Meillä ero tekeillä ja teini-ikäiset lapset kyselivät isältään että asutteko äidin kanssa sitten lähekkäin jotta heidän on helppo tavata vanhempia. Me aikuiset emme olleet asiasta koskaan keskustelleet ja järkyttyneenä kuuntelin vastauksen joka oli ei, ei todellakaan. Hän muuttaa naapurikaupungiin. Lapset hämillään kysyivät: että et siis halua viikko/viikko huoltajuutta? Vastaus oli: En todellakaan, kerran kuussa viikonloppu saa riittää, tehän olette kohta aikuisia.
Tulin järjettömän surulliseksi lasten puolesta, nytkin itken tätä kirjoittaessa, miten voi isä noin kääntää selän lapsilleen?!
Minun takia hänen ei tarvitse etäisyyttä ottaa ja mitään kolmansia osapuolia ei ole (minun tietääkseni).
Tulin järjettömän surulliseksi lasten puolesta, nytkin itken tätä kirjoittaessa, miten voi isä noin kääntää selän lapsilleen?!
Minun takia hänen ei tarvitse etäisyyttä ottaa ja mitään kolmansia osapuolia ei ole (minun tietääkseni).
Vastaukset 37
Vanhimmat
Muutimme erillemme mieheni kanssa helmikuussa. Meillä kolme lasta, joista vanhin asunut omillaan jo pari vuotta. Keskimmäinen muuutti eron yhteydessä isälleen ( jo täysi-ikäinen ) ja nuorin ( 16 ) jäi asumaan minun luokseni.
Minua itseäni on jo useamman vuoden ajan, kun olemme eroa suunnitelleet ja miettineet, surettanut se, että eron jälkeen lasteni ja isän yhteys varmaankin tavalla tai toisella katkeaa. Entinen mieheni on sen luonteinen, että on ollut lastensa kanssa lähes" länsäolevana " arjen toiminnoissa. Hän ei ole juurikaan menneinä vuosina tehnyt lasten kanssa mitään omaa. Hän ei myöskään ole keskustelevaa/ kuuntelevaa tyyppiä, joten lasten ja isän välillä ei ole ollut sellaista suhdetta, että he olisivat purkaneet asioitaan isän kanssa.
Nyt, kun erillään asumista on kestänyt puolisen vuotta, huomaan, ettei yhteydenpitoa juurikaan taida olla. Ex-mieheni soittelee tyttärelleni silloin tällöin, mutta tytär kokee sen kai tavallaan oudoksi, kun ei isää ole aiemminkaan hänen jutut kiinnostaneet. Yritän kannustaa tytärtä opettelemaan tätä uutta tapaa ja yritän selittää hänelle, että jonkinlainen yhteys isään on tärkeä.
Tällä hetkellä ex-mieheni on ( ainakin kesän) toisella paikkakunnalla. Asunto, jonka osti ja jossa poikani asuu, on tässä samassa kaupungissa, missä me tyttäreni kanssa asumme.
Minulla itselläni oli " entisessä elämässä" aika iso rooli isän ja lasten yhteensaattamisessa. Yhteiset lomareissut olivat lähes aina minun suunnittelemiani. Mieheni olisi mieluusti vain puuhastellut omia asioitaan lomalla ( tosin tavallaan " yhdessä" esim. rakentelua mökillä tms.). Näitä asioita ei kuitenkaan yleensä tehty juuri koskaan lasten ehdoilla, vaan tärkeää oli " omat asiat". Nyt, kun ensimmäinen kesä erillään asumista on lähes takana, huomaan, että minä olen taas se, joka on suunnitellut tyttärelleni ne vähäiset " lomatekemiset". Ex-mieheni ei ole ehdottanut mitään yhteistä ajanviettoa hänelle. Syömään toki kerran on kutsunut kaikki lapset.Uskon kyllä, että yhdessätekemistä on vaikea järjestää, koska sellaista tapaa ei ole koskaan ennenkään ollut.
Tämä on mielestäni ikävää. Jos vähäinen yhteys isän ja lasten välillä tässä kohdin entisestään heikkenee, sitä on vaikeaa parantaa jälkeenpäin. Tämä on ikävää lasten takia, mutta suren asiaa myös ex-mieheni puolesta. Haluan uskoa, että hän yrittää parhaansa, mutta on niin uuden tilanteen edessä tässä asiassa, ettei varmaan osaa toimia toisin. Hän ei ole muissakaan ihmissuhteissa ollut " kovin taitava" ja hänen ystävyyssuhteensa ja ihmissuhteensa yleensäkin ovat aika vähäiset ja etäiset.
siili26.
En ymmärrä miksi murehdit exän ja lastesi välistä suhdetta. On täysin exäsi asia järjestää lastensa kanssa tekemistä ja siinä mittakaavassa kuin haluaa.
Koska itse pidät lasten seurasta, järjestä tapaamisia ja matkoja jne heidän kanssaan. Unohda ex.
Suren asiaa lsateni puolesta.Ei ole heidän yksin heidän asiansa pitää suhdetta yllä ja ex-mieheni ei näköjään " osaa". Luulen, ettei se ole halusta kiinni.Lähinnä sosiaalisesta kyvyttömyydestä.
Itselläni ei ole suhdetta tällä hetkellä omiin vanhempiini. Ei ole moneen vuoteen ollut juuri minkäänlaista. He ovat alkoholisoituneita ja isäni väkivaltainen narsisti. Äitini jäänyt siihen suhteeseen hakattavaksi. Kaipaan kuitenkin vanhempia, en tosin juuri heitä, mutta jotain " juuria" kylläkin. Varsinkin tässä eron hetkellä kaipuu vanhempiin on suuri. Tunnen suurta yksinäisyyttä. En haluaisi, että lapsilleni kävisi samoin.
Lapset tarvitsee isää vaikka olisivatkin kohta aikuisia. Luulin että on jotenkin poikkeuksellista että isä ei ole kiinnostunut jälkikasvustaan. Itse asiassa tuli äsken mieleeni että voihan toki olla niinkin että haluaa rajoittaa minun elämää jotta olisin lapsissa " kiinni" koska ero on minun halustani. Tosin hän on siinä väärässä, minä haluan lapsien kanssa aikaani viettääkin.
Järkytyin myös kylmästä äänen sävystä ja tyylistä jolla hän asian ilmaisin. Jos minua itketti niin varmaan lapsiakin vaikka esittivät reipasta.
Siili 26
On hyvin yleistä, ettei lapset kiinnosta lasten isää. Ei liiton aikana eikä sen jälkeen-. Joillekin miehille lapset ovat vain kuluerä, tai kiusankappaleita. Monesti vallankäytön väline suhteessa lasten äitiin. Kukaan ei ole sosiaalisesti kyvytön. Itseään voi halutessaan kehittää, myös vuorovaikutustaitoja kuin kaikkia mahdollisia sosiaalisia taitoja. Siksi lasten tapaamiset ym. eron jälkeen(kin) ovat hyvin hyvin pitkälle tahdosta kiinni. Jos tahtoo ja toimii, niin saa tavoittelemansa. Tietysti mahdollisuuksien rajoissa. Kukaan ei saa kuuta taivaalta. Olen varma siitä, ettei exäsi kärsi itse ollenkaan "sosiaalisesta kyvyttömyydestään". Sillä muutoin hän tekisi jotain asian eteen. Myös minun ex on erityisen erakko, mutta ei kärsi siitä. Miksi muiden pitäisi kärsiä?
Kun tunnet itsesi yksinäiseksi, hakeudu seuraan. Se on ennenkaikkea parasta kaikille, myös lapsillesi. Vaikka et ole tekemisissä omien vanhempien kanssa, voit löytää "varavanhemmat". Minulla oli nuorempana visio, että haluan isovanhemmaksi. Sain kolme ihanaa lasta, joista kaksi vanhinta on jo täysi-ikäisiä. Eivätkä he kumpainenkaan ole yhtään innostunut lapsista. Siksi olen päättänyt jo valmiiksi, että jos lapseni eivät saa lapsia, ryhdyn varamummoksi :). Tai/ja tädiksi nuorempien ystävieni lapsille.
"Lapset tarvitsee isää vaikka olisivatkin kohta aikuisia"
Miten perustelet tämän? Lapset eivät ole kautta aikojen tarvinneet isäänsä. Usein ei edes tiedetä kuka on lapsen isä. Tämä on tätäpäivää yhä tänään. Äitiään lapset tarvitsevat, mutta mummokin tai täti, tai joku muu turvallinen läheinen käy.
Uskon, että ex-miestäni kiinnostavat lapset-omalla itsekkäällä tavallaan. Perheenä asuessamme se ei tullut niin selkeästi esille, kun elimme yhdessä arkea. Nyt kun hänen pitäisi olla se aktiivinen osapuoli, se ei onnistu. Hän on kyllä sosiaalisesti kyvytön, ehkä narsistisia persoonallisuuden piirteitä omaava, kaikkitietävä.
Ei " tarvitse ystäviä" ympärilleen, vaikka kuitenkin tarvitsee. Hankkii niitä vaihtuvista ihastuksista, jotka eivät kuitenkaan kestä. Hän ei siis ole erakkotyyppi, vaan tietyllä tavalla persoonallisuudeltaan erikoinen.
Olen kyllä eron jälkeen hakeutunut ihmisten seuraan. Minulla on paljon ystäviä ja ihana työyhteisö. Myös pari vanhempieni ikäistä " varavanhempaa" mutta se ei kuitenkaan koskaan voi korvata omia juuria ja vanhempia.
Kyllä lapset tarvitsevat vanhempiaan, ovat kautta aikojen tarvinneet.
Monet nykyään ilmitulevat ongelmat ( erityispiirteet ) johtuvat varhaisen vuorovaikutuksen pulmista tai vanhempien läsnäolon puutteesta ( joko henkisen tai fyysisen). luin tänään juuri kirjan narsismista. Senkin juuret ovat varhaislapsuudessa ja erityisesti lapsen ja vanhempien ( ei siis pelkästään äidin) suhteesta lapseen.
Siili26. Lapselle (kuten aikuisellekin) on erityisen paljon hyväksi olla ja elää ILMAN narsististista vanhempaansa kuin elää tämän kanssa.
Lapselle tosiaan riittää, että hänellä on läheinen suhde yhteen aikuiseen. Isän puuttuminen ei ole todellakaan mikään katastrofi. Sensijaan katastrofi on, jos isä on narsisti tai muu persoonallisuushäiriöinen, alkoholisti ym ym ym
Oletko siili26 ajatellut mitä positiivista annettavaa exälläsi olisi lapsilleen? Sosiaalisesti kyvytön kaikkitietävä isä ei tod näk paljoakaan mitään hyvää pysty jakamaan lapsille.
Luin jostain, että lähestulkoon aina eron jälkeen juuri isän täytyy muodostaa ensimmäistä kertaa oma, täysin uudenlainen suhde lapseen. Liiton aikana isän vuorovaikutus lasten kanssa toimii paljolti äidin kautta. Isällä ja lapsilla ei muutenkaan ole kovinkaan usein mitään keskinäistä toimintaa, ilman äitiä. Monesti miehet eivät halua erotakaan siksi, että joutuisivat oikeasti ottamaan jotain vastuuta lapsistaan ja vastaamaan heidän arjesta. Paljon helpompaa ja kivempaa on antaa lasten äidin hoitaa ikävät arkirutiinit.
Kaikesta edellä kertomastani tuntuu välittyneen tieto narsistisesta isästä, joka ei välitä lapsistaan. En kuitenkaan usko, että se on totta. Siksi surenkin.
Tiedän, millainen isä hän " hyvinä aikoina" voi olla ja miten paljon yhteisiä muistoja ( positiivisiakin ) hukkuu tämän uuden, oudon elämänvaiheen alle. Hän on vain tällä hetkellä tilanteessa, jossa ei osaa toimia, koska ei ole mallittajaa. Tämä on ehkä itsekäs ajatus, mutta mielestäni se on näin.
Hänen omassa lapsuudenperheessään on käynyt juuri näin. Nyt vasta kahden viime vuoden aikana on lähentynyt oman isänsä kanssa, koska isä on sairastunut vakavasti ja ex-mieheni on viettänyt ( halunnut viettää?) aikaa hänen luonaan maalla.
Ihminen ei yleensä riitä kaikkeen, jos paljon tai tarpeeksi vaikeaa tapahtuu. Ex-miehesi isä on vakavasti sairas ja siksi exäsi haluaa viettää aikaansa hänen kanssa. Tuskin viettäisi pakosta. Tämä varmasti syö exääsi niin paljon, ettei hän jaksa kiinnittää huomiotaan enää lapsiinsa. Nyt juuri ja vielä. Kyllä varmaan sitten joskus myöhemmin.
Oma lapseni astui ns. kaapista ulos, ja kertoi olevansa homoseksuaali. Se ei ollut minulle mikään yllätys. Sen sijaan vanhoille vanhemmilleni oli eivätkä he sitä hyväksy. Samoin myös ex-miehen isä ei hyväksy. Välit eivät menneet poikki, mutta ovat viileät. Omaan isäänsä kaikilla lapsilla on aina ollut viileät välit, siitä huolimatta etten ole koskaan niin toivonut :). Yksinkertaisesti on ollut pakko hyväksyä, etten ole vastuussa lasteni isä/lapsi -suhteesta, enkä lasten ja isovanhempien suhteesta. Tuo lapsen erilainen seksuaalinen suuntaus on erittäin vaikea juttu joillekin vanhemmille. Jotkut hylkäävät lapsensa kokonaan. Ei sillekään voi yhtään mitään. Jokaisen oma päätös.
"Lapset eivät ole kautta aikojen tarvinneet isäänsä "
Todella surullinen mielipide, jolla ei ole mitään pohjaa. Isä ja isämielikuvat ovat lapsen psyykkiselle kehitykselle erittäin tärkeitä. Tutustu esimerkiksi Jari Sinkkosen kirjoituksiin isän merkityksestä.
Jos lapsella ei ole kunnollista isää ja isäsuhdetta, parisuhde ja isyys ovat erittäin haastavia. Fakta on, että kaikkien ihmissuhteidemme pohja on lapsuuden kiintymyssuhteissa isään ja äitiin. Kiintymyssuhde on tapa hahmottaa maailmaa ja suhdetta muihin ihmisiin,. Turvattomasti kiintyneet ovat tyytymättömiä parisuhteisiinsa ja eroavat siksi helpommin, mutta eivät parisuhteen "huonouden" vuoksi, vaan oman turvattoman kiintymyssuhdetapansa vuoksi.
"Älä itke sisko rukka, itkus menee hukkaan."
Tuo on sellainen asia, johon et pysty vaikuttamaan. Ihan turha siis vuodattaa kyyneleitä. Sitäpaitsi yritä nähdä valoisat puolet: teidän ei tarvitse riidellä mistään, kun ex on päättänyt noin. Tosiasia on myös se, että teini-ikäiset ovat kohta aikuisia ja lentävät pesästä ennenkuin huomaatkaan.
Ero tulossa ja samanlaisia ajatuksia lasten ja isän suhteesta!
Isä ei juurikaan pidä yhteyttä aikuisiin lapsiin...kotona asuvat ovat hänelle kuin ilmaa, kunhan ovat hiljaa ja pysyvät pois jaloista.
Miten mahtaa tapaamiset toteutua jos lapset ei edes halua tavata isäänsä ja isä on sitä mieltä että lapset ovat vaan häiriöksi!
Olisin toivonut että isän ja alsten suhde jatkuisi huolimatta vanhempien keskinäisestä välirikosta mutta ilmeisesti siis turha toivo...
miehelle voi vaan todeta että omapa on häpeänsä jos ei halua panostaa suhteeseen omiin lapsiinsa!
Meillä jo varsin "iäkkäät" lapset eivät ole tavanneet isäänsä eromme jälkeen kuin muutaman kerran vuodessa, ihan ohimennen syömässä mäkkärissä tms. Isän luona eivät koskaan olleet. Mitä he siellä tekisivät, kun isä ei osaa keskittyä muuhun kuin tv:n katseluun tai lukemiseen ym. omiin tärkeisiin asioihin. Miksi lasten pitäisikään nähdä heitä alati arvostelevaa/haukkuvaa, ilkeilevää isäänsä? Ovat tyytyväisiä erostamme, jotta voivat elää rauhassa (isältään).
Täällä on taas tämä asetelma että eron ottaneet naiset psyykkaa toisiaan. Ja narsismi jutut alkaa, kun mies on mies eikä toimi oletustenne mukaan. Onkohan teillä isän puutetta lapsuudessa?
Mikä mies se sellainen on joka ei ymmärrä että hänellä on lapsia jotka tarvitsevat myös isähahmoa!
Syytät naisia siitä että psyykataan toisiamme ja vedetään "narsismikortti" esiin...mutta voisiko siihen olla joku syykin?
No voisikohan tällä palstalla sittenjoku sellainen mies vastata, joka toimii juuri näin? Ei siis ota lapsistaan vastuuta? Ajattelee, että lapsethan ovat jo lähes aikuisia eivätkä tatvitse isäänsä?! Vai mitä liikkuu mielessä, kun omat lapset lähes hylkää. Aiemmin oli kuitenkin päivittäin näköetäisyydellä.Siis perheen yhteisessä kodissa. Ajatteleeko siis taas, että ex-vaimo hoitaa ( narsistisesti)- eikä tämä ollut narsismikortti.
Varmasti on myös paljon heitä jotka ottavat, tiedän sen. Tämä ei olekaan heille tämä kirjoittelu.
Eikun naiset yrittävät elää lasten isän elämää ja pettyvät itseensä, kun se ei ole mahdollista.
Siis miten yrittävät elää lasten isän elämää? Huolehtimalla yhteisistä lapsista? Vai mitä tarkoitat?
Mä luulen, että naiset muka aina tietää parhaiten, miten missäkin tilanteessa toimitaan ja ohjaavat miestä toimimaan sen mukaan. Eivät kysy mieheltä, mitä mies oikeasti haluaa. Eli elävät ja ohjaavat miestä mm. suhteessa lapsiin siihen suuntaan, miten olisi hyväksyttävää ja miten pitää tehdä. SItä edellinen tarkoitti. Sitten tulee pettymys niinkuin sullekin, kun mies ei eläkään niinkuin sä haluat.
Tässä ei ole nyt kysymys siitä, mitä mies haluaa!
Jos on lapsia halunnut ( tässä tapauksessani itse aktiivisesti on) niin ei voi sitten yhtäkkiä vain jättää asioita toisen hoidettavaksi ja selitettäväksi lapsille. Sitähän tässä viestiketjussa just ihmetelläänkin, sitä vastuuttomuutta.
Pettymys tulee minulle lasteni kautta. Ei siis varsinaisesti minulle. En vaan voi ymmärtää, miten mies voi toimia näin?? Nytkin on niin, että lapseni kysyi häneltä viestitse erästä asiaa muutama päivä sitten. Eipä ole isä vastannut. Sitten minä saan selittää lapselleni, miksi isä ei ole vastannut. Eihän minun tietenkään tarvitsisi selittää, mutta kun asun lapseni kanssa ja hän minulle sitä ihmettelee. En kuitenkaan viitsi lapselleni isäänsä haukkuakaan ja ihmetellä.
Mutta niinhän se taitaa tässä maailmassa aina olla; naiset hoitaa lapset ja miehen ja sitten kun nainen tai mies kyllästyy, nainen hoitaa edelleen lapset ja mies yrittää epätoivoisesti etsiä uutta hoitajaa.
Naiset yrittävät ohjata miestä toimimaan... eivät aina siinä onnistu, koska miehet usein haluavat eri asioita kuin naiset.
"Jos on lapsia halunnut ( tässä tapauksessani itse aktiivisesti on) niin ei voi sitten yhtäkkiä vain jättää asioita toisen hoidettavaksi ja selitettäväksi lapsille"
Miten niin ei voi jättää asioita toisen hoidettavaksi? Tottakai voi, ja niinhän miehet usein tekevätkin. Siinä ei tosiaan ole mitään ihmeteltävää eikä uutta. Kun ilmeisesti sinunkin ex-mies ei ole hoitanut lapsiaan liittonne aikana, niin ei sitä voi mitenkään odottaa eron jälkeenkään.
Tuossa edellä kirjoitettiin "Eivät kysy mieheltä, mitä mies oikeasti haluaa."
Usein ei kysytä. Vaikka mies kertoisikin mitä haluaa, kuten esim. ettei halua tavata eron jälkeen lapsiaan, niin sitä ei oteta todesta. Naisen mielestä mies haluaa väärin :D. Väärin tai ei, mutta se on isän valinta, ei äidin.
Jos mies on oikeasti jättänyt huolenpidon lapsista äidille jo avioliiton aikana, niin aikamoinen ihmeidentekijä pitää olla, että saa miehen huolehtimaan lapsistaan eron jälkeen. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mies tiedä, miten lapsista huolehditaan. Niin uskon ap:kin tapauksessa käyneen. Hän on hoitanut ja huolehtinut lapsista, lieneekö antanut miehelle edes mahdollisuutta osallistua lastenhoitoon? Niin se vain useimmiten on, että perheen äiti on se huolehtija ja unohtaa autuaallisesti, että lapsilla on myös isä, Hyvät palstan naiset, kuka uskaltaa myöntää, että on yksin kantanut vastuun kaikesta, ilman edes kysymättä miestä mukaan? Mä ainakin olin sellainen avioliitossa. Se on niin väärin miestä kohtaan ja tajuan sen nyt. Meidän eron jälkeen mies tosin otti vastuuta lapsista erittäin hyvin. Varmasti ihan siitä syystä, etten mä ollut siinä välissä enää hänksläämässä.
"kuka uskaltaa myöntää, että on yksin kantanut vastuun kaikesta, ilman edes kysymättä miestä mukaan? "
En tosiaan myönnä, että ihan vapaaehtoisesti olen yksin kantanut vastuun kaikesta. Yritin ihan tosissani ja erittäin pitkään osallistaa ex-miestäni. Mutta kuten tuossa jo olikin - kun mies ei halua, niin ei voi mitään.
"Jos mies on oikeasti jättänyt huolenpidon lapsista äidille jo avioliiton aikana, niin aikamoinen ihmeidentekijä pitää olla, että saa miehen huolehtimaan lapsistaan eron jälkeen."
Minun kohdalla tämä ihme tapahtui siten, että miehen elämään ilmestyi jo harkinta-aikana tyttöystävä, joka näyttää ottaneen lapsista huolehtimisen asiakseen. Mutta silti lapsi tuli isältään hampaat 2 päivää pesemättöminä ja samoissa vaatteissa jo kolmatta päivää.
"miehet usein haluavat eri asioita kuin naiset." Yleensäkin eri ihmiset haluavat eri asioita. Esim. mies haluaa huhkia töissä, nainen haluaa hoitaa lapsia (voi se toisinkin päin olla). Eron jälkeen mies huhkii edelleen töissä, nainen haluaa edelleen hoitaa lapsia. Joskus se menee näin.
Usein se menee kuitenkin niin, ettei nainen eron jälkeen enää haluaisikaan, tai jaksaisi, pystyisi, hoitaa lapsia niin paljon kuin ennen. Sen vuoksi nainen haluaa lasten isän hoitavan lapsia enemmän. Vaikkei mies itse halua (tai pysty, voi), edelleenkään. Jokainen voi liitossaan sekä erottuaan kantaa kekoon vain oman osuutensa lastenhoidosta, sekä kaikesta muusta mahdollisesta. Olisiko naisten, äitien aika opetella edes hieman vastuuttomammiksi? Myöntää edes itselleen, ettei aina jaksa eikä edes voi kantaa vastuuta kaikesta 100% 24/7. Hulluksihan siinä vain tulee ja ilo katoaa elämästä.
Ei tuossa ole tapahtunut mitään ihmettä. Koska lasten isä ei ole lapsiaan hoitanut.
"Tässä ei ole nyt kysymys siitä, mitä mies haluaa"
Miten niin? Kyllä nimenomaan on. Mitä mies haluaa, sekä tietysti mitä mies tekee, miten toimii. Sinä et ole siitä vastuussa mitä mies haluaa, tekee tai jättää tekemättä.
"lapseni kysyi häneltä viestitse erästä asiaa muutama päivä sitten. Eipä ole isä vastannut. "
"Sitten minä saan selittää lapselleni, miksi isä ei ole vastannut"
Noinhan se menee. Meillä asia oli helppo, koska lapset tiesivät entuudestaan liittomme ajoilta, ettei heidän isällään ole aikaa vastata viesteihin tai puhelimeen. Isällä kun aina ollut tärkeämpää tekemistä kuin lapsille viestittely.
Kyllä minun ex-mies on hoitanut lapsia liittomme aikana ja yhdessä teimme monia asioita( lasten harrastusten seuraaminen yms. ). Isä oli perheen arjessa mukana ja puuhaili kotona monia asioita ollen läsnä. ( nikkarointi).
Siitä syystä kovasti ihmettelenkin, miten voi yhtäkkiä ikäänkuin " alkaa kokonaan elämään uutta elämää" . Eron jälkeen on luonnollista, että yrittää alkaa elää uutta elämää ilman minua, mutta sitä en ymmärrä, ettei muista lapsia ( nuoria ) edes olevankaan. Ainakin siltä se ulospäin näyttää. Tekstiviestiin vastaaminen ei ole kovin vaikeaa ja on kyllä aiemmin ( yhdessä asuessamme ) vastannut lasten lähettämiin viesteihin.
En siis myönnä, että olisin yksin kantanut vastuun kaikesta avioliittomme aikana. Teimme todella monia asioita yhdessä ihan viimeisiin yhdessäasumispäiviin saakka.
Tässä ei nyt siis ole kyse siitä, että minä en jaksaisi hoitaa lapsiani. Heitä ei varsinaisesti tarvitse hoitaa, koska ovat kaikki jo lähes aikuisia, mutta suren ja harmittelen ( ja ihmettelen ) sitä, mihin katosi se isä, joka hän vielä joulukuussa oli?
Exäsi etsii itseään, uutta elämäänsä ja on vähän kadoksissa. Ei tuossa varmaan sen kummempaa ole. Ehkä ex löytää uudelleen myös isyytensä, mene ja tiedä. Teillä on kuitenkin ollut asiat hyvin, jos liittonne aikana isän lasten suhde on toiminut. Isän ja lasten suhde tiivistyy usein viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset muuttavat omilleen.
Olen nelikymppinen nainen, en eroperheen, vaan tuikitavallisen ydinperheen lapsi.
Isäni on reipas eläkeläinen, äitini on kuollut jotain vuosia sitten. Olin aina ns äidin tyttö ja olen asiaa hänen edesmentyään miettinyt... Että miksi näin? Siksi, ettei isä ottanut koskaan mitään erityistä isän roolia minun ja veljeni elämässä. Ei siksi, että äiti olisi ollut voimakastahtoinen nainen tms ja sulkenut isän perheen ulkopuolelle, vaan siksi, että isälle on aina ollut jotenkin vaikeaa kaikkien tunneasioiden käsitteleminen ja tunteiden osoittaminen. Minulla on isä, muttei ole koskaan ollut mitään isä-tytärsuhdetta. Olenko katkera? En, koska mitä ei ole, sitä ei osaa edes kaivata. Ihan täyspäinen ihminen minusta kuitenkin on tullut - ja tiedän, että meitä "on isä, mutta ei ole"- ihmisiä on enemmänkin, ihan ilman avioerojakin.
"on isä, mutta ei ole"- ihmisiä on enemmänkin, ihan ilman avioerojakin."
Juuri näin, myös minulla. Meitä on varmaankin suurin osa, niin eronneissa kuin vielä liitoissaan olevista. Tosin isäni kanssa tulin hieman läheisemmäksi hänen ollessa eläkkeellä, saatuani omia lapsia.
Tuo on niin totta. Minäkin olin äidin tyttö. Isäni oli paljon töissä, joskus viikonloputkin. Vapaa-aikansa käytti harrastuksessa, urheilussa. Niin vaan oli. Aika harvalla ystävälläni siihen aikaan oli ns. osallistuva isä. Joten eiköhän tuo poissaoleva isä ole erittäin perinteinen miehen rooli perheessä, yhä edelleen. Eroperheissä, joissa on tämän perinteisen tyylin isä, on helpompaa. Ei tarvitse funtsailla miksei isä halua kokoajan olla lapsiinsa yhteydessä.