Olen aika hajalla nyt. Isä on todella sairas, kuulin vasta kiertoteitse vahingossa olleen sairaalassa hetki(?) sitten.
Olen 27 vuotias nainen. Elämässäni on ollut paljon vaikeuksia. kasvoi pienellä paikkakunnalla, jossa viihdyin kyllä, olin ujo ja epävarma itsestäni. 12 vuotiaana huomasin pitäväni tytöistä.
13 vuotiaana minut raiskattiin kotibileissä, pidin kaiken sisälläni, koska en halunnut kenenkään tietävän, häpesin.
Silloin alkoi alamäki, ensin lähinnä koulun suhteen, lyhyesti sanottunua olin sekaisin ja väsynyt.
15 vuotiaana löysin harrastuksen jossa 2 v myöhemmin voitin suomen mestaruuden.
Kaikki paha oloni joka näkyi kuitattiin lapsellisuudella ja teini-iällä. (en syytä tästä, koska kysyttäessä en olisi kertonut mitään)
Ahdistus omasta seksuaalisesta suuntauksesta kasvoi ja syyllisyys ja itseinho ...menneistä kasvoi ja sairastuin bulimiaan 19 vuotiaana. Samaan aikaan tapasin ensimmäisen miesystäväni, joka oli erittäin väkivaltainen, suhteen aikana vanhemmat rakastivat vain miestäni ja syyttivät minua ja sairauttani kaikesta 8eivät tienneet väkivallasta kunnes vasta eron jälkeen)
sairastin yhteensä 6 vuotta on/off. Olin usein todella huonossa kunnossa jolloin kuulin aina vain samoja lauseita kuin aina lapsuudesta asti, sinä et pysty. sinusta ei ole siihen. olet tyhmä.
viimeisimmän parisuhteen miehen kanssa päätyttyä (hän oli ainut syy miksi vanhempia kiinnostin silloin, päättyi eroomme) päätin että nyt riittää, en aio enää hävetä, pelätä, uskoa olevani huono.
Olen töissä isäni firmassa, jota haluaisin jatkaa, sillä se on ainut siteemme enää.
En enää kestänyt haukkumista, vähättelyä, sairauteni läpikäyntiä (koska olin jo terve) joten sanoin että niin kauan kuin heillä ei ole kuin pahaa sanottavaa minusta, en voi olla väleissä.
pystyin pikkuhiljaa rakentaa uskoani itseeni, saada kilpaurani takaisin, elämäni raiteilleen, tulla kaaista ulos, vuosia mennyt kohta kolme, eikä edelleenkään mitään yhteydenottoa, minun vain pitäisi mennä käymään ja "olla normaalisti"
en sovi heidän normeihinsa, joten olen väärä ja väärässä, nyt isän ollessa sairaalassa kukaan ei ilmoittanut mitään. laitoin asiallisen viestin äidille että olisi ollut oikein ilmoittaa edes jollain tavalla, minulla on oikeus tietää (??)
isä haluaisi paikata välit, mutta ei ota mitään askelta, minä en enää jaksa pettyä kun joka kerta tekevät saman, sortavat ja haukkuvat, haluan heidän arvostavan minua, mutta sitä päivää en näe, ja se sattuu, aikuisenakin sattuu niin saatanasti, mitä niin pahaa olen tehnyt, etten ansaitse muuta kuin haukkuja, yhdestäkään mitalista/mestaruudesta/ hyvästä työnjäljestä en ole kuullut ainuttakaan hyvää sanaa. ikinä.
pelkään että isäni kuolee nyt, ikävöin perhettä, mutta en enää kestä samaa kohtelua, siinäkin olen liian huono ja tyhmä, kello paljon 5 soi kello lenkille ennen töitä, eikä uni tule kun asiat pyörii mielessä ja itkettää. saisi edes jonkin arvostuksen ja etteivät vähättelisi kokemaani väkivaltaa ja syyttäsi minua siitä, anylysoisi joka hetki ja sekunti jokaista ilmettäni, olen niin väsynyt tähän,
kuoleeko isä ennenkuin pyytää anteeksi kun sanoi minun olevan vitun tyhmä kun syyti itseäni raiskauksesta ja väkivallasta vuosia, minä olin yksin. piste, ainut henkilö vieressä syytti ja hakkasi.
Olen 27 vuotias nainen. Elämässäni on ollut paljon vaikeuksia. kasvoi pienellä paikkakunnalla, jossa viihdyin kyllä, olin ujo ja epävarma itsestäni. 12 vuotiaana huomasin pitäväni tytöistä.
13 vuotiaana minut raiskattiin kotibileissä, pidin kaiken sisälläni, koska en halunnut kenenkään tietävän, häpesin.
Silloin alkoi alamäki, ensin lähinnä koulun suhteen, lyhyesti sanottunua olin sekaisin ja väsynyt.
15 vuotiaana löysin harrastuksen jossa 2 v myöhemmin voitin suomen mestaruuden.
Kaikki paha oloni joka näkyi kuitattiin lapsellisuudella ja teini-iällä. (en syytä tästä, koska kysyttäessä en olisi kertonut mitään)
Ahdistus omasta seksuaalisesta suuntauksesta kasvoi ja syyllisyys ja itseinho ...menneistä kasvoi ja sairastuin bulimiaan 19 vuotiaana. Samaan aikaan tapasin ensimmäisen miesystäväni, joka oli erittäin väkivaltainen, suhteen aikana vanhemmat rakastivat vain miestäni ja syyttivät minua ja sairauttani kaikesta 8eivät tienneet väkivallasta kunnes vasta eron jälkeen)
sairastin yhteensä 6 vuotta on/off. Olin usein todella huonossa kunnossa jolloin kuulin aina vain samoja lauseita kuin aina lapsuudesta asti, sinä et pysty. sinusta ei ole siihen. olet tyhmä.
viimeisimmän parisuhteen miehen kanssa päätyttyä (hän oli ainut syy miksi vanhempia kiinnostin silloin, päättyi eroomme) päätin että nyt riittää, en aio enää hävetä, pelätä, uskoa olevani huono.
Olen töissä isäni firmassa, jota haluaisin jatkaa, sillä se on ainut siteemme enää.
En enää kestänyt haukkumista, vähättelyä, sairauteni läpikäyntiä (koska olin jo terve) joten sanoin että niin kauan kuin heillä ei ole kuin pahaa sanottavaa minusta, en voi olla väleissä.
pystyin pikkuhiljaa rakentaa uskoani itseeni, saada kilpaurani takaisin, elämäni raiteilleen, tulla kaaista ulos, vuosia mennyt kohta kolme, eikä edelleenkään mitään yhteydenottoa, minun vain pitäisi mennä käymään ja "olla normaalisti"
en sovi heidän normeihinsa, joten olen väärä ja väärässä, nyt isän ollessa sairaalassa kukaan ei ilmoittanut mitään. laitoin asiallisen viestin äidille että olisi ollut oikein ilmoittaa edes jollain tavalla, minulla on oikeus tietää (??)
isä haluaisi paikata välit, mutta ei ota mitään askelta, minä en enää jaksa pettyä kun joka kerta tekevät saman, sortavat ja haukkuvat, haluan heidän arvostavan minua, mutta sitä päivää en näe, ja se sattuu, aikuisenakin sattuu niin saatanasti, mitä niin pahaa olen tehnyt, etten ansaitse muuta kuin haukkuja, yhdestäkään mitalista/mestaruudesta/ hyvästä työnjäljestä en ole kuullut ainuttakaan hyvää sanaa. ikinä.
pelkään että isäni kuolee nyt, ikävöin perhettä, mutta en enää kestä samaa kohtelua, siinäkin olen liian huono ja tyhmä, kello paljon 5 soi kello lenkille ennen töitä, eikä uni tule kun asiat pyörii mielessä ja itkettää. saisi edes jonkin arvostuksen ja etteivät vähättelisi kokemaani väkivaltaa ja syyttäsi minua siitä, anylysoisi joka hetki ja sekunti jokaista ilmettäni, olen niin väsynyt tähän,
kuoleeko isä ennenkuin pyytää anteeksi kun sanoi minun olevan vitun tyhmä kun syyti itseäni raiskauksesta ja väkivallasta vuosia, minä olin yksin. piste, ainut henkilö vieressä syytti ja hakkasi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei,
Toi sun isä ei takuulla ole voinut edes aavistaa miten rankkaa sulla on ollut, koska liian monet väkivallan uhrit osaa peittää taitavasti noi kärsimyksensä ulkopuolisilta.
No, onneksi tuo on sun kohdallasi menneisyyttä ja toivon että tulet tosi iloiseksi ja onnelliseksi tulevaisuudessa. Että saat mielenrauhan ja löydät tasapainon.
Sun kannattaa toimia eikä hautoa noita juttuja koska se ei hyödytä mitään.
Soitat isälles ja morjestat sitä, kysy onko ja parempi ja jos on noon sano eyyä kiva juttu, koska oot murehtinu sitä.
Jos sä tykkäät tytöistä niin sitten sä tykkäät tytöistä. Jos joku ei kestä sitä, niin ei voi mitään. Yleensä ihmiset murehtii kyllä omia asioitaan ekaksi , ei nykyaikana lesbot tai homot ole enää kova juttu, koska heitä on niin paljon . Ja jos joku haluu olla ennakkoluuloinen, niin se tulee myös sallia hänelle.
Mutta ittensä kiusaaminen, unettomuus ja tyymyym itkeskely ei hyödytä ketään eikä mitään vaan ihan turhaa itsesäälitouhua vaan,
kiitos kun kirjoitit, isä kävi töissä tänään, en sitten sanonut mitään kun ei itsekkään kysynyt/kertonut mitään, vaan työkaverille, onhan se totta ettei voinut tietää, jotenkin on vaan niin vaikeaa uskoa että jos tajuaisikin miten loukkasi niin ei se käytös ja kohtelu muutu kuitenkaan, kuten ei ennenkään, aikaa on kuitenkin mennyt eikä näy missään että pitäisi mua minään muuna kuin nollana, sopia haluaa varmasti, mutta vain siksi että niin kuuluu tehdä, ei siksi että pitäisi minusta tai välittäisi, on itketty kyllä, muuten mä olen kyllä onnellinen ja sinut itseni kanssa, enkä usko että mun homous niitä haittaa, itseäni haittasi ennen muidenkin edestä, ei enää, nyt tasapainossa muutoin, mutta toi perhesuhde vaan sattuu tosi syvälle, en oo koskaan sanonut että rakastan, ei meillä vaan tehdä niin, kaverin isä juuri kuoli, ennenkuin se kerkesi sille sanoa rakastavansa kaikesta huolimatta, mä pelkään sitä torjuntaa ja nöyryytystä, kun kaikki käytös on aina osoittanut ettei mulla ole mitään arvoa niiden silmissä
Suurin haasteesi on antaa vanhemmillesi anteeksi. Olet selkeästi nähnyt kuinka epäoikeudenmukaisesti olet tullut kohdelluksi ja jätetyksi sivuun merkittävissä perhettänne kohtaavissa tilanteissa, joten ainoa mitä voit tehdä on muuttaa omaa suhdettasi nyt muihin. Niin kuin jo kirjoitit olet sinut itsesi kanssa, mutta et perheesi. Eikö siinä ole asiasi ydin? Suostuisitt unohtamaan menneet siinä määrin, ettei se estä sinua sanomasta isällesi kuinka tärkeä hän on sinulle. Miten isäsi sen ottaa on hänen vastuullaan. Jos isäsi ei osaa olla sinulle isä se on hänen ja sinun elämäsi toisianne erottava tragedia, mutta parempi totuus kuin ainainen suru siitä tuleeko väleihinne parannusta.
Jos et muuta osaa kirjoita isällesi kirje ja anna se hänelle henkilökohtaisesti. Kirjoita se niin monta kertaa, ettet sanallakaan syytä häntä mistään ja osaat ilmaista vain ja ainoastaan suruasi kuinka kaipaat isäsi hyväksyntää ja rakkautta. Yhä!
Maailmassa ei menetä yhtään mitään, jos näyttää tärkeälle ihmiselle haavoittuvaisuutensa. Se on riski, vaatii rohkeutta, mutta samalla se on myös suuren itseluottamuksen osoitus.
Älä hae omaa arvoasi muiden silmistä.
Monille on tosi vaikeaa käsitellä tai näyttää tunteitaan. esim.jos jollekkin läheiselle on vaikka sattunut jotain hirveetä, niin se saattaa aiheuttaa niin suurta avuttomuutta ja voi näkyä karseena tapahtuneen mitätöimisenä tai muuten ihan outona juttuina kun jotkut ei kato vaan kestä tollasia juttuja eikä tajua miten toimia.
Jos sitten oottaa että joku melko sulkeutunut ärripurri esimerkiksi alkaisi osoittaa suurta ymmärrystä , myötätuntoa, lempeyttä ja sallivuutta, niin kyllä siinä odottaa hiukan liikaa ja pettyä saa. Eipä ihminen omalle perusluonteelleen oikein mitään voi, jokainen yrittää pärjätä sillä luonteella millä on paiskattu. Täytyy vaan hyväksyä että aha, tällä mennään.
Vanhan liiton vanhemmille rakkaudesta lepertely on vierasta koska ei niiden lapsuudessa sellasta halailua ja rakkausjuttuja ollut kuin elokuvissa.
Meidänkin äitee näytti "rakkautensa" silittämällä vaatteet viimeisen päälle ja tekemällä kunnon sapuskat. Mutta mä aina ajattelin että hieno juttu kun hoiti noi hommat meidän muksujen eteen, sillä se teki sen rakkaudella.
Sitä mä vielä vaan, että mä ainakin arvostan sua ja uskon että noi muutkin vastaajat.
Eli aika hyvin mun mielestä vai mitä.
Pakko kommentoida kun tuossa edellisessä kommentissa sanottiin että kirje kannattaisi kirjoittaa ja ns. riisua kaikki syytökset/odotukset ym. Eihän sellasta voi(mielestäni) tehdä jos tunteet ei ole aidot. Vain sen varjossa että haluaa korjata välit. Voisin omalla kohdalla kuvitella että en löytäisi sellaista olotilaa että olisin vilpitön sellaista kirjettä kirjoittamaan.. Ja eikö se vastaanottajallekin olisi vain uusi lähestymistapa tms.
Ehkä paras on joskus vaan hyväksyä tilanne ja jatkaa eteenpäin, en tarkoita hyväksyä asioita joita on kokenut, vaan hyväksyä ihmisten suhtautuminen.Niille kun ei mitään voi. Itse olen pitkän hakemisen jälkeen ollut onnellisin kun olen vain päättänyt mennä eteenpäin ja unohtaa menneet, ja nimenomaan ihmisten (vanhempieni) mielipiteet.
Olet saanu erinomaisia ohjeita, miten jatkaa elämääsi.
Katso aina eteenpäin, löydä vahvuutesi ja anna mennä.
Pahinta mitä voit itsellesi tehdä, on jäädä roikkumaan menneisiin tapahtumiiin.
Greatly said! Anna anteeksi ja unohda. Ihmisiä et voi muuttaa, itsesi voit. Menneisyyttäsi et voi muuttaa, mutta suhtautumisesi siihen voit. Olet ansainnut kaiken hyvän, joka sinua odottaa tulevaisuudessa. Luota itseesi, luota elämän mahdollisuuksiin. Kaikki kääntyy lopulta hyväksi, aina jossain vaiheessa. Ole sellaisten ihmisten kanssa, jotka saavat sinut hyvälle mielelle ja arvostavat, tukevat ja hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Ole oma itsesi ja tee asioita jotka saavat sinut onnellisiksi. Lue kirja The Secret - Salaisuus tai joku muu Rhonda Byrnen kirjoista. Ne ovat loistavia! Ainakin omasta mielestäni. Minua ne auttoivat kovasti itseäni matkalla ehjempää minuutta, menneisyydestä hyvien asioiden etsimisessä ja kokemuksista ponnistamisessa ja auttoivat oppimaan käyttämään optimistista elämänasennetta, unelmoimaan. Halauksia ja rakkautta sinulle. Et ole yksin. :)