ne repii mut hajalle. äitini on kateellinen opiskelustani ja jos joskus jonneen matkustan, kyselee työstäni siihen malliin kuin se olisi joku mielenterveyskuntoutujien mesta missä hengaillaan (on mulla hoitohistoriaa takanani ja vielä edessä, mutta tää työ on oikeeta työtä eikä mitään "hoitoa") ja nauttii lihomisestani, yrittää tehdä musta taas sen syöttöporsaan, joka piti sen itsetuntoa yllä. mun pitäisi olla auttamassa niitä niiden projekteissa, vaikka oma elämä ja kotikin on ja niitä pitäisi tässä jaksaa hoitaa, eikä saatana muiden asioista huolehtia!
isääni ei mun oikeat asiat vähempää voisi kiinnostaa, mutta jotenkin mä sen sulatan, eihän se oo ikinä ymmärtänyt mua vaan liimaillut kiiltokuvia mun naamaan ja ollut jonkinsortin paskahalvauksessa aina, kun mun todellinen nahka on tullut esiin. millon hullu, huomionhakuinen, lapsenomainen, jälkeenjäänyt, milloin huora. surullista, että tällainen on sen kaikista lapsista sen omien sanojen mukaan sen lempilapsi, ja kun muut on vaan olleet käsi ojossa ja vältelleet sitä muutoin, mä oon istunut kuuntelemassa, yrittänyt rauhoitella, ymmärtää, jättänyt omat tunteet ja pelot nurkan taa, koska se on tarvinnut jonkun, joka sen mielenhäiriöitä ja raivoa tajuaisi.
saman oon tehnyt siskolleni. vaikka mulla olisi miten kurja olo, se voi jauhaa mulle puhelimessa tuntikausia ja yleensä mun laskuun, kuuntelen, yritän lohduttaa (mitä se ei ota vastaan), kuuntelen, kuuntelen, kuuntelen ja kannan sen paskaa sisälläni kunnes tulee molemmista päistä ulos - kirjaimellisesti. tuskin se osaa yhdistää mun pahoinvointia itseensä, ei se tajua olevansa yks niistä, kenen takia oon itseni tuhonnut. omaa syytähän tää on. enkä mä suoraan sano. olen läsnä minkä pystyn, jätän omat asiani sivuun, annan niille kaikkeni ja paljon sellaistakin, mitä mulla ei ole. oon hyvä näyttelemään, saan ne uskomaan, että olen täällä niitä varten ja niinhän mä taidan ollakin. joskus tuntuu, ettei mua oikeasti ole olemassa. olen äitini jatke, turhan paljon samaa, eikä se ikinä päästä mua vapaaksi vallastaan. tai ei suostu hyväksymään, että oho, se lapsi josta se kasvatti palvelijaa ja perseiden pesijää kun ne eivät siihen itse pysty, onkin jo kaukana. henkisesti ainakin. vapaa? jonakin päivänä.
äiti: sä olet ton kaiken sekavuutesi ja turhan juoksemisen, ostelun alla hyvä ihminen. olet kaunis. ei sun tarvi repiä itsees hengiltä. hellitä jo. älä oo niin saatanan katkera iskälle, ei se sun kanssa olisi näitä vuosia kestänyt, ellei sua rakastaisi. ja niin mäkin rakastan sua, en vaan ole kiinnostunut samoista jutuista kuin sä enkä sun löpinöistäs, vaan sun hyvinvoinnistas, TOTUUDESTA. rakastan sua, mut päästä mut pois.
iskä: älä oleta, että musta koskaan tulee insinööriä tai edes ylioppilasta. mua ei kiinnosta. mä olen tyttö enkä poika, älä ole enää niin pettynyt siitä. luultavasti oon sun lapsistas tervejärkisin ja fiksuin, mikä ei kyllä oo mikään suur sulka hattuun, ja ennen kaikkea mä oon venyttänyt itsehillintääni sen verran sun kanssas, että olis aika sunkin joustaa.
siskoni: lupasin sulle, että oon tukenas aina, eikä se muutu vaikka sitä joskus haluisinkin, vaikka mun terveyden kannalta olis parempi olla kauempana. en silti hylkää sua, joten ala jumalauta arvostaa, hyväksy mut sellasena kuin oon. unohda kauna, myönnä ollees tekopyhä. tajua jo, että sulla on ympärilläs ihmisiä, jotka ajattelee ja rakastaa sua, vaikkei ne ehkä sun hierargiassas niitä kovimpia ookkaan. äläkä vie mun sairauksia, älä aina ota muiden sairauksia omikses, ihan kuin sulla ei omia olisi ennestään.... jätä se paska taakses.
isääni ei mun oikeat asiat vähempää voisi kiinnostaa, mutta jotenkin mä sen sulatan, eihän se oo ikinä ymmärtänyt mua vaan liimaillut kiiltokuvia mun naamaan ja ollut jonkinsortin paskahalvauksessa aina, kun mun todellinen nahka on tullut esiin. millon hullu, huomionhakuinen, lapsenomainen, jälkeenjäänyt, milloin huora. surullista, että tällainen on sen kaikista lapsista sen omien sanojen mukaan sen lempilapsi, ja kun muut on vaan olleet käsi ojossa ja vältelleet sitä muutoin, mä oon istunut kuuntelemassa, yrittänyt rauhoitella, ymmärtää, jättänyt omat tunteet ja pelot nurkan taa, koska se on tarvinnut jonkun, joka sen mielenhäiriöitä ja raivoa tajuaisi.
saman oon tehnyt siskolleni. vaikka mulla olisi miten kurja olo, se voi jauhaa mulle puhelimessa tuntikausia ja yleensä mun laskuun, kuuntelen, yritän lohduttaa (mitä se ei ota vastaan), kuuntelen, kuuntelen, kuuntelen ja kannan sen paskaa sisälläni kunnes tulee molemmista päistä ulos - kirjaimellisesti. tuskin se osaa yhdistää mun pahoinvointia itseensä, ei se tajua olevansa yks niistä, kenen takia oon itseni tuhonnut. omaa syytähän tää on. enkä mä suoraan sano. olen läsnä minkä pystyn, jätän omat asiani sivuun, annan niille kaikkeni ja paljon sellaistakin, mitä mulla ei ole. oon hyvä näyttelemään, saan ne uskomaan, että olen täällä niitä varten ja niinhän mä taidan ollakin. joskus tuntuu, ettei mua oikeasti ole olemassa. olen äitini jatke, turhan paljon samaa, eikä se ikinä päästä mua vapaaksi vallastaan. tai ei suostu hyväksymään, että oho, se lapsi josta se kasvatti palvelijaa ja perseiden pesijää kun ne eivät siihen itse pysty, onkin jo kaukana. henkisesti ainakin. vapaa? jonakin päivänä.
äiti: sä olet ton kaiken sekavuutesi ja turhan juoksemisen, ostelun alla hyvä ihminen. olet kaunis. ei sun tarvi repiä itsees hengiltä. hellitä jo. älä oo niin saatanan katkera iskälle, ei se sun kanssa olisi näitä vuosia kestänyt, ellei sua rakastaisi. ja niin mäkin rakastan sua, en vaan ole kiinnostunut samoista jutuista kuin sä enkä sun löpinöistäs, vaan sun hyvinvoinnistas, TOTUUDESTA. rakastan sua, mut päästä mut pois.
iskä: älä oleta, että musta koskaan tulee insinööriä tai edes ylioppilasta. mua ei kiinnosta. mä olen tyttö enkä poika, älä ole enää niin pettynyt siitä. luultavasti oon sun lapsistas tervejärkisin ja fiksuin, mikä ei kyllä oo mikään suur sulka hattuun, ja ennen kaikkea mä oon venyttänyt itsehillintääni sen verran sun kanssas, että olis aika sunkin joustaa.
siskoni: lupasin sulle, että oon tukenas aina, eikä se muutu vaikka sitä joskus haluisinkin, vaikka mun terveyden kannalta olis parempi olla kauempana. en silti hylkää sua, joten ala jumalauta arvostaa, hyväksy mut sellasena kuin oon. unohda kauna, myönnä ollees tekopyhä. tajua jo, että sulla on ympärilläs ihmisiä, jotka ajattelee ja rakastaa sua, vaikkei ne ehkä sun hierargiassas niitä kovimpia ookkaan. äläkä vie mun sairauksia, älä aina ota muiden sairauksia omikses, ihan kuin sulla ei omia olisi ennestään.... jätä se paska taakses.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.