Luin sanomalehteä ja siinä oli lukuja siitä, minkä verran avioliittoja solmitaan ja puretaan. Tosin sama lienee tai vieläkin suurempia avoliittojen luvut.
Nyt ollut vähemmän näitä prinsessahäitä, mutta erotaan suurinpiirtein puolet tästä luvusta.
Tämän perustella sanoisin, että älkää missään nimessä solmiko ei avio- eikä avoliittoja, eikä missään nimessä pidä hankkia lapsia jos suhteet ovat näin heikolla pohjalla.
Eläkää sitä sinkkuelämää niin kauan, että tiedätte solmiessanne jonkun kanssa liiton, että se tulee kestämään ja oppikaa tuntemaan se kumppaninne ilman yhdessäasumista myös niin tarkkaan, että suhde kestää ne pienet mutkat ja erimielisyydet ilman eroa, jotta tulevalla sukupolvella eli lapsillanne olisi edes jonkinlaisia eväitä rakentaa yhteiskuntta, niin että tekin saatte eläkkeitä.
Nyt voi käydä niin, että tämä levoton elämänne rikkoo lapsenne, jotka sitten oireilevat koko elämänsä ja heidän hoitotarpeensa on niin suuri, että onkin teillä laskun maksun paikka tekemättömästä äidin tai isän osasta, kun elitte sitä eroelämää jonkun uuden luuserin kanssa.
Ei näistä lapsista tule jaksavia aikuisia, he eivät pysty yhteiskunnan rakentamiseen, vain harvat, jos tämä meno jatkuu.
Nyt ei enää ole kysymys mistään pikkuasiasta, vaan täytyy tapahtua ajatusmaailman muutos perhe-elämää koskevissa asioissa.
Perhe-elämää ei voi elää minkään kaupallisen tahdin mukaan, eikä voi olla murkku koko ikäänsä.
On varsin ikävää katsella eronneita naisia, jotka pukeutuvat juuri ja juuri vesirajan alle ulottuviin hamosiin ja piukkoihin, kasvot ovat jo juonteilla, mutta vaatetus kuin pimatsun teinitytön, jolle se sopisi, mutta ei enää äidille.
Samoin on miesten kohdalla, juostaan merkkivaatteissa, ajatetaan moottipyörillä, vaikka perheellä ei siihen ole varaakaan, oletteko todella kaikki jääneet keskenkasvuisiksi, vai mistä moinen johtuu.
Nyt on itsetunnon kasvatuksen paikka, kun tuntee tasapainon itsensä ja ikänsä ja olojensa mukaan, ei tarvitse egoilla eikä hötkyillä minkään perään.
On hyväksyttävä niin oma kuin puolison vanheminen, mikään ei ällöttävämpää, kuin perheensä jättämyt eronnut vonkaamassa tuolla nuorten ihmisten seassa. Hyi hävetkää.
Nyt ollut vähemmän näitä prinsessahäitä, mutta erotaan suurinpiirtein puolet tästä luvusta.
Tämän perustella sanoisin, että älkää missään nimessä solmiko ei avio- eikä avoliittoja, eikä missään nimessä pidä hankkia lapsia jos suhteet ovat näin heikolla pohjalla.
Eläkää sitä sinkkuelämää niin kauan, että tiedätte solmiessanne jonkun kanssa liiton, että se tulee kestämään ja oppikaa tuntemaan se kumppaninne ilman yhdessäasumista myös niin tarkkaan, että suhde kestää ne pienet mutkat ja erimielisyydet ilman eroa, jotta tulevalla sukupolvella eli lapsillanne olisi edes jonkinlaisia eväitä rakentaa yhteiskuntta, niin että tekin saatte eläkkeitä.
Nyt voi käydä niin, että tämä levoton elämänne rikkoo lapsenne, jotka sitten oireilevat koko elämänsä ja heidän hoitotarpeensa on niin suuri, että onkin teillä laskun maksun paikka tekemättömästä äidin tai isän osasta, kun elitte sitä eroelämää jonkun uuden luuserin kanssa.
Ei näistä lapsista tule jaksavia aikuisia, he eivät pysty yhteiskunnan rakentamiseen, vain harvat, jos tämä meno jatkuu.
Nyt ei enää ole kysymys mistään pikkuasiasta, vaan täytyy tapahtua ajatusmaailman muutos perhe-elämää koskevissa asioissa.
Perhe-elämää ei voi elää minkään kaupallisen tahdin mukaan, eikä voi olla murkku koko ikäänsä.
On varsin ikävää katsella eronneita naisia, jotka pukeutuvat juuri ja juuri vesirajan alle ulottuviin hamosiin ja piukkoihin, kasvot ovat jo juonteilla, mutta vaatetus kuin pimatsun teinitytön, jolle se sopisi, mutta ei enää äidille.
Samoin on miesten kohdalla, juostaan merkkivaatteissa, ajatetaan moottipyörillä, vaikka perheellä ei siihen ole varaakaan, oletteko todella kaikki jääneet keskenkasvuisiksi, vai mistä moinen johtuu.
Nyt on itsetunnon kasvatuksen paikka, kun tuntee tasapainon itsensä ja ikänsä ja olojensa mukaan, ei tarvitse egoilla eikä hötkyillä minkään perään.
On hyväksyttävä niin oma kuin puolison vanheminen, mikään ei ällöttävämpää, kuin perheensä jättämyt eronnut vonkaamassa tuolla nuorten ihmisten seassa. Hyi hävetkää.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Kuuleppas, kun ihminen voi todellakin rakastua niin, että jättää kaiken. Ihana uusi, on sen arvoista hänen mielestä.
Minkäs teet, kun tulet jäteyksi, vaikka voisit antaakkin anteeksi.
Kynnysmattoon pyyhitään vaan jalat. Ei sellaiseksi pidä jäädä.
Entä kun se ihana puoliso osoittautuukin vuosien yhteiselämän jälkeen mielenterveyshäiriöiseksi, väkivaltaiseksi tai jotain muuta vastaavaa...
ei sekään ole lasten kannalta hyvä liitto ...
En usko, että tämän nykyinen elämisen tyyli ainakaan jatkossa vähentää avioeroja.
Ihmiset ovat nykyään kovin lyhytjännitteisiä ja " minä-itse" ja oma hyvinvointi on noussut kovin suureen asemaan. Erilaisissa yhteyksissä ihmisiä jopa kehotetaan miettimään, mitä haluat tai toivot elämältäsi. Sitten kun oikein alkaa pohtia asioita, sitä helposti löytääkin omasta elämästään asioita, jotka voisivat olla paremmin. Ihminen on kovin mukavuudenhaluinen eikä tässä tilanteessa jaksa/ viitsi alkaa itse tehdä mitään asioiden eteen vaan ajattelee, että " voi ostaa uuden".( vähän niinkuin erilaisten tavaroiden kanssa ) . Vanha sohva kaatopaikalle ja Ikeasta uusi halvalla.
Kaikissa avioliitoissa on ristiriitoja ja asioita, joista ollaan eri mieltä. Olennaista on se, miten niitä ristiriitoja ratkotaan ( ja minkälainen malli annetaan lapsille ). Lapsi ei kärsi siitä, jos vanhemmat riitelevät, jos he saavat myös kokemuksia siitä, että riitoja voi selvittää ja ratkaista. Sehän ei ole riidan selvittämistä, että erotaan.Kaikki aikuisten välinen vuorovaikutus on lapselle opiksi. Vain näin lapsi oppii sosiaalisia taitoja. Siksi uskon, että niillä lapsilla, jotka ovat saaneet riitojen ratkaisumalliksi eron, on heikompi kyky ratkoa ristiriitoja omassa aikuiselämässään.
Erikseen on tietenkin sitten ne tilanteet, joissa on " todellinen" tarve eroon. - fyysinen väkivalta, liika alkoholinkäyttö tms. Itse olen lapsena elänyt em. perheessä ja olen ikuisesti " katkera" vanhemmilleni, etteivät he eronneet. Oma lapsuuteni oli suurelta osin kauhea, vaikka hyviäkin aikoja oli.
Olen itsekin eronnut omasta avioliitostani noin puoli vuotta sitten. Ero tuli mieheni aloitteesta. Yritin ( yritimme?) selvitellä liitossamme olevia ristiriitoja usean vuoden ajan. Kai jossain onnistuimmekin, emme näköjään kuitenkaan ihan kaikessa. Kävimme erilaisissa paikoissa juttelemassa ammatti-ihmisten kanssa yhdessä ja erikseen. Vaikka liittomme päättyikin eroon, koen, että tämä ristiriitojen työstämisvaihe oli hyödyllinen ja luulen, että opin siitä paljon asioita, joita voin vielä nytkin eron tultua hyödyntää ja tavallaan käyttää selviytyäkseni tästä eroprosessista. Itselleni jäi myös sellainen tunne, ettemme eronneet " kevein perustein". Olemme ex- mieheni kanssa ihan hyvissä väleissä ja saimme eron viralliset asiat sopuisasti hoidettua. Voimme luultavasti jatkossa osallistua lapsiemme tärkeisiin juhliin molemmat ( häät, ristiäiset yms. ) , koska luulen, ettei katkeruutta puolin tai toisin jäänyt. Uskon myös, että lapsemme saivat mallin siitä, että asioita voi yrittää selvittää eikä heti tarvitse
" heittää hanskoja tiskiin" ja luovuttaa.
Nyt 6 olet tehnyt sen minkä monet eroavat jättävät tekemättä. Eli olette käyneet ulkopuolisen asiantuntijan kanssa keskusteluja ja kerrotkin että niistä on ollut prosessissa apua. Kun tämän kaikki eroavat tekisivät, olisi jotain jonka turvin voi rakentaa tulevaisuutta ja saada lasten elämän sujumaan. En rikkoonnu ihan kaikki välit joka suuntaan, kun eroaa asiallisesti, eikä pettäen ja juonitellen.
Siitä sitten kertyy sitä häpeää sinne oman itsetunnon kohdalle, niin että enää ei uskallteta muuta kuin olla syyttäviä kaikkia kohtaan.
Lähellänne kun on aina tai ainakin useimmiten tukijoita, jotka eivät jätä eivät kiusaa.
Omat vanhemmat, hyvät ystävät, jo ölastenne vuoksi erotkaa asiallisesti, ilman sitä ikävää salista kolamatta, joka varmasti keittää sopassa aika vahvasti omaa keitostaan mukana.
Tuossa joku toi esiin, että heitetään vanha arvokas sohva ja tilalle hankitaan Ikean tuote, vaikka vain värin vuoksi.
Samoin käy usein nuorten parien asunnon ostoissa, parketit eivät nuoria miellytä, tilalle hankitaan halpaa ja arvotonta, toinen keittiön kalusteet, uudessa kodissa saatta olla tosi arvokkaat puiset kaapisto, mutta eihän niille osata mitään arvoa antaa, eikun tilalle uudet, on jo ihan epätaloudellista toimintaa, sitten itketään rahapulaa, kun minkäänlaista järkeä ei ole hankinnoissa.
Nyt on toderllakin käynyt näissä uhmissuhteissa aivan samoin, kun on vähän tylsempää eli ihan sitä tavallista elämistä, silloin pitää erota ja vaihtaa uuteen ja monesti paljon huonompaan, aluksihan se tietysti tuntuu aivan ihanalta, kun joku kehuu ja lääppii, mutta samaan mennään, kuten ennekin ja siihen arkeen pitää pystyä molempien, muuten ei hyvä tule.
Lapsia kohtaanhan tämä on ihan kauheaa, aikaisemmin saattoi olla, että vanhemmista toinen oli alituiseen menossa, mutta toinen sentään lasten luona, mutta uuden suhteen kanssa kun molemmat vanhemmat menee ja lapset jopa jätetään allekymmenvuotiaina keksenään kotiin, vanhammat saattavat olla jopa satojen kilometrien päässä juhlimassa tai harrastamassa.
Joku tähän älähtää, että jätettiin sitä ennekin, jotkut jättivät, mutta silloin naapurosto sentään katsoi toistenkin lasten perään, eivät lapset silloin olleet niin yksin kuin nykyisin.
Minusta eronneiden pitää pystyä siihen, että lasten kanssa ollaan, eikä heitä jätetä, kun ovat jomman kumman vanhemman luona, sinä aikana toinen vanhemmista voi sitten kulkea kulkunsa, harrastuksensa.
Tosin lapselle jää tässäkin kokematta vanhemman kanssa yhdessä harrastaminen ja asioiden kokeminen, lapsilla ei enää olekaan lomaa, heillä on arki aina.
Ajaltekaa nyt hitusen verran niillä aivoillanne niitä lapsiannekin, eikä vain sitä uutta ihmettä.
Se on totta , että tänä päivänä erotaan herkästi, mutta ymmärrän hyvin esim. itseni kaltaista ihmistä joka on tehnyt suurin piirtein kaiken sen eteen ettei eroa tulisi. Meillä on tällä hetkellä asumusero meneillää, silti emme ole hakeneet eroa, koska haluamme todella selvittää meidän asioita. Mieheni on pettänyt minun luottamuksen täysin. Hänellä kun oli suhde puolta nuorempaan minun seläntakana. Mitään ei kuulema tapahtunut ( vaikka hän ei ole edes muka nähnyt tätä ihmistä???) mutta minun on sitä hyvin vaikea uskoa. Mies ei myöntänyt koskaan mitään, ja valehteli kaikesta kunnes otin yhteyttä suoraan tähän naiseen. Hän kyllä kertoi kaikki tapaamiset suoraan ja kiertelemättä. Nyt ollaan sitten tilanteessa missä en usko enää sanaakaan mitä mieheni suusta pääsee. Hän ei vieläkään myönnä mitään, vaikka olen jo kuullut ja selvittänyt asiat moneen kertaan. Nyt sitten pariterapiaan, joka tuntuu täysin turhalta koska en voi rakentaa mitään meidän välille valheeseen perustuen. Meillä on uusioperhe ja liitomme on kestänyt jo 12 vuotta. 3 lapsista on jo muuttanut kotoa pois ja jäljellä on enää ainut 15 vuotias minun lapseni. Eli mies lähti heti pettämään kun sai omat lapset pois maailmalle, ja jotka minä olin suurimmaksi osaksi kasvattanut, koska työ on ollut miehelleni aina todella tärkeää, eikä hän ole koskaan pitänyt edes lomia. Minä sen sijaan ajattelin, että autan miestäni kaikin tavoin hänen omissa yrityksissään ja hoidan enimmäkseen kodin, vaikka itsellänikin oli yritys jossa oli 6 työntekijää. Uskoin, että liittomme kestää kaiken ja että vietän koko loppuelämän tämän miehen kanssa. Ja niin me molemmat aina suunniteltiin. Nyt kaikki on rikki ja olen todella huonossa kunnossa itse. Teen parhaani lapseni eteen ja yritän selittää tapahtunutta, mutta tämä on hänellekkin vaikeaa, koska on oppinut rakastamaan miestäni melkein kuin omana isänään. Tyttäreni oli 3 vuotias kun tapasimme. Muut lapset oli 5, 7 ja 13 vuotiaita. En tiedä olenko minäkin kasvanut ihmisenä vuosien varrelle niin paljon, että en halua enää uhrautua yksin kaiken eteen. Vaadin tasa-arvoista ja kunnioittavaa kohtelua. Haluaisin todella pelastaa tämän liiton, mutta en ilman totaalista rehellisyyttä. Itse jo olen miestäni loukannut olen myöntänyt virheeni heti ja ollut rehellinen. En tiedä. Missä kulkee raja? Edellisestä liitosta erosin, koska siinä tein juuri sen virhearvioinnin mistä kirjoittaja puhuu. Liian heppoiset perusteet. Olin nuori ja tyhmä. Että näin minulla.
Mitä hyötyä on pakottaa terapiaan ihminen, joka ei itse sinne halua? Ei hän sielläkään suutaan saa auki, ainakaan sun läsnäollessa. Mä suosittelen sulle erikseen terapeutin kanssa juttelua ja miehesi menee jos menee yksikseen juttelemaan. Kaikki ihmiset ei vaan yksinkertaisesti koe terapiasta olevan hyötyä eivätkä pysty avautumaan vieraalle ihmiselle. Älä pakota miestäsi sinne. Hän on jo käytöksellään osoittanut, ettei halua puhua koko asiasta. Hukkaatte vaan yhteiskunnan tai omia varojanne ihan turhaan.
Minä kyllä pakottaisin ja syystä, että nämä terapeutit ovat aika osaavia ja osaavat avata ihmisen puhumaan, eivät he ole moittimassa vaan auttamassa.
Joku voi kokea jyrkän vastarinnan asiaa kohtaan, mutta kun sinnen vihdoin päätyy, tuntee kyllä saavansa eväitä elämään eteenpäin.
Vain rikkinäiset ihmiset eroavat, tasapainosiet ihmiset osaavat asettaa asiat kohdalleen ilman erojakin.
Tasapainoinenkin menee kyllä rikki, jos jatkuvasti ahdistuu toisen rikkonaisuudesta,
Sinne kannattaa aluksi mennä kumpaisenkin yksin, jotta saa yksityisyyden ja oman äänensä kuuluville, sillä monestihan on niin, että toinen on täysin jyrännyt alistetuksi, silloin ei yhdessä asiointi suju.
Aikaisemmin eron saamiseksi oli käytävä täällä keskustelussa ja kolme kertaa, jotta sai eron, tai sitten oli pitänyt asua erillään jo useampia vuosia.
Tiedän, että näillä käynneillä hoidetaan hyvin paljon lasten asioiden järjestelyjä, jotta lasten asema erossa tulisi eroaville ymmärretyksi, nythän ilman terapiaa koetaan, että lapset voivat hyvin jos äiti tai isä luuhaa uuden suhteen kanssa, pussaillaan näkyvissä ja halaillaan jatkuvasti, tämä ei tee lasta onnelliseksi, tästä käsityksenne on aivan väärä.
Menkää käymään keskustelussa, vaikka se kolmas pyörä siellä olisi jo etsitty, hän ei saa olla terapeuttina missään nimessä, eikä milloinkaan.
Rakastelu ei ole terapiaa. Ja noista julkisesti suoritettavasti intohimoisista suudelmista ja hellyyden osoituksista, silloin ainakin toinen hakee tällä näyttämisellä itselleen jotkain, mutta missään tapauksessa se silloin ei ole edes ihastumista, vaan teatteria muille ihmisille, jopa lapsillenne.
Jokainen tällainen tilanne lastenne silmien edessä on henkinen pahoinpitely lapsillenne, uusikkohan selvästi haluaa lapsien kärsivän, ehkä jopa saavansa heidät ulos kodistanne.
Samaa mieltä "äläpakotamiestäsi" kanssa. Jos mies ei ole valmis menemään terapiaan ja juttelemaan jonkun ihmisen kanssa, niin ei hän sinne kyllä avoimin mielin pakotettunakaan mene.
Jos mies ei halua selvittää asioitasi sinun kanssasi (nähdä vaivaa mennäkseen terapiaan, joka on sinulle tärkeää) niin, käsittele asia niin kuin se on: Mies ei ota huomioon sinun tunteitasi lainkaan, hänelle on aivan sama mikä sinulle on tärkeää. Ainoa vaihtoehto on se, että käyt yksin terapiassa, käsittelet eron ammattilaisen kanssa ja kerrot tulevaisuuden suunnitelmistasi miehelle. Jos mies ei ole valmis myöntämään salasuhdetta, niin ei hän myöskään halua oppia virheistään ja korjata liittoanne! Nyt katse kohti tulevaisuutta ja sinun onneasi! Tsemppiä!
"Eläkää sitä sinkkuelämää niin kauan, että tiedätte solmiessanne jonkun kanssa liiton, että se tulee kestämään"
..kysyy jälleen kerran niitä selvänäkijän lahjoja..siis että käyttöön vaan ne!
Eikä kysy mitään selvännäkijän lahjoja, sillä kun tatrpekksi kauan seurustelee ja ei päästä samaan kämppään asumaan selviää myös missä tämä toinen aikaansa kuluttaa ja hänen arkitapansa tulevat jollakin tapaa tietoon, Samoin ehdit kuulla varmasti jotakin entisestä elämästään, huomaat rahankäytön ja monet muut asiat.
Olet valmiinpi harkitsemaan ja ajattelemaan asioita.
Kun alun huumaan antaa soljua ohi, silmillä näkee ja korvilla kuulee paljon paremmin, ei ole sokea asioille.
"Eikä kysy mitään selvännäkijän lahjoja, sillä kun tatrpekksi kauan seurustelee ja ei päästä samaan kämppään asumaan selviää myös missä tämä toinen aikaansa kuluttaa ja hänen arkitapansa tulevat jollakin tapaa tietoon"
Kuinka paljon on "tarpeeksi kauan"? 2 vuotta, 3 vuotta ... 10 vuotta, 20 vuotta?
Mää sitten niin kovin tykkään tällasista kirjoituksista, joissa neuvotaan, miten ihmisten pitäis elää elämänsä... Aivan, juu ja niin... Mutta tiedätkös, ettei elämä mene kuin elokuvissa ja esim työttömyys on riesana monessa perheessä, niin kiltistäkin ihmisestä tulee v-mäinen mäkättäjä. Kyllä siinä tunteista puhuminen ja pitkät keskustelut jää käytännön elämästä selviytymisen jalkoihin.
Äitini on ollut työttömänä viimeiset 20 vuotta, eikä isästä ole koskaan kuoriutunut mikään monsteri vaikkaTODELLA tiukkaa on ollut! Ärsyttää ihmiset, jotka laittaa oman ärsyttävyytensä yhteiskunnan piikkiin! Milloin syytetään alkoholia, peliriippuvuutta ja työttömyyttä! Työttömyys... sitähän se tarkoittaa, että raha tekee teidän huushollissa onnelliseksi? Onko sekään sitä tervettä elämää? Ottakaa vastuu omista mielialoistanne! Elämä on sellaista, millaisena sen näkee! Ja kukaan tuttavapiirissäni ei kärsi ylitsepääsemättömästä köyhyydestä. Ihmisten hyvinvoinnin varmistaa jo maamme sosiaalihuolto!
Tiedän, että karvastaa monia kaikki neuvot, vaikka olisivat kuinka hyviä. Kapinointia on paljon, toivon kuitenkin teidän kuulevan ja näkevän, sillä säästytte paljolta pahalta.
Omasta elämästään on laadittava jonkinlainen toiemnpidesuunnitelma ja laadittava budjetti, silloin on edes jokin johtolanka, joka säästää mahdollisilta pahoilta yli-tai alilyönneiltä.
Toki näitä suunnitelmia joutuu päivittämään, mutta kun päivitykset perustuisivat tosiasihoihin eikä toiveisiin ja unelmiin.
En mä siitä kirjoittanutkaan, että se töissä käyvä osapuoli olisi monsteri. Kokeilepa piruuttasi itse olla tuollainen viis vuotta "turhana" tuilla eläjänä! Viiden vuoden aikana yhteensä pari kuukauden töissä olopätkää, hakemuksia ja haastatteluja toisen perään... Ja kun oikeasti kouluttautui sillä mielellä, että alalta töitä löytyy. Eikä ole kieltäytynyt koulutuksensa alapuolelta olevistakaan töistä. Työssäkäyvän osapuolen rahoilla eletään, mutta esim hankintapuoli on "jäissä", kun vain peruselämiseen on varaa. Kokeile tosiaan pitkäaikaistyöttömyyttä ja tule sitten vasta mäkättämään vastuunottamisesta omista mielialoista, kun tiedät, miltä tuntuu, kun ei tunne kelpaavansa mihinkään. Oletko muuten koskaan tullut kysyneeksi äidiltäsi hänen fiiliksiään?
Olen kysynyt äidiltäni, joka sanoi aikoinaan, että tämä on tilanne ja tämän mukaan eletään. Ei hänkään ole inhottavaksi muuttunut. Sanoi, että jokaiselle on oma paikkansa elämässä ja tämä on tarkoitettu hänelle. Itse olen ollut aikoinaan 2 vuotta työttömänä, kunnes sain kotona olemisesta tarpeeksi. Vaikka täytti päivänsä kaikenlaisella, niin en minä siihen tyytynyt ja katkeroitunut. Lähdin opiskelemaan itselleni uuden ammatin. Oma valinta kai.
No tässä on ehkä vielä se selvitettävä, että minun mies haluaa terapiaan ja on myös valmis tekemään kaikkensa, että antaisin hänelle anteeksi tapailut. Se kuulostaa taas minun korviin oudolta koska hän ei ole koskaan edes myöntänyt niitä ( osittain) ennen kuin valehtelu olisi ollut jo hänelle itselleenkin liian naurettavaa. Silti asiassa on paljon epäselvää minulle , esim heidän tunteet toisiaan kohtaan jne jne. Nyt hän taas sanoo, että olen hullu jos edes kuvittelen että hänellä olisi tunteita tätä naista kohtaan. Selvennykseksi sen verran, että tämä heidän juttu alkoi jo viime syksynä tekstiviesteillä ( joka oli melkein päivittäistä), jolloin sanoin sen loukkaavan minua ja mieheni lupasi pyhästi, ettei enää pidä tähän yhteyttä. No sitten kun tuli ensimmäinen tilaisuus tavata minun seläntakana jouduttuani sairaalaan 2 viikoksi, alkoi tapailu. Samoin kun olin maalla käymässä, oli taas tavattu jne jne. Kun hän jäi kiinni nyt kasäkuussa viimeisestä kerrasta aloin selvittää asiaa. No kaikki tosiaan selvisi ja koko tämän ajan minua haukuttiin hulluksi kuvittelijaksi. Tämä nainen on ainoa ihminen koko meidän liiton ajalta ketä olen häntä pyytänyt olematta yhteydessä. Ainut. Se tässä loukkaakin eniten. Se ja tämä kauhea valehteleminen, joka jatkuu edelleen. Mieheni ei halua luopua minusta, mutta miten minä jatkan tästä? Milloin muka taas luotan ja en ahdistu aina kun olen jossain, että mitä minun seläntakana tapahtuu. Tässä vaiheessa kun olisin jo toivonut , että olisimme jo rentoutuneet parina, eikä niin että nyt saan koko ajan pelätä ja olla epävarma. Minä en enää oikein jaksa uskoa, että me enää onnistutaan. Ainakin tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Varsinkin kun olen antanút miehelleni tuhat kertaa mahdollisuuden puhua totta. Jos hän olisi ollut minulle täysin rehellinen, vaikka kaiken valehtelun jälkeenkin, edes nyt yhden kerran, ja sitten pyytänyt anteeksi, se olisi aivan eri asia. Silloin olisin pystynyt antamaan anteeksi ja jatkamaan elämää, koska tietäisin hänen puhuneen totta ja arvostavan minua niin paljon, että kokee sen tärkeäksi. Mutta ei. Sen sijaan että myöntäisi kaiken ja kertoisi mistä kaikki johtuu, hän on valmis tuhoamaan tämän liiton ja pitämään kiinni valheista itsepäisesti jotka on toiseksi todistettu. En ymmärrä. Raja se on minullakin.
Miehesi on ilmiselvästi kahden naisen loukussa. Hänellä on luultavasti tunteita teitä molempia kohtaan. Vanhasta irtipäästäminen on hankalaa kun on takana yhteistä historiaa, mutta kuitenkin tämä saa toiselta naiselta jotain, joka saa hänet valehtemaan sinulle. Eihän miehesi ole kanssasi omistamisen halusta? Ei halua että kukaan muukaan saa sinua? Se voisi olla syy pelkoon kertoa totuus. Ex-mieheni oli tällainen.
Oletko kysynyt toiselta naiselta millainen suhde tällä on mieheesi? Se tekee kipeää, mutta oman mielenrauhasi takia ehkä kannattaisi kysyä häneltä? Minun mielestäni miehiltä ei koskaan saa rehellistä vastausta tällaisissa asioissa, parempi kun kysyy siltä toiselta naiselta.
Jos yrittäisit lähteä ratkaisemaan suhdettanne terapeutin kanssa. Kuten joku edellä mainitsi, että yksittäiset käynnit aluksi voisivat olla hyvä idea.
Voimia!
Olen jo kysynyt asiaa tältä toiselta ja hän sanoo, että ei todellakaan ole edes ihastunut minun mieheen. Minulla onkin vähän kyllä sellainenen olo, että nämä tunteet on enemmän minun miehellä tätä naista kohtaan, mutta en voi tietää varmaksi. Mistä minä tiedän mitä ne on sopineet keskenään puhuvansa. Minun miehestä tiedän taas varmaksi, että hän on todella ihastunut, koska alkoi esim. kotona yhtä-äkkiä laulamaan koko ajan säännöt rakkaudelle biisiä jne jne. Eilen hän sitten sai raivarin kun sanoin , että en jaksa tätä enää ja haluan eron. Nyt minulla on sitten joku toinen, ja kuulema sen takia haluan eron. Huoh. Toivottavasti pysyn nyt päätöksessäni, enkä enää horju yhtään. Olen oman elämäni ansainnut.
Pakko sanoa, että verrataanko tässä ns. vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin avioero oli vieras ja tuomittava asia? Ja sitä kautta tuomitaan avioerojen suuri määrä nykypäivänä?
Jos näin niin pitäisi ensin miettiä, mikä piti ennen vanhaan ihmiset yhdessä. Ja yleensä se oli pakko, joka kumpusi yksilötasolla esim. taloudellisesta pakosta tai sitten yhteiskunnan aiheuttamasta paineesta eli eroaminen ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä. Noihin aikoihin ei välttämättä tosiaan menty naimisiin edes rakkaudesta eikä todellakaan tutustuttu toisiin vuosikausia ennen kuin mentiin naimisiin. Joskushan kyse saattoi olla jopa sopuavioliitoista. Toki vanhoina hyvinäkin aikoina oli todellisia rakkausavioliittoja, jotka kestivät loppuun asti, mutta väittäisin kyllä, että niiden lukumäärä voi olla prosentuaalisesti ihan sama kuin nykyäänkin.
Ennen oli siis epäonnisia suhteita, joissa pysyttiin väkisin yhdessä hampaat irvessä ja nykyään on epäonnisia suhteita, joissa erotaan. Uskoisin, että näissä ns. kahden ryhmän ihmisissä voi olla yhteneväisyyksiä sen kanssa, mikä johtaa avioliiton/suhteen epäonnistumiseen.
Ehkä se onnistuneen suhteen/avioliiton salaisuus on se, että syvällisemmällä tasolla löytää sen sielunkumppaninsa.
Varmaan " good old days" kirjoittamasi asiat ovat tosia. Nykyaika tuo kuitenkin mukanaan niin paljon houkutuksia. Ihmisen kulutus muissakin suhteissa kuin ihmissuhteissa on muuttunut lyhytjännitteisemmäksi.
Koti pitää sisustaa vuodenaikojen ja uuden trendin mukaan.Vaikka kaappi on täynnä vaatteita, pitää saada uusimpia muodin mukaisia. Ruokakaupat pursuavat mitä ihmeellisempiä ruokia. Salmiakin makuisena pitää saada kaikkea suklaasta porsaanlihaan. Miksei siis tässä " halua mitä vaan" yhteiskunnassa puolisokin olisi kierrätystavaraa.Ainahan voi löytyi joku parempi, vaikka oma vanhakin olisi ihan hyvä.
En siis kannata ylläolevaa ajattelutapaa, vaan tyydyn usein vanhaan ja tuttuun. Tosin mieheni itse laittoi itsensä kiertoon.
Ap, meistä jokainen elää omaa elämäänsä. Sinä elät omaasi lehtiä lukien, toisia moralisoiden, tuomiten ja saarnaten heidän kelvottomuudestaan. Se on sinun tyylisi, valintasi. Tosin olemalla tyytymätön toisten, täysin vieraiden ihmisten (tai tuttavien) elämään, tuskin olet tyytyväinen omaasi. Hyvin monet ihmiset alkavatkin "parantaa" toisten ihmisten elämänlaatua ja-tyyliä, kun omat resurssit ja voimat parantaa omaa elämää on lopussa.
Jokainen on oman elämänsä sankari. Kukaan muu kuin sinä ei elä elämääsi haluamallasi tavalla. Kenenkään toisen elämään et pysty vaikuttamaan, etenkään moraalisaarnoilla. Sen sijaan muiden elämästä voi oppia, paljonkin. Kuka mitäkin. Kunhan jaksaa kuunnella toisten elämän tarinoita ja kommelluksia avoimesti, syyttämättä, tuomitsematta, arvostelematta.
"The Show must go on!
The Show must go on!Yeah!
Inside my heart is breaking,
My make-up may be flaking,
But my smile, still, stays on!"
Olen tuttavapiirissä kiinnittänyt huomiota siihen että moni rakastuu ja menee kiireellä naimisiin...sitten alkaa arki, lapset, rahahuolet jne ja melko heppoisin perustein lähdetään suunnittelemaan eroa jo alle 10v naimisissaolon jälkeen... sitten ehkä löytyy uusi ihastus , muutama vuosi naimisissa...kriisi ja ero...
lapsia on 4-5 joilla parhaassa tapauksessa kaikilla eri isä...
En tiedä kuinka yleistä tämä on...enkä missään tapauksessa halua yleistää!
Jokaisella on vain se yksi elämä elettävänä ja päätökset tehdään sen mukaan...
Mutta toisaalta sitten taas tuntuu pahalta lukea arvosteluita siitä että ihmiset eroavat heppoisin perustein...kun itsellä juuri ero takana, mutta yhteistä taivalta takana lähes 30v... ja tiedän kyllä muitakin jotka ovat sinnitelleet liitossa mutta lopulta luovuttaneet!
Joten jokainen tavallaan :-)
Suhteessa, liitossa kuten elämässä yleensäkin ei ole kerrassaan mitään muuta varmaa paitsi epävarma, epävarmuus ja näiden tuoma epätäydellisyys. Siihen sinunkin pitää tyytyä. Ihmiset tekevät, pukeutuvat ym kuten haluavat, ei ole yhtä, kahta tai kolmeakaan oikeaa tapaa, tyyliä.
"On varsin ikävää katsella eronneita naisia, jotka pukeutuvat juuri ja juuri vesirajan alle ulottuviin hamosiin ja piukkoihin"
Minkä ikäinen itse olet? Onko avioliitossa mielestäsi sopivaa käyttää minihameita? Vai koskeeko tuo vain eronneita?
"Onko avioliitossa mielestäsi sopivaa käyttää minihameita?"
:D
Juuri niin. Kuvittelin jo, että nykyaika on niin ihanan vapaata, kukaan ei ole enää ryppyotsaisesti kertomassa miten pitää pukeutua missäkin iässä...
Tosiasia, ettei moni enää innostu kovin paljon vekkihameista, mikä onni. Jopa lähes 90-vuotias äitini on innostunut modernimmasta tyylistä, ymmärtää myös minihameita, edelleen, kuten 70-luvullakin.
Olipa vuodatus. Miksei sinulle mikään kelpaa, toisissa ihmisissä on kaikki pielessä? Oletko koskaan kyseenalaistanut näkemyksiäsi? Oletko ikinä miettinyt, miksi näet muut ihmiset niin negatiivisessa valossa? Ettet se vain olisikin sinä, joka on negatiivinen ja tyytymätön itseesi? Normaali ihminen, joka on tyytyväinen elämäänsä ei tuollaisia vuodatuksia kirjoittele.
Tyyneysrukous:
"Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.”
Ihminen yrittää joskus muuttaa sellaisia omia asioita, joita ei voi muuttaa. Miksi? Siksi, että on tavattoman haastavaa, suorastaan vaikeaa ja hankalaa (jopa nöyryyttävää) hyväksyä se, ettei asiaan voi vaikuttaa. Sinun ap pitäisi nyt nöyrtyä nyt oikein kunnolla: et pysty mitenkään muuttamaan toisten ihmisten elämää. Toiset ihmiset elävät omaa elämäänsä, ei sinun.
Kirjoitat naulan kantaa. Harva meistä on niin hyvä ihminen, etteikö omassa elämässäkin olisi "tekemistä" - ja niin kauan kuin näin on, kannattaa besserwisseröinnin sijaan keskittyä omiin asioihin. Jostain syystä vaan tuntuu aina löytyvän ihmisiä, jotka tietävät mielestään kovin hyvin, miten toisten pitäisi elämänsä elää... Mutta kuten vanhassa sanonnassa sanotaan: kannattaa ensin pitää omat portaat puhtaina lumesta ennen kuin menee luutineen naapurin oven taa...