mikä oli se syy erota? Lähinnä mietin sitä, että kuinka huonosti ja kuinka pitkään pariskunnilla on mennyt huonosti ennen kuin ero tuli?
Itse pitkässä parisuhteessa, pari lasta. Sanosinko, että viimiset 6 v on ero aina välillä ollut mielessä, sitten menee taas ihan hyvin. Taloudellisesti itselläni vaikeaa, jos eroisin ja lapsille en sitä haluaisi tehdä. Nyt vaan taas sellainen vaihe, että ei vaan kestä toisen negatiivista elämänasennetta, mitään muuta yhteistä ei ole kuin lapset ja talo. Mutta kun ei ole mitään "oikeeta" syytä erota, kaikillahan menee välillä huonosti jne. mutta välillä pelottaa, että vielä 10 vuoden päästäkin mietin näitä samoja asioita. Vaikeeta...
Itse pitkässä parisuhteessa, pari lasta. Sanosinko, että viimiset 6 v on ero aina välillä ollut mielessä, sitten menee taas ihan hyvin. Taloudellisesti itselläni vaikeaa, jos eroisin ja lapsille en sitä haluaisi tehdä. Nyt vaan taas sellainen vaihe, että ei vaan kestä toisen negatiivista elämänasennetta, mitään muuta yhteistä ei ole kuin lapset ja talo. Mutta kun ei ole mitään "oikeeta" syytä erota, kaikillahan menee välillä huonosti jne. mutta välillä pelottaa, että vielä 10 vuoden päästäkin mietin näitä samoja asioita. Vaikeeta...
Vastaukset 28
Vanhimmat
Minäkin tätä pohdin.... 12 vuotta yhdessä ja edelleenkin mietin että lähteäkö vai eikö. Puolisoni on niin hirveän rasittava monessa asiassa... Ja kyllä tämä rasittaa että 2 vuotta olen jo päivittäin ajatellut tätä asiaa.. Kymmenen vuotis päivänä menimme naimisiin ja se taisi olla virhe.. Rakastamastani puolisostani kuoritui aivan kammottava pirtti hirmu. Ennen teimme kotitöitä sulassa sovussa. Nykyään emäntä talossa kihisee ja pihisee kuin sahti pannu. Jokaiseen asiaan rupeaa nalkuttamaan jos ei ymmärrä asian pointtia.. Ennen sain mennä Lapin reissuille sukuloimaan ja laskettelemaan, nykyisin alkaa emännän harjan heilutus edes siihen suuntaan antavasta vihjauksesta.. Nyt kun olemme aviopari niin meidän pitää tehdä kaikki asiat yhdessä.. ??? Ei siitä hirviöstä pääse edes kaupassa eroon.. Sinnekkin änkeää mukaan. Kyllä ahdistaa että tätä hautoisin vielä vuosienkin päästä.
Sanoin viime viikolla ystävälleni, joka pohti samoja asioita kuin sinäkin: "Elämme täällä vain hetken, ja siitä hetkestä on aivan liikaa kuluttaa vuosia eron työstämiseen. Elä, älä pohdi liian kauan. Uskalla."
Kyllä melkein pitäisikin.. Mutta samalla pelottaa jo ajatus yksin asumisesta kun on jo 12 vuotta asunut saman naisen kanssa ja nyt pitäisi uskaltaa hypätä tästä oravanpyörästä pois... Ahdistaa jo valmiiksi
Ap tässä. Samoin varmaan sanoisin ystävälleni, joka tätä asiaa pohtisi. Mutta omalla kohdalla niin vaikeaa.. Sillä toki tunteitakin on, olenhan melkein koko aikuisikäni hänen kanssaan ollut, mutta kun ei sitä yhteistä tunnu enää olevan. Ja kun on noi lapset. Jos lapsia ei olisi, niin helppoahan tämä päätös olisi tehdä, Kuitenkin sitä perheen ja molemmat vanhemmat haluaa lapsilleen. Muutenkin poika on tosi vilkas ja herkkä muutoksille, niin mitä tälläinen ero tilanne hänelle tekisi? En haluaisi olla liian itsekäs. En kaipaa mitään uutta suhdetta jne. vaan ihan rauhallista elämää, ilman huutoa ja riitoja. Tämäkin päivä ollut yhtä huutoa.
Itsellänikin on kokemusta erosta, mutta mieheni antoikin minulle hyviä syitä erota (pettäminen, väkivaltaisuus, sairaalloinen mustasukkaisuus). Siksi ero päätöksenä oli minulle helppo. Minun täytyi ajatella lapsia, jotka altistuivat kaikelle sille riitelylle.
Lasten takia ei kannata avioliittoa jatkaa. Huonosta suhteesta kärsivät lapsetkin.
Voisiko jotenkin teidän riitojen syitä lähteä purkamaan? Mikä aiheuttaa riitaa? Itsekkäänä sinun ei kannata itseäsi ajatella. Ennen kaikkea sanoisin, että haluamalla riidattoman ympäristön, teet koko perheellesi palveluksen.
10 vuotta ei ainakaan kannata jahkailla eroa. Jatkuva ylämäki parisuhteessa kuluttaa ihmistä.
No eipä ai tarvis erota, vaan ole mies sano, että nyt muuttuu tahti tässä talossa tai sitten kävellään loppuelämä eri tetiä.
Anna ehdot, joihin kuuluu, eli kerro että haluat sellaisen elämän kuin se oli ennen avioliittoa, eihän liiton olisi sitä pitänyt mitenkään muuttaa tuollaiseksei määräämiseksi.
Nyt on aika nostaa kissa pöydälle, kerro, että kaikki oli hyvin ennen avioliittoa, miksi nyt on mennyt tällaiseksi.
Ja kerro että lähdet Lapin matkalle kuten aikaisemmin, sukulaisia katsomaan ja laskettelemaan, mutta onko täysi mahdottomuus ottaa tuo "nuorikko" mukaan. Kyllä hänkin vaihtelua tarvitsee, olisiko sukulaisissa naishenkilöä, jonka kanssa hän voisi siellä olla.
Miten perustelet väitteesi, että "jos lapsia ei olisi, niin helppoahan olisi tämä päätös tehdä"? Onko kokemusta? Meillä ei ole lapsia, ja kuvittelin, että olisi hepompaa laittaa harkinta-aika vireille, jos olisi lapsia, joiden etua pitäisi ajatella
Mikä aiheuttaa riitaa. No ihan perusjutut, lasten kiukuttelut hermostuttaa, siivoamiset, mihin mennään, koska mennään, mikset sä koskaan, mökytystä, toinen marttyyrina. Ei puhuta. EI mitään ISOA syytä riidellä, ei uskottomuutta, ei väkivaltaa. Molemmilla omat menot ja niistäkään ei juurikaan sanomista tule kummaltakaan.
Lapset kiukuttelee aina. Se ei ole mitään uutta (Tietenkin jos lapset eivät osoita entistä enemmän tyytymättömyyttä kotiolojen vuoksi, mutta teidän tapauksessa näin ei ole). Siivoamiseen voi tehdä listan. Vuorottelette. Siivoatte koko perhe yhdessä viikonloppuisin. Mökötys on julmaa. Siitä pitäisi päästä eroon. Marttyyrinakaan olo ei ole kaunista katseltavaa. Puhumista teille pitäisi keksiä. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita? Omat menot? Oletteko tehneet mitään yhdessä? Perheenä? Viettäkää aikaa yhdessä, silloin sitä puhumistakin löytyy! Puhuminen on tärkeää...
"Siivoamiseen voi tehdä listan."
On yritetty ja ei toimi... esim. vessan peseminen oli merkitty miehen viikottaiseksi hommaksi omasta toiveestaan ja pahimmillaan meni parikin kuukautta, että vessaa ei pessyt kukaan ja minä sitten lopulta. Yhteisesti siivoamistakin on kokeiltu, mutta mies pari mattoa tampattuaan tuumasi, että nyt tämä siivous riittää hänen osalta. Ja itse oli kuitenkin pahin sotkija; lampsi kurakengät jalassa sisällä ja jätti tavaransa aina siihen, mihin ne sattuivat tippumaan.
Mulla takana parisuhdetta pian 26v... nyt vasta löysin rohkeutta tehdä ratkaisun...
Onhan se iso kynnys lähteä pitkästä liitosta, mutta mietin juuri tuota mitä joku aiemmin kirjoitti että meillä on vain yksi elämä ja jos tuntuu että puolet siitä on mennyt hukkaan...
omalla kohdallani kysymys on miehen narsismista ja siihen liittyyvistä asioista...enää ei vaan jaksa!
Kisumirrin, oletteko jo muuttaneet erillenne? Olisi hyvä kuulla kokemuksiasi. Mikä sujui? Missä tuli vaikeuksia?
Täällä oli sikäli sama tilanne että 20 vuotta yhteiseloa takana ja ala-asteikäiset lapset kuviossa. Ex-vaimo "sairastui masennukseen", kun kotona oli "raskasta" ja otti yllätyseron. Alkoi helvetillinen kriisi joka jatkunut jo yli kaksi vuotta. Exä ei ole kanssani suostunut kommentoimaan kahteen vuoteen ja käräjillä hassattu jo 100 000€ huoltoriidassa jonka loppua ei näy. Lapsia en ole tavannut kuukausiin, koska exä tekee kiusaa.
Olimme ihan normaali perhe, talot ja autot ja kulissit kunnossa, mutta lasten myötä parisuhde näivettyi. Tuli riitaa lasten harrastamisista ja vastenmielisistä appivanhemmista ja lopputulos ihan älytön vyyhti, johon sotkeentunut jo melkein kaikki viranomaisetkin ja oikeasti oltiin hyvin pärjäävä perhe ja nyt kaikki taitaa tarvita "terapiaa" lapset mukaanlukien.
Eli vinkkinä: käykää nyt vielä parisuhdeterapiassa tai ottakaa joku "väliaikainen" asumusero. Ajan kanssa varmasti muistuu toisesta mieleen niitä hyviäkin puolia, kun ei ole liian lähellä asioita. Lasten takia ei kannata sotkea ainakaan heti koko kuviota. Lasten etu on tärkein eikä se totisesti toteudu eroissa.
Teemu kirjoitat todellisuutta, tuo ei todellakaan ole lapsille hyvä asia. Olisiko kuitenkin näin "jälkiviisaana" ollut järkeä lähteä vaimon kanssa yhdessä lääkäriin, jotta tuo masennus olisi saatu hoidettua pois.
Masentunut ihminen kun toimii aivan väärin eli tuo äkkiero oli hänen uskonsa päästä tuosta masennuksesta, mutta eihän se paranna, masennuksen hoitoon tarvitaan lääkäri.
Naiset masentuvat usein synnytysten jälkeen pahoihinkin masennuksiin, johtunee elimistössä tapahtuvista suurista muutoksista, hormoonit hyrräävät sanotaan, mutta siihen liittyy hirvittävä määrä erilaisia muutoksia, joita naiset joutuvat kestämään.
On ulkonäöllisiä seurauksia, jää pulleutta, joka kyllä häviää, kun saa liikuttua ja levättyä, lantio saattaa hieman jäädäkin leveämmäksi, on hiusten lähtöä, ihottumia, rakausarpia. Raskaus ja synnytys vaativat naisen keholta valtavasti venymistä, jos mies ei osaa tukea näistä tulee ongelma.
Täällä keskusteluissa on paljon miehiä, jotka nimittelevät vaimojaan vaikka kuinka ilkeilla nimillä juuri näistä raskauden ja synnytyksen jäleisistä muutoksista, eivätkä olekaan tukena.
Teidän pitäisi helliä vaimojanne synnytysten jälkeen ja yrittää joskus kehaista, kuin upea vaimo teillä on ja tukea raskaudesta toipumista tekenällä osan kotitöistä, lähteä yhdessä vaunulenkeille iltaisin, jotta vaimo varmasti saa liikuntaa ja palautuu nopeammin entisiin muotoihinsa jatakuinkin.
Minä pidin perheestäni huolen. Rakensin talon ja maksoin sen poiskin. Vaimon suvussa mielenterveysongelmia eri polvissa- On skitsofreniaa, fibromyalogiaa ja muuta mielenterveysongelmaa ja alkoholismia. Täysipäisiä ei siinä porukassa ole lainkaan ja siksi heihin aikanaan välit katkaisin. Jatkuvaa murhetta heillä oli perheeseeni aina tuoda ja joka asiassa sai olla auttamassa ilman vastapalveluksia. En uskonut että vaimo näin omavaltaisesti toimisi. Hänessä ei sinällään ollut oikein vikaakaan, mutta kun oli kasvattamaton ei oikein taloutta osannut pitää. Minä hoidin enimmät kuviot silläkin saralla. Sukuvikoja nekin. Jälkiviisaus on niin helppoa, mutta ei puolisoni olisi voinut masennustaan myöntää, koska hänen piti aina esittää vahvaa ja vika oli muissa kuin hänessä. En vaan lainkaan ymmärrä hänen patologisuuttaan tässä ja lapsia minulla on kova ikävä ja käräjätkin edessä taas kertaalleen ellei vastapuoli taas hae jotain lykkäystä, mitä on jo mihinkin vedoten pariin ottaen tehnyt. Elämä on yhtä helvettiä, kun toinen tekee lapsilla kiusaa. Ja lapsethan siinä pahiten kärsii. Lääkärillekin sanoivat ihmettelevän missä isä on kun äitinsä ei anna edes puhelimella soittaa.
Pitäkää huolta itsestänne ja muistakaa, että tämä elämä on teille ainutkertainen.
Tehlkää ratkaisunne sen mukaan, ja muistakaa että lapset eivät ole syyllisiä virheelliseen puolison valintaanne.
Minä en vaan jaksanut enää, mies piti toista naista ihan julkisesti ja kotiin tullessa potki minua kuin vierasta sikaa. Kaikki siksi koska toinen nainen on eri kulttuurista ja niin ihana kuin olla voi, hänen sanojen mukaan.'
Minua pilkkas ja uhkailikin, mutta nyt olen kiitollinen, että saan elää rauhassa lopunikääni ja kukaan ei terrorisoi kodissani.
Hyvää elämää ex.lle, hänen niin ihanan uuden naisensa kanssa.
Meillä ei ole mitään yhtä tiettyä syytä vaan 30 syytä. Ja kun lista tuntuu loputtomalta ei voi enään mitään tehdä, en oikeestaan ole edes halunnut. Puolisolla varmaan eri näkemys mutta tässä minun syyni: ei ole kotona juuri koskaan, ei osallistu kotitöihin muuta kuin huutamalla niiden tekemättömyyttä, flirttailee avoimesti toisille naisille, törsää rahansa ja pakoilee laskujen maksua, solvaa minua, sukulaisiani ja ystäviäni ja jopa lapsiaan, käyttää liikaa alkoholia, seksi tulisi olla seisaltaan nopeasti, pyytää minua mukaansa paikkoihin taka-ajatuksena että voisin kustantaa reissun joka hänelle pakottava, ei hoida hampaitaan/terveyttään, rähjää kaiken aikaa, kieltää minulta puhumisen....
Kuulostaa kamalalta :((( Ero ainakin auttaa sinua. Pääset paremman elämän alkuun. Toivon sinulle paljon rohkeutta ja voimaa!
Kiitos, sitä tarvitaan.
Oletko harkitsemassa eroa vai ottanut jo sen ensimmäisen askeleen?
Erosin, koska meilläkään ei ollut mitään muuta yhteistä kuin lapset ja osoite. Eron jälkeen totesin, että oikeasti yhteistä oli vain osoite, koska eron jälkeenkin lapset ovat yhteisiä. No ei sen puoleen, että ex olisi koskaan lapsistaan välittänyt. Ei liiton aikana, ei eron jälkeen. Eron virittelyyn meni kauan. Siitä hetkestä kun ensimmäisen kerran pohdin eroa, oikeaan eroon kului 6-7 v. 10v ennen eroa meni ahdistavan huonosti, siis minun mielestäni. Ex oli "vapaamatkustaja" koko liittomme ajan, joten hänellä meni hyvin ja hän vastusti eroa henkeen ja vereen. Tämä puolestaan enteili riitoja tulevassa erossa. Senvuoksi ero pitkittyikin.
En jaksanut enkä sietänyt ex-miestäni, siksi erosin. Todella hyvä päätös.
Minulla meni huonosti ex-liitossani useita vuosia. Ex-miehelläni ei mennyt huonosti liiton aikana ollenkaan. Ymmärsin häntä. Jos minusta olisi pidetty edes puoliksi niin hyvää huolta kuin minä pidin exästä, niin tuskinpa olisimme eronneet. Ex vaan jotenkin ajatteli, ettei hänen tarvitse mihinkään osallistua ja mitään tehdä, vaikka kuinka kauniistikin pyysin.
Erosin koska mies ei ikinä halunnut puhua mistään, tunsin hänet ihan yhtä hyvin kuin naapurin miehen. Seksiä hän ei halunnut 7 viimeiseen vuoteen vaikka sanoi avioterapeutille että oli saanut elämänsä parasta seksiä minulta. Hän vain oli niin kylmä ja kaikki ystäväni sanoivat eron jälkeen että jo oli aikakin. Olivat olleet vuosia sitä mieltä että mies oli paha narsisti. Itse en sitä nähnyt oli vain todella paha olla.
Joo, no minä tunsin naapurin miehenkin paremmin kuin ex-miehen.. no ei vaiteskaan :). Mutta miespuoliset ystäväni tunsin todella paljon paremmin. Heidän kanssaan voi puhua, heihin voi luottaa, heille voi uskoutua. Ex ei tykännyt puhumisesta eikä minkäänlaisesta avautumisesta, eikä mistään muustakaan. Ei tykännyt ihmisistä, ei minusta eikä lapsistakaan, siksi erosin. Tiesin kyllä, että erosta tulee hankala, koska ex kuitenkin halusi käyttää "palvelujani" eli olin oiva kotiorja. Olen ikionnellinen, että otin loparit.
Kun suhde tuo enemmän niitä alakuloisia ja riitaisia päiviä, kuin niitä onnellisia ja hyviä.
Kun emme vietä enää niin paljon aikaa yhdessä.
Kun huomaa olevansa se ainoa, joka tekee parisuhteen eteen töitä, vaikka toinen niin vakuuttelisikin.
Kun elämä on siinä vaiheessa, että itseäni ärsyttää ja olen alakuloinen.
Tässä syitä, miksi olen eroamassa...
Haettiin miehen kanssa yhteis tuumin eroa,Joulukuussa päättyy harkinta aika ja voi täytellä sen toisen osan. Sitten se miksi eroamme..hmm en tiedä mistä aloittaa. Aloitimme olemaan yhdessä aika nuorena..noin parikymppisinä. Silloin itselläni meni aika lujaa,mistä en ole kyllä ylpeä..eli oli alkoa ja muuta kuvioissa. Kaikki eteni kovalla vauhdilla..oli talvea,kun aloimme seurustella ja jo kesäkuussa menimme kihloihin,alku syksystä muutimme yhteiseen asuntoon ja loppu syksystä huomasin olevani raskaana. Raskaus oli aluksi suuri järkytys siinä elämän tilanteessa,mutta rakkaus sitä pientä kasvavaa juttua mahassa sai minut kääntymään polulla :) Miehelläni oli ollut jo nuoresta asti paha alkoholi ongelma. Katkolla kävi silloin tällöin ja lupasi lopettaa,jaksoi ehkä parhaimillaan olla 1kk selvinpäin ja sitten taas mentiin. En ymmärrä mikä minut sai jäämään hänen vierelleen vaikka olikin niin vaikeaa. Saimme ihanan poika vauvan,raskaus aika oli yhtä helvettiä mieheni ryypätessä ja lupaillessa muuttuvansa. Poikamme ollessa n.3kk minä ja lapsi muutimme omaan asuntoon ja pojan isä omaansa,mutta silti jatkoimme "yhdessä" oloa jos sitä voi siksi kutsua.Pojan ollessa puoli vuotta joutui kumppanini vankilaan. Silloin olin varma,että tämä on nyt tässä. Näin jälkikäteen ajateltuna ja kaiken sen pettymyksen,surun ja vihan jota olen joutunut kokemaan miestäni kohtaan oli idioottimaista uskoa,että hän muuttuisi vankilassa.Kävin pojan kanssa häntä siellä tietyin väli ajoin katsomassa. Pojan ollessa vajaa 2v. talvella menimme naimisiin maistraatissa mieheni ollessa lomilla,kesällä hän pääsi vapaaksi. Kaikki näytti olevan hyvin,vaikka silti tunsin aina pienen pelon läpättävän rinnassani,että voiko kaikki mennä hyvin. No ei mennyt, syksy meni oikein hyvin..talvella se alkoi. Ensin muutamia kertoja viihteellä ja sitten alkoivat katoamis temput,lähti juomaan..lupasi tulla illalla kotiin ja tuli vasta seuraavana iltana. Alkoi sama välinpitämättömyys minua kohtaan..ei ollut väliä jos kielsin lähtemästä,lähti kuitenkin,kielsin tuomasta kavereita,toi kuitenkin ja mikä pahinta...ei huomioinut omaa poikaansa,joka oli juuri tottunut,että isi on elämässä mukana.Kesällä tuli mitta täyteen,millään mitä sanoin ei ollut väliä, alkoholi oli suurinpiirtein paras ystävä ja sitä hänen oli pakko saada.Tiedän,että monet jotka lukevat tätä ajattelevat,että mikä idiootti akka,kun on katsonut tollasta miestä. Monissakin asioissa olen ollut idiootti,mutta en tiedä mikä siinä on ollut..selvinpäin hän on ollut juuri se oikea minulle..ja kai olen niin kauan meidän suhteemme aikana toivonut ja taas uudestaan toivonut,että jospa nyt hän ymmärtää ja lopettaa,mutta ei se niin mene...alkoholismi se pirulainen..jos ei itse halua siihen apua niin ei kukaan muukaan voi sille tehdä mitään. Eli nyt asustellaan pojan kanssa kahdestaan ja isi käy millon jaksaa..eli ei kovin usein,mikä harmittaa lapsen puolesta. Nelisen vuotta kerettiin olla yhdessä ja siitä muistona on paska itsetunto..en ole mitään,mutta edes yhtenä hyvänä asiana ihana poikamme :) Vie varmaan tovin,kun saa itsensä korjatuksi kolhuista joita on kokenut..tai sitten ne ei koskaan korjaannu. siinäpä minun tarina lyhennettynä versiona,muuten siitä olisi tullut todella, todella pitkä jos olisin kaiken kokemani kirjoittanut. Kyllä se tästä..eteenpäin mennään ja koitan arvostaa itseäni jatkossa enemmän,että en ole ansainnut enää tulevaisuudessa samanlaista skeidaa mitä aiemmin olen saanut kokea.