin ja tehtiin selväksi että olen ei-toivottu henkilö. Tämä on vaikuttanut itsetuntooni pysyvästi. Vieläkin, 34-vuotiaana tämä vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiini; niitä ei juuri ole. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa ja pelkään ettei minua hyväksytä. Jotenkin se näkyy kai päällepäin koska usein juuri niin käy.
Itsellänikin vähän saman kaltaista tuo kiusaus oli ja vaikuttaa itseeni myös vielä 20- vuotiaana, tosin pahiten silloin kuin joudun porukkaan joista en tunne yhtään mitään ja muut tietävät jo toisensa.
Ainoastaan kerran kun "väkisin tunkeuduin" joukkoon ja yritin vääntää jotain muka hauskaa juttua ja kuunnella mitä muut pätisi ym enkä antanut periksi onnistuin edes jotenkin pysymään siinä pienessä ryhmässä (isommassa ei olisi ollut toivoakaan). Välillä tuntui että ei tästä tule helvettiäkään kun pitää väkisillä itteä tyrkyttää ja puhunkoha mie ny liikaa itsestäni jne jne. Tarpeeksi sitkeästi kun sitä jatkoin alettiin minutki hyväksymään joukkoon vaikka stressiä se minulle toi joka katosi pikkuhiljaa kun huomasin että enää ei tarvii niin paljoa yrittää.
Tosin muissatapauksissa olen täysin toivoton enkä jaksa edes yrittääkkään jolloin jään helposti pois joukosta.
Ylä-asteella sattui sellainen tapaus että rehtori kutsui minut ja vanhempani keskusteluun koska meidän luokalla kiusattiin yhtä poikaa. Minä en ollut kiusaaja mutta olin kuulemma ainut joka sen saisi loppumaan, niin se sitten loppuikin.