2007 olimme isän äidin hautajaisissa, isä alkoi itkemään raskaasti... Minä aloin nauramaan kaikkien niiden ihmisten edessä kun näin isäni itkevän. En ole koskaan solvatakseni alkanut nauramaan hautajaisissa, se on vain minun tapani ollut (Itkeä). Aina kun vanhemmat kokevat jotain surullista tai koskettavaa ja saa heidät itkemään, niin minä alan nauramaan.
Onko kenelläkään vastaavaa? Olen yleensä naama vakavana, mutta kun vanhempani tai sisarukseni kokevat romahduksen niin alan nauramaan (Enkä naura tahallani mollatakseni muita, mutta en pysty koko asialle mitään. Se nauraminen muistuttaa just sellast et joku on heittänyt hirveen hyvän vitsin ja sä et pysty lopettaa nauramist vaikka kuinka yrittäisit.).
Onko kenelläkään vastaavaa? Olen yleensä naama vakavana, mutta kun vanhempani tai sisarukseni kokevat romahduksen niin alan nauramaan (Enkä naura tahallani mollatakseni muita, mutta en pysty koko asialle mitään. Se nauraminen muistuttaa just sellast et joku on heittänyt hirveen hyvän vitsin ja sä et pysty lopettaa nauramist vaikka kuinka yrittäisit.).
Vastaukset 5
Vanhimmat
en minäkään itkenyt kun äitini kuoli n,kuukausi sitten, kaikki muut taisi itkeä hautajaisissa mutta minä en, vaikka raskasta oli muuten, itkin silloin kun hän sairasti, en varmaan pääse tästä yli, yksi ystävänikin jätti minut juuri kun olisin tarvinnut tukea, hän kun oli nähnyt minut aina iloisena, ei ymmärrä miksi nyt en ole,mistähän voisin saada tukea kun en jaksa oikein äidin menetystä, olen ihan yksin, tuntuu että kaikki vihaa suruni takia minua ja kiertää kaukaa, kukaan ei edes soitakaan, raskasta, haluaisin vaan nukkua,
Tunteet eivät ole sotilaita: venäläiset sanovat. Niitä ei liikuteta käskystä, mikäli ovat aitoja.
Tulee mieleen että vastareagtio naurulle läheisen hautajaisille, on puollustusmekanismi omasta avuttomuudesta tilanteessa: kun ei osaa ottaa osaan ja lohduttaa, laittaa lässiksi.Onko niin että et hyväksy vanhempiesi herkkyyttä ja teillä perheessä ei ole aitoa luontevaa tunteiden ilamisua.
Jälkimmmäislle surun kanssa yksin jääneelle sanoisin, että ystävät kokevat olevansa avuttomia ja lukkiutuneita jopa neuvottomia auttaessaan sunua surussa. Voihan olla että surusi laukaisee heissä omat käsittelemättömät surut tai jopa kuoleman pelon.
Aloittajan kannattaisi jotenkin päästä normaaliin ja yleisesti hyväksyttyyn käytäntöön tunteiden ilmaisussa. Jos sinulla on joskus lapsia, niin tilanne on heille hyvin ristiriitainen ja hämmentävä, mikäli käyttäydyt jälkikasvuasi kasvattaessa tuolla tavoin. Lapsi loukkaa tai pahoittaa mielensä ja sinä alat vain nauraa höröttämään. Ei myös ole apljon hyötyä jos tilanteessa sitten selität, että äiti nyt vain on tällainen - joskin sekin parempi kuin outo käytös.
Samoin saattaa koitua itselle kohtalokkaaksi ystävyyssuhteissa, kun viestittää ristiriitaisuutta.
En naura jos ihmistä sattuu kirjaimellisesti... Vaan jos huomaan isäni joka on muutenkin hyvin vakava ihminen itkemässä, minua alkaa naurattamaan vaikka ei oikeasti naurata... En voi sille mitään, se tulee yhtä äkkiä ja huomaamattomasti. Itsekin olen hyvin vakava ihminen, en muistaisi itkeneeni ainakaan 10- vuoteen, olen aina pyrkinyt olemaan vakavana. Minun mielestäni olisin vain kylmä ihminen joka ei reagoi millään tapaan ihmisen suruun. Vanhempani tulevat kuolemaan joskus, ja olen usein miettinyt miten tulen käyttäytymään heidän hautajaisissa. Alkaisinko itkeä todella paljon vai olisinko kylmän rauhallinen vai alanko nauramaan.
Minulla on tunteet pinnalla kun alan nauramaan, en naura toisen pahaan oloon, vaan omaan kyvyttömyyteeni olla auttamatta. Olen vakava ihminen, en pidä hailailemisesta taikka sitten tunteitteni näyttämisestä. Vuosien mittaan olen luonut itselleni kovan kuoren jota on vaikea murtaa, suojatakseni itseäni. Tunnen itseni välillä hyvin ''Outlanderiksi'' hautajaisissa kun muut omaiset itkevät.
Oletko miettinyt, mikä on syy että olet halunnut kehitellä tuollaisen kovan kuoren että surun tunteita ei voi näyttää. Siihen tätyy olla jokin tarve tai sisäinen syy.
EIMOLE