Heitänpä sellaisen väitteen, että nettideiteissä on keskivertoa enemmän niitä ihmisiä, varsinkin miehiä, joilla ei ole kokemusta rakastumisesta. He eivät ole kokeneet sitä, miltä se tuntuu kun toista ei saa pois mielestä, kun lentää perhosia vatsassa ja toista ihmistä haluaisi koko ajan ajatella, muistella; kun toista ikävöi erossa ollessaan niin että sydämeen ihan konkreettisesti sattuu.
Kun tällaiset ihmiset ryhtyvät hakemaan parisuhdetta niin he olettavat, että se hoituu kuin työpaikan hakeminen: laaditaan kriteerit, haastatellaan ja jos ei mitään negatiivista ilmene niin otetaan koeajalle. Taustalla on ajatus, että kunhan on sopiva niin kyllä ne tunteetkin ajan mittaan varmaan heräävät.
Vaan kun eivät herää, ainakaan minulla. Kiintymys voi herätä ja tulla tottumuskin; alkaa tuntua siltä että "eipä se yksinkään ole kiva olla", mutta olennainen jää puuttumaan: rakkaus ja intohimo. Ennen pitkää liekki joko hiipuu kokonaan tai sitten kohdalle osuu ihan yllättäen se mies(/nainen) joka sytyttää ihan eri luokkaa olevan liekin.
En kiellä ketään hakemasta järkipohjalta, en tietenkään! Omalla kohdallani tiedän vain, että useimmilla kriteereilläni voin heittää vesilintua. Voin toki määritellä hakevani 173,5 cm pitkää akateemisesti koulutettua normaalipainoista työssäkäyvää miestä, joka harrastaa matkailua ja kokkausta, mutta vaikka tapaisin täydellisesti kriteereihin mahtuvan miehen, joka osoittautuisi myös mukavaksi, huumorintajuiseksi, fiksuksi, vapaaksi, komeaksi... niin mikään ei takaa, että välillemme syntyisi kipinää. Toisaalta live-elämässä voi "hypätä puskasta" mies, joka ei ole juuri mitään noista, ja hän vie jalat alta niin että humahtaa.
Olen tässä kesän aikana ollut kahden vaiheilla laittaisinko profiilin joksikin aikaa mutta nyt tämän "yksinpuheluni" ansiosta muistan taas miksi se on niin turhaa :-/
Kun tällaiset ihmiset ryhtyvät hakemaan parisuhdetta niin he olettavat, että se hoituu kuin työpaikan hakeminen: laaditaan kriteerit, haastatellaan ja jos ei mitään negatiivista ilmene niin otetaan koeajalle. Taustalla on ajatus, että kunhan on sopiva niin kyllä ne tunteetkin ajan mittaan varmaan heräävät.
Vaan kun eivät herää, ainakaan minulla. Kiintymys voi herätä ja tulla tottumuskin; alkaa tuntua siltä että "eipä se yksinkään ole kiva olla", mutta olennainen jää puuttumaan: rakkaus ja intohimo. Ennen pitkää liekki joko hiipuu kokonaan tai sitten kohdalle osuu ihan yllättäen se mies(/nainen) joka sytyttää ihan eri luokkaa olevan liekin.
En kiellä ketään hakemasta järkipohjalta, en tietenkään! Omalla kohdallani tiedän vain, että useimmilla kriteereilläni voin heittää vesilintua. Voin toki määritellä hakevani 173,5 cm pitkää akateemisesti koulutettua normaalipainoista työssäkäyvää miestä, joka harrastaa matkailua ja kokkausta, mutta vaikka tapaisin täydellisesti kriteereihin mahtuvan miehen, joka osoittautuisi myös mukavaksi, huumorintajuiseksi, fiksuksi, vapaaksi, komeaksi... niin mikään ei takaa, että välillemme syntyisi kipinää. Toisaalta live-elämässä voi "hypätä puskasta" mies, joka ei ole juuri mitään noista, ja hän vie jalat alta niin että humahtaa.
Olen tässä kesän aikana ollut kahden vaiheilla laittaisinko profiilin joksikin aikaa mutta nyt tämän "yksinpuheluni" ansiosta muistan taas miksi se on niin turhaa :-/
Vastaukset 30
Vanhimmat
Miehenä voin osan tuosta allekirjoittaa vaikka olenkin ollut rakastunut ja rakastanut.
Ongelma on, että en osaa kuvitella ihastuvani deiteillä tai käyväni niillä niin, että mitään varsinaista kipinää syntyisi ensimmäisellä kerralla. Toisesta tapaamisesta kysyminen on sitten sellainen "jos sua kiinnostaa niin voisin mä toiste ehkä tavata" kun ei vaan pysty sanomaan kerrasta, että tuleeko tästä mitään. Tietty siihen on usein vastauksena vastaan tuleva "ei meillä ehkä oikein ole mitään välillämme vaikka ihan mukavia ollaankin" jolloin toinen kerta ei tule eikä jalat mene koskaan alta.
Olen komea, kaikki perusasiat, koulutukset jne. hyvällä mallilla jne. mutta onko nettideittailussa oikein mitään mieltä jos ei ole kerrasta lämpiävää sorttia? Vaikka nainen olisi fiksu ja viehtättävä, menee ensitreffit aika pitkälti rupatellessa arkisia ja harrastusjuttuja enkä oikein ymmärrä, että miten se voisi miksikään kemiaksi muuttua. Pitäisi aina päästä tapaamaan toistekin että voisi kolahtaa mutta toisaalta mitään en voi luvata sen suhteen. Tai sitten en ole vaan oikeaan törmännyt vielä.
En ole tosiaan mikään suurempi juopottelija mutta tuntuu, että ensitreffit pitäisi ottaa illalla ja sopivasti nauttien. Silloin sitä saattaa päätyä virran viemäksi ja asiat johtaa toisiin itsekseen. Enkä nyt tarkoitaa seksiä välttämättä. Tunti, pari kahvikupillisella on kuin kaverin kanssa juttelisi.
Kemiaa on jo ekalla treffillä, jos sitä on. Toisilla treffeillä sitä on turha odotella, jos ei ekalla ole vielä ollut.
Voit siis lakata murehtimasta, et ole menettänyt otollista parisuhdetta.
Lopeta arkisten asioiden rupattelu, siis tylsyys, ja ala puhumaan flirttailevasti, niin johan alkaa kemioita syntymään.
Ja sitten toisaalta kuulee että ekoilla treffeillä on tärkeintä ottaa siitä toisesta selvää, että onko se edes potentiaalista elämänkumppaniainesta. Ja sitten toisaalta naiset ihastuvat välillä minuun ihan vaan vaikken todellakaan flirttaile. Itsekin ihastun mutta siinä kyllä saattaa vierähtää viikko tai kuukausi esim. jonkun työkaverin kanssa puuhastellessa.
Itse ymmärrän flirttailun niin, että se on pientä pilkettä silmäkulmassa ja ilmeitä, hymyjä jne. mutta jotain oikeaa pitäisi samalla myös puhua. Miten kukaan flirttaa kaksi tuntia? Treffeillä minulla ja naisilla kyllä poikkeuksetta juttua riittää vaikka kuinka eikä mitään vaivaannuttavaa hiljaisuutta tule.
Olen ihan vilpittömin mielin liikkeellä eli jos on vihjeitä niin antaa tulla.
Sitä hiton kemiaanne ei todellakaan koe ensi treffeillä ja hyvä jos toisellakaan. Se tunne tulee kun toiseen tutustuu. On turha puhua mistään ekojen treffien kemioista. Ainoa kemia siinä on ulkonäköön viehättyminen tai ei viehättyminen. Se on sinun kemiaasi eli suoraansanottuna pinnallisuutta.
Niin, nythän on kyse siitä minkä ihminen kokee rakastumiseksi.Tuon kun voi määritellä monella tavalla kuten sinä; Perhosia vatsassa niin että ei voi toista unohtaa. Toiselle taas se on vain myönteinen fiilis "kiva nainen/mies joka on oma luonteen suuntainen".Tuohon perään heitetään vain sitten omat tarpeet kuten läheisyys, seksi sekä status asiat; seurustelu,raha yms. joka sitten riittääkin jollekkin.
Jos syvemmin ajattelee niin kyse on ihmisen arvomaailmasta jonka omaa ja mitenkä paljon ajattelut asiaa sekä asioita ylipäätään.Kyse on kosketuksesta omaan itseensä ja tunnemaailmaansa, mitenkä käsittelee asioita.
Kaikki lähtee siis ihmisistä itsestään ja rohkeudesta ajatella.Jollei sitä tee, jää jäljelle vain ns.pinnalliset ja keskeneräinen arvomaailma.
Ja jooo, netistä ei noita ns. syvemmin ajattelevia ihmisiä ainakaan löydy. Kokemukseni on naisista mutta, en lähde väittämään että miehetkään sen fiksumpia olisi, pelkäämpä että päinvastoin.
Tuohon kipinä asiaan sanoisin että, sitä tietää ensinmäisen 5 minuutin aikana, haluaako jäädä kuuntelemaan toisen juttuja vaii ei.
Nettideitin huonoja puolia on se että, se on melko työlästä ja sanoisinko arvan varaista; Juttelet viikosta kahteen viestien välityksellä jonka jälkeen tapaat ihmisen joka ei todennäköisesti sytytä lainkaan vaikka, viestit olisivatkin olleet mukavaa luettavaa.
up
Olen pari kertaa elämässäni ihastunut mieheen (2 - 4 kertaa riippuen siitä miten ihastumisen määrittelee) ja juuri sen takia en millään suostuisi elämään loppuelämääni yksin, kun sen kumminkin pystyy hyvin päässään kuvittelemaan miltä se tuntuu kun saa aidosti olla tykästynyt. Näistä ihastumisista on jäänyt tietty mielikuva siitä millaiset miehet minua viehättävät, ja sen takia haenkin juuri tiettyä tyyppiä (karkeasti ottaen hoikka mies, mutta se menee ihan tapauskohtaisesti että onko joku hoikka mies juuri SE mies josta innostuu).
Kyllähän netissä moni on jäkättänyt siitä että ei saa jäädä odottamaan sitä sopivaa, vaan pitää vain aloittaa väkisin suhde jonkun vastaan osuvan kanssa ettei vain vahingossakaan olisi kranttu ja nirppanokka. Nämä painostajat eivät ilmeisesti sitten itse ole koskaan olleet rakastuneita tai ihastuneita. Luulevat että kenen tahansa kanssa voi alkaa, vaikka ihan perustasolla toisen ihmisen kehon ominaistuoksu jo yököttäisi niin ettei kestä olla hänen lähellään. Eikä sitä aina edes pitkään aikaan rekisteröi itse että on siitä tuoksusta kyse. Monet ovat valmiita ivaamaan että pienestä te ihmiset panette suhteita poikki, mutta ehkäpä se sitten on vain parempi ettei edes aloita, kun tietää että millaisesta itse pitää ja se mikä ei sitä edusta ei vaan koskaan tule muuttumaan miellyttäväksi.
Kaikkiin miehiin joihin ihastuin ihastuin varsin lyhyen ajan sisällä, joten minun on vaikea kuvitella että useamman kerran tapailut jonkun epäkiinnostavan kanssa muuttavat hänet kiinnostavaksi. Yksinkertaisesti vain tiedän miltä se tuntuu kun toisen kanssa a) pystyy puhumaan mistä vaan b) tuntee häneen vetoa. Joskus on onnistunut A ilman B:tä, mikä kyllä aina harmittaa tietysti.
Komppaan Daamia, täsmälleen samaa mieltä esim. tuosta ominaistuoksusta. Seurustelin nuorempana naisen kanssa joka oli kyllä fiksu ja ihan nätti mutta kun sen ihokin tuoksui mun mielestä pahalle saati hengitys. Piti kyllä hyvää huolta hygieniastaan, hoiti hampaansa jne. mutta tuoksu oli vastenmielinen. Ja se ihmetteli kun en halunut enää pussailla, huoh. Vaikea sanoa toiselle, mukavalle ihmiselle että sä haiset niin saatanan pahalle että ihan etoo :( No, onneksi löytyy naisia joiden iho tuoksuu ruusuille ja hunajalle etenkin aamuisin unenlämpöisenä, JES! :)
Mutta tasa-arvon nimissä sanon että toimii se toisinkin päin, joku voi sanoa musta ihan samaai. Kait se on osa sitä kemiaa joo.. onneksi useimmat naiset on sanoneet että tuoksun hyvälle eikä käytöskään ole osoittanut muuta.
Itselleni miehet jotka eivät (muka) tuoksu miltään ovat Se Juttu, jos ovat hoikkia ja naama miellyttää... Kaikki jollekin tuoksuvat, mutta itselleni tulee mielikuva että tämä ei tuoksu millekään ja siihen sitten ihastun.
Hirvittää aina suudella jotakuta upouutta kun sekin pelottaa että maistuu pahalle. Jotkut miehet ovat kaikinpuolin muuten ok, mutta sitten tuleekin omituinen maku suuhun suudellessa. Ja yksi mitä en voi sietää on että mies antaa pyyhkeensä ummehtua ja kuivaa siihen sitten hiuksensa ja kroppansa, ja haisee sen takia pahalle. Tuollainenhan on hoidettavissa, mutta miten nätisti sanot että voisitko järkätä asunnossasi niin että pyyhe ei ummehdu...
Eräs tuntemani mies on sanonut että hän ei halua panna naisia takaapäin, koska KAIKKIEN peräaukko haisee hänen nenäänsä vaikka nainen olisi miten hyvin pessyt itsensä. Kerran hän törmäsi naiseen joka hm... ei sitten ilmeisesti ollut pessyt... ja mies totesi että meinasi mennä seksihalut pysyvästi. x(
Kyllä nämä asiat merkkaa, vaikka ei kaikki niistä tohdi ääneen puhua...
Pään muoto, silmien asento - tässä seikkoja joihin myös voin ihastua, tai en. Jos miehellä on kovin iso pää ja siinä sitten semmoiset viirut "mongolisilmät" jossain kuumaisen pyöreän naaman keskellä, niin ei nappaa ei.
(Ja kyllä minunkin olemuksessani on kaikenlaista kehnoa, että ei minustakaan aina pidetä, eikä tarvitsekaan.)
En ole eikä minua kukaan ole rakastanut ikinä. Olen ollut yksin yli 22 vuotta. Ei ole edes kavereita eikä läheisiä, ei sukulaisia kiinnosta olenko olemassa. Yksin tässä mennään kohti kuolemaa. Murhaajatkin saa enemmän rakkautta kuin minä.
Olen ollut rakastunut, rakastuin nettideitistä löytämääni naiseen.
Omalla kohdallani suurin haaste on se, että ihastuminen ja rakastuminen vaativat henkisen yhteyden. Vaikka nainen olisi kuinka hyvän ja haluttavan näköinen, niin se ei riitä mihinkään, jos en koe, että ajatus- ja arvomaailmamme kohtaavat, ja suurin osa ihmisistä ei kertakaikkiaan jaksa miettiä asioita riittävän perinpohjaisesti, jotta voisin kokea jotain tuollaista heidän kanssaan.
Nettideitin etuna on se, että jos kumpikin on tietoinen tarpeestaan tuollaiseen syvällisyyteen, niin sitä on paljon helpompi tuoda esiin profiilitekstin kautta kuin vaikkapa baarikeskusteluissa.
Suuri haaste on se, että tiedän olevani aivan jotain muuta kuin mitä useimmat mies-stereotypiat sanovat, ja se, että en peittele sitä esimerkiksi profiilitekstissäni, saanee monet naiset epäluuloisiksi.
Olen rakastunut netin kautta tapaamaani naiseen, jokin siinä vaan kolahti jo eka tapaamisella. Suhde kesti melkein 2 vuotta, oltiin molemminpuolin rakastuneita ja onnellisia. TOsin kumpikin myös varattuja minkä vuoksi suhde loppui.
TOisaalta olen tavannut netin kautta myös monta sellaista kaunista ja fiksua naista jotka eivät ole kolahtaneet. Sinänsä harmi, ei ne kanna pitkälle jos ei ole kipinää ja intohimoa.
Varsin mielenkiintoinen väittämä. Itsellekin pyörinyt samanlaisia ajatuksia mielessä, etenkin nettideittailu nostanut niitä pintaan. Netissä tökkii kriteereillä pelaaminen ja puhuminen "oman tasoisista" ihmisistä. Siis jollain asiallisilla rajauksilla saa haettua ne tod.näk. potentiaalisimmat tyypit. Mutta sillon, kun haluaa antaa niille oikeille tunteille tilaa, niin kumppania ei voi etsiä kuin autoa autokaupasta niin, että nämä ominaisuudet pitää olla niin sitten on hyvä.
Yks epäkohta on mielestäni myös seksin merkityksen liioittelu. Onhan se tärkee osa parisuhdetta, mutta vähän ihmettelen 16v tyttöjen huolestuneisuutta neitsyyden tallella olemisesta ja kolmekymppisten miesten haaveilua, jos kerran sais niin elämä on pelastettu. Aivan kuin sitä kumppania ei tarvittaisi kuin siihen yhteen asiaan. Harvat kai kaipaavat sitten edes tunnetta tulla rakastetuksi ja rakastaa.
On sitä tullut oltua hyvinkin rakastunut. Viimeksi ensitapaamisella kolahti vahvasti kohdilleen. Ongelma vaan on se, että rakastuu vääriin ihmisiin :). Eli järki ja tunteet lähtee kiskomaan eri suuntiin vahvasti. Harmillista, kun huomaa jonkun mukavan tyypin olevan susta kiinnostunut, mutta ei vaan kipinä syty. Ajattelen niin, että jollei aikasessa vaiheessa synkkaa, niin ei se kolahda sitten 30. tapaamisellakaan.
"Eli järki ja tunteet lähtee kiskomaan eri suuntiin vahvasti. Harmillista, kun huomaa jonkun mukavan tyypin olevan susta kiinnostunut, mutta ei vaan kipinä syty. Ajattelen niin, että jollei aikasessa vaiheessa synkkaa, niin ei se kolahda sitten 30. tapaamisellakaan. "
Pimpero ei tule märäksi joten luovutat.
Sitä normaalia naisten "kipinöitä" ja "kemioita".
Sitten valitetaan pelimiehistä ja varatuista kulleista.
Voi voi lapsosia.
Minä taas väitän että netissä suurin osa naisista EI OSAA rakastua tai rakastaa vaan ihastella vain kun pimpero märkänä kuuntelee kiertokulluen juttuja.
Suurimmalla osalla naisista tämä "kipinä" vaikuttaa syntyvän vain tietynlaisten miesten kanssa.
Ongelma EI OLE siis miehissä vaan ihan teissä naisissa. Ette vain itse tajua sitä ettekä osaa "kouluttaa" tunteita muuhun kuin automaatttisiin pimperoreaktioihin.
Käy vähän sääliksi teitä.
Katsokaan kun lapsoset on olemassa muitakin tunteita joista voi tulla voimakkaita kuin vain himo ja kiintymys tai sitten "järkivalinta".
Rakastutte vain pimperoonne ja siihen mitä se sanoo. Ette ihmisiin/miehiin.
"Ajattelen niin, että jollei aikasessa vaiheessa synkkaa, niin ei se kolahda sitten 30. tapaamisellakaan"
XD vittu miten yksinkertainen tapaus..."mä ajattelen että jos pimpero ei ole heti märkä nini ei se siitä kostu myöhemminkään".
Kerropa kuinka monta kertaa olet elämässäsi ollut rakastunut. Siis todella _rakastunut_, ei vain ihastunut tai seurustelusuhteessa vaan rakastunut sillä tavalla kuin aloitusviestissä kuvaillaan.
Veikkaan että et kertaakaan. Et ole koskaan kokenut perhosia vatsassa, itkenyt toisen ihmisen takia, halunnut toista hullun lailla, huomannut hymyileväsi idioottimaisesti julkisella paikalla ajatellessasi häntä.
Vain ihminen joka ei ole koskaan sitä kokenut, voi jankuttaa tuollaisia pimperojuttuja. Ja kyllä, miehetkin voivat olla korviaan myöten rakastuneita, hekin itkevät, kaipaavat, haaveilevat jne.
Minä olen kokeillut järkisuhdetta KAKSI kertaa. Ensimmäisellä kerralla odotin puoli vuotta että pystyisin rakastumaan kyseiseen ihmiseen mutta sen sijaan yritin koko ajan yhä enemmän vältellä hänen tapaamistaan. Toisella kerralla tajusin luovuttaa yhdeksän kuukauden seurustelun kohdalla koska fiilis oli ihan sama; yritin jatkuvasti keksiä syitä miksi emme voisi tavata. Kolmatta kertaa en tarvitse. Olen mieluummin yksin kuin järkisuhteessa.
Sama juttu, ei vain yksi vaan kaksi yritystä. Ensimmäinen puolitoista vuotta, toinen noin yhdeksän kuukautta. Mutta kun mies tuntuu vain hyvältä kaverilta tai jopa veljeltä pikemmin kuin rakastetulta niin ei se vaan toimi. Eikä todellakaan ole kysymys mistään nuoruudesta tai kokemattomuudesta; takana on yksi avioero ja 40 vuotta elämänkokemusta.
Toivon, että vielä tulee vastaan se, johon rakastun. Jos ei, niin sitten elän yksin, koska en näe mitään syytä aloittaa parisuhdetta vain järkisyistä (mitä ne syyt ylipäänsä olisivat?)
Aloittaja kiteytti loistavasti sen, mitä itsekin nettideittailusta olen ajatellut.
Naisten vaatima kipinä on helppo synnyttää. Naljailee sopivasti naiselle, on tämän kanssa eri mieltä, öykkäröi sopivasti, ei missään tapauksessa osoita kiinnostusta tai positiivista huomiota naista kohtaan. Tällä tavoin naisten edellyttämä kipinä syntyy.
Itselleni ongelma vaan on, etten halua tällaista naista. Edellä mainittua olen kuitenkin kokeillut onnistuneesti tietääkseni, mistä puhun. Olen ja pysyn kuitenkin kohteliaana, toiset huomioon ottavana miehenä. Tunnen itseni ja arvoni, joten osaan myös arvostaa toisia ihmisiä. Kohteliaisuus ja empaattisuus ovat kuitenkin - ainakin ensitreffeillä - naisille ehdoton turn off.
Sinulla ei ole aavistustakaan mistä tässä ketjussa on kysymys, mutta toivotaan että sellainen nainen löytyy, joka rakastuu sinuun.
Öykkäröinnillä ja hyvällä itsetunnolla (joka on positiivinen ja puoleensavetävä piirre molemmissa sukupuolissa) ei ole yhtään mitään tekemistä keskenään. Tai ehkä mietit nyt mielessäsi 16-vuotiaita pissaliisoja, tämä keskustelu on suunnattu kuitenkin aikuisille.
Enpä voi sanoa olleeni koskaan rakastunut. Ihastunut olen ollut useita kymmeniä kertoja.
Kyllä nuo lapselliset yksipuoliset tunteet kuoli silloin aikoinaan kun naiset läpsi rukkasella naamaan oikeen urakalla, enkä usko että niitä voi enää sillä tavalla tuntea vaikka sitä sattuisi takaisinkinpäin saamaan. Jos tässä nyt johonkin kumppaninkaltaiseen törmäisi niin tuntemukset olisi varmaan luokkaa "no, tässä sitä nyt ollaan, jeppjepp".
Olen lopettanut baareissa käymisen ja asun nykyään takahikiällä. On lähdettävä merta edemmäs kalaan, ajattelin että netin kautta saattaisi kohdata jonkun kiinnostavan ihmisen jota sitten lähteä tapaamaan. Se saattaisi olla parempi kuin lähteä täysin satunnaisesti että no, tällä kertaa sitten sinne ja sinne kaupunkiin harrastamaan sitä tai tätä ja katselemaan jos jotain mukavaa sattuisi, niin minä ajattelin. Tähän mennessä näyttää siltä että olin väärässä, en ole kohdannut ketään.
Olen ollut rakastunut ja vuosien pituisissa suhteissa. Uskon siihen että vanha konsti on parempi. Että on vain odotettava sattumaa tai kohtaloa, hetkeä kun se joku tulee vastaan. Siinä ei ensimmäisenä kysellä työpaikkoja, harrastuksia, musiikkimakua, siinä vain ihastutaan. Netissä tulee ne kriteerit ja jos joku sinänsä melko epäoleellinen asia ei täsmää, se on sitten siinä. Oikeassa elämässä se ei mene niin.
No ei sellainen vastaantuleminen toteudu läheskään kaikilla. Kauniilla ihmisillä toki varmaan jatkuvasti. Nettideitin kriteerien epäolennaisuus on osittain totta, mutta totta on sekin että tosielämässä on vaikea selvittää toisesta varaustilannetta, ikää, lasten lukumäärää, harrastuksia jne. jne, jotka kuitenkin ovat aika kriittisiä juttuja suhteen kannalta.
Jotkut kysyy nuo asiat ihan suoraan ja vastaan mielelläni. Jos siis vaikka tapaan kirjastossa jonkun kivan naisen ja päädytään sieltä kahville.
Ei minua olekukaan koskaanrakastanut. Ei edes vanhempani koska hylkäsi minut juo pienenä.
Mä olin rakastunut ja niin oli myös toinen, mutta mitä pidemmälle suhde meni sitä enemmän meidän erilaisuus alkoi vaikuttaa ja erottiinkin yhteisymmärryksessä.
Aloittajalla on hyvä pointti, mutta miks siinä puhutaan erityisesti miehistä? Tähän mennessä on tullu huomattua että ainakaan oman ikähaitarin naiset ei oo kiinnostunu tutustumaan jos tyypistä löytyy ykskin negatiivinen asia.
Ihmiset ovat temperamentiltaan erilaisia. Toiset ovat ajattelevia varovaisempia tarkkailijoita. Toiset heittäytyvät hallitsemattoman intohimon roihutessa suhteeseen ja ajattelevat että 'rakkaus' oikeuttaa kaiken - perheiden särkemisenkin.
Minun kokemukseni netistä on, että heittäytjille täällä on paremmat markkinat.
.............
Aloin oikein miettimään kaikkia nettitreffejäni ja en muista että olisin ihastunut ekoilla treffeillä kuin kerran. Eli sitä kemiaa, ilmeisesti.
Tämä johtui siitä, että mies oli erittäin avoin, ensin tuntui että liikaakin kertoili kaikki asiansa, En olisi välttämättä halunnut tietää koska en tiennyt tapaanko häntä uudelleen. Mutta kun sitten niiden kahvitreffien päätteeksi erosimme ja hän kaappasi minut auton vieressä karhumaiseen, ihanan hellään ja pehmeään halaukseen kainaloonsa - olin myyty. Ajattelin että tässä haluan olla. Siitä seurasikin monen vuoden seurustelu ja kihlaus.
Ehkä kivoja ekoja treffejä on ollut myös sellaiset joissa tapahtuu jotain spontaania miehen aloitteesta. Lähdetäänkin sieltä kahvilta eteenpäin - ei kapakkaan eikä sänkyyn- vaan mennään vaikka extempore piknikille rantsuun tai torille tai leffaan, näyttelyyn tai johonkin. Siitä tulee sellainen kuva ettei hänen kanssaan tule olemaan tylsää.
Itse en pysty heittäytymään mihinkään ilman alku ihastusta... toisekseen se olisi väärin toista kohtaan. Sillä jossain välissä vastaan tulisi sellainen nainen joka sekoittaa pään. Näin ollen olen mielummin yksin, nautin elämästä ja pidän silmäni auki:) Samoin listat voi heittää roskikseen edellinen ihastukseni oli sellainen että kaikki järki sanoi että pysy erossa, mutta minkäs teet... onneksi se suhde kariutui mahdottomaan draamaan. Mitä ei vaan nyt kaipaa elämäänsä.