Minua hakattiin lapsena, mm. keuhkot lysyyn enkä saanut hetkeen happea. Nykyään kärsin hyperventiloinnista paniikkihäiriöstä. Äiti huusi öisin, enkä saanut nukkua. Ruokaa hierottiin naamaani, potkittiin kun makasin sikiöasennossa maassa, "vittuilin" äidilleni vaikken edes ala-asteikäisenä tiennyt edes mitä se on. Hiuksia revittiin niin että irtoili tuppoina riidan jälkeen, ja riitoja oli melkein päivittäin, välillä oli koko keho mustelmilla ja koulussa jouduin valehdella haavoista että kissa teki. Äiti uhkaili ottavansa lääkkeitä ja meni nukkumaan. Luulimme hänen olleen ottaneen ylliannostuksen ja olimme soittamassa paniikissa ambulanssia kunnes äiti heräsi, oli vain esittänyt nukkuvaa. Kouluarvosanoissa 8 oli jo huono hänen mielestään. Tiukka kuri oli, lapsena en saanut syödä koskaan karkkia tai juoda limonaadia. Sairastuin myöhemmin anoreksiaan ja useampaankin eri syömishäiriöön. Äiti sanoi että olen ilkeä, yritin olla kiltti ja monet miehet hyväksikäyttivät minua traumatisoitumiseen asti. Ja tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta pointtini oli, että minulla oli saatanan tiukka kuri ja joka pienimmästäkin asiasta raivottiin ja lyötiin. Lopputuloksena käyn terapiassa luultavasti loppuelämäni selvittelemässä lapsuuteni traumoja (joista kaikki ei todellakaan tullut tässä ilmi)
Psykiatrini mukaan epävakaa persoonallisuuteni liittyy suoraan lapsuuteeni, samoin stressihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö jne.
Toivon, että minua olisi vain rakastettu, enkä joutuisi kantamaan tätä taakkaa lopun elämääni.
Silti, rakastan äitiäni ja ymmärrän että hän yritti parhaansa ja hänellä oli vain paha olla.
Äidit ja isät: älkää satuttako lapsianne jos heitä rakastatte. Jos ette rakasta, päästäkää heidät asumaan turvallisempaan paikkaan asumaan ja hakekaa itsellenne ajoissa apua.
Jos vanhempani vielä löisivät minua, minä luultavasti tappaisin heidät, sen verran sisääni on patoutunut vihaa.
Psykiatrini mukaan epävakaa persoonallisuuteni liittyy suoraan lapsuuteeni, samoin stressihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö jne.
Toivon, että minua olisi vain rakastettu, enkä joutuisi kantamaan tätä taakkaa lopun elämääni.
Silti, rakastan äitiäni ja ymmärrän että hän yritti parhaansa ja hänellä oli vain paha olla.
Äidit ja isät: älkää satuttako lapsianne jos heitä rakastatte. Jos ette rakasta, päästäkää heidät asumaan turvallisempaan paikkaan asumaan ja hakekaa itsellenne ajoissa apua.
Jos vanhempani vielä löisivät minua, minä luultavasti tappaisin heidät, sen verran sisääni on patoutunut vihaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei ole helppoa ollut sinullakaan.. toivottavasti olet saanut apua, kannattaa ainakin käydä juttelemassa psykiatrille tms, taakka on helpompi kantaa kun siiyätä on saanut keskustella jonkun kanssa. Nimimerkkisi on yritänpärjätä, toivottavasti pärjäät jatkossakin. Be strong :)
annan ruusunpunaisn ruusun ja halin ajatukseni siivin.olet kovan onnen lapsi! eipä ole ihme että vihaa on.mutta pyydän-mene terapiaan tai lääkäriin ja pyydä lähete psukologille tai terapiaan! ei tässä lääkkeet heti auta,mutta se luottamus johonkin ihmiseen ,ammattiauttajalle.ole kiltti ja mene puhumaan painajaisestasi ,asiaan saat käsittelyä ja ymmärrystä että vanhempasi ovat olleet sairaita ja ehkä itsekin oman aikansa uhreja.en pyytäisikään anteeksiantoa vaan valaisemista asian monimutkaiselle jutulle.lähetän eheyttävää energiavoimaajatusta ja rauhaa.anna aikaa itsellesi,käsittele asiaa.voimia
Täällä myös samankaltaisen lapsuuden kasvatti.
Olen jo lähellä viittäkymmentä vuotta ja suuren osan elämästäni olen juossut terapiassa, syönyt lääkkeitä jne.
En ajattele että vanhempani olisivat olleet varsinaisesti sairaita, mutta kovat paineet heillä oli selviytyä taloudellisesti. Myöskin vuorotyötä isä teki ja eli jatkuvassa univajeessa.
En puolustele heidän toimiaan, ovat varmaan tehneet sen mihin ovat kyenneet, se ei vaan riittänyt.
Ainoa mikä minua on auttanut on aika ja ymmärrys. Ja anteeksianto. Kumpikaan vanhemmistani ei ole minulta anteeksi pyytänyt vaan olen itse antanut heille anteeksi heidän kyvytttömyytensä vanhempina.
Se oli pitkä prosessi, monia tunteita, paljon vihaa ja katkeruutta kävin läpi, mutta nyt voin sanoa olevani suhteellisen sinut itseni kanssa.
Eniten minua vihastutti ja suretti se että tuo kaikki lapsudessani tapahtunut paha, murrosikäisyys mukaan lukien, aiheutti sekamuotoisen persoonallisuushäiriön.
Tämä taas vaikeutti ja suorastaan esti kunnollisen ammatin saamisen, myöskään minulla ei ollut eväitä etsiä itselleni hyvää kumppania, joten jouduin parisuhteissanikin mm. väkivallan uhriksi.
Tilanteeni oli niin vaikea että minut laitettiin eläkkeelle. Nykyään tietysti harmittaa kun joutuu lopun ikäänsä kitkuttamaan pienellä sairaseläkkeellä, mutta siihenkin jotenkin sopeutuu.
Tosin kaikki haaveet matkailusta, maksavista harrastuksista jne. saa unohtaa.
En myöskään usko että enää löytäisin kumppania rinnalleni joka ymmärtäisi minua.
Silti olen suurimman osan aikaa kuitenkin jokseenkin tyytyväinen, kunhan en kovin paljoa ajattele elämää eteen, enkä taaksepäin.
Voimia ja tukea sinulle aloittaja, et ole yksin tuossa tilanteessa...meitä on täällä muitakin ja esim. minä pärjään kohtuullisesti.