Millainen YTM olisit?

ex-junnukiekkoilija joka olisi korkannut ensimmäisen naisen omistukseensa yläasteella, toisen amiksessa/lukiossa ja kolmantena oman kauniin vaimonsa. Asuisin isotonttisella ok-talossa 30v ikäisenä varakkaana duunarina.

Mun persoona ei muutu vaikka saisin naisen. Olisin käytökseltään kunnioittava, kohtelias, rauhallinen vakaa ja mukava, rehti ja luotettava. En pettäisi ikinä ja haluan vain yhden naisen.

Ihan mielenkiintoinen ajatusleikki, mutta törmäsin siihen, etten edes pysty kuvittelemaan henkilöä, joka samaan aikaan olisi naisten suosiossa mutta olisi silti yhä olennaisesti minä eikä joku toinen. Tehtävä on vähän kuin yrittäisi kuvitella mielessään värin, jota ei oikeassa maailmassa ole olemassa; havaintojen kautta määrittynyt minuus ja sen ajatteluprosessit eivät pysty taipumaan laatikkonsa ulkopuolelle.

Kalju ja naamaan tatuoitu 163cm pitkä ja yhtä leveä pujopartainen "rakennusmies" tai portsari. Pituuskompleksi yhdistettynä hormoneihin tekee aina vaikutuksen naisiin.

Samalla voi ainakin jälkimmäiseen työnkuvaan sopien välittää huumeita mutta olla kuitenkin "niin ihanan jännittävä ja lutuinen vaikka välillä pieksääkin jonkun".

Toki asiaan kuuluu se että naiselle ollaan kivoja ja käytetään naisen typerää pikkupiskiä kävelyllä ettei naisen itse tarvii vaan voi keskittyä meikkaamiseen.

Kieltämättä tilanne on sikäli hankala, että nykyisen minäni on lähes mahdotonta taipua muuhun muotoon kuin rautalangalla nujerretun bonzai-puunkaan enää kasvaa suureksi tammeksi. Mutta silti elämässäni oli joskus vaihe, jolloin vielä vilpittömästi uskoin tulevaisuuteen ja naissukupuoleen. Mutta tämä oli hyvin varhain 8-12 vuotiaana. 13-vuotiaana todellisuus olikin jo iskenyt vasten kasvojani ja tytöt suhtautuivat minuun jopa halveksuen tai vain ignoorasivat minut totaalisesti.

Muistan kuinka ala-asteen tokaluokalla olin ihastunut erääseen luokalleni tulleeseen uuteen tyttöön. Paitsi että häiriköin tyttöä ahkerasti, provosoin jopa tappelun vain tehdäkseni häneen vaikutuksen. Pari muuta poikaa oli tullut kerjäämään minulta ja kaveriltani karkkia, ja olimme hyvin lähellä kerrostalon pihamaata, jossa kyseinen tyttö asui. Silloin jokin sisälläni laski 1 1. Jos siirtyisimme parikymmentä metriä sivummalle aivan ihastukseni ikkunan alle, voisin aloittaa tappelun muiden poikien ärsyttävästä karkin kerjäämisestä. Kun voittaisin tappelun ja ihastukseni näkisi voittoni ikkunasta, voisin tehdä häneen vaikutuksen.

Kuinka ollakaan ihastukseni tuli pikkusiskonsa kanssa pihalle katsomaan tappelua, ja kun karkkia kerjänneet pojat lähtivät vielä karkuun, pääsin voittajana juttelemaan ihastukselleni. Olin silloin jopa hyvin lähellä elämäni ensimmäistä suudelmaa. Menimme talon kerhohuoneelle juttelemaan, missä pyysin tyttöä toiseen huoneeseen istumaan kanssani sohvalle. Kaveriani ja tytön pikkusiskoa pyysin odottamaan toisessa huoneessa. Vakaa aikomukseni oli suudella tyttöä. Olimme sohvalla ja katsoimme toisiamme silmiin. Silloin ovi paukahtaa auki ja kaverini ryntää sisään huutaen: "Minä en suostu jäämään kahdestaan tuon inhottavan tytön kanssa!" Olin tyrmistynyt ja vihainen kaverilleni, ja silloin ihastuksenikin sanoi, että hänen täytyy nyt mennä kotiin.

Enkä vielä tänäkään päivänä ole elämässäni suudellut. \o/

Jos siis haluan kuvitella itseni YTM:ksi, minun on palattava ajassa taaksepäin tuohon pieneen räkänokkaan, jolla oli koko tulevaisuus edessään. Mistä haaveilin ja millaiseksi mieheksi hän halusi kasvaa? Tuolloin haaveilin lapsellisesti sankaruudesta, että pelastaisin ihastukseni vähintäänkin roistojen tai villien intiaanien kynsistä, taikka olisin formulakuski. Ajattelin, että jos sitten formulakuskina joutuisin vakavaan onnettomuuteen ja teho-osastolle, se kyllä kannattaisi, jos vain ihastukseni olisi minusta kovasti huolissaan. Rakkaudessa ei ole kyse vain kilpailun voittamisesta.

Mutta tämä muistelu kaikessa huvittavuudessaankin on lopulta katkeran surullista, sillä tuon pienen pojan siivet katkesivat ja unelmat kuolivat niin kauan sitten. Elämä on osoittautunut parhaimmillaankin pelkäksi dualistiseksi tragikomediaksi itsesäälin ja naurettavan epäonnen välillä.

Edellisessä viestissä on jotain kovin tuttua. Minäkin olin ikävuosina 8-12 melko optimistinen ja iloinen pakkaus. Ihastuin tuolloin muutamiin luokkatovereihin ja kuten edellinenkin kirjoittaja, myös minä "ahdistelin" ja pyrin tavalla tai toisella herättämään heidän huomionsa. En silloinkaan ollut mitenkään suosittu, mutta uskoisin että pienellä hienosäädöllä ja odottamalla vaikka vuoden tai pari, kyseinen hössötys olisi voinut jopa tehota naissukupuoleen.

Jotain kuitenkin tapahtui kun tuli aika siirtyä yläasteelle. Se oli täysin eri maailma ala-asteeseen verrattuna ja näin jälkikäteen tuntuu että kaikilla luokkatovereillani oli murrosikä alkanut selvästi aiemmin kuin minulla. Itse asiassa luokalleni tuli vain pari tuttua ala-asteelta, kyseinen yläaste kun oli ja on varsin iso koulu. Hyväntahtoisen nahistelun ja tönimisen lisäksi kuvioon astui nyt myös täydellinen eristäminen ja hylkääminen. Toki rinnakkaisilta luokilta löysin muutamia kavereita, mutta koko oma luokka inhosi minua. En välittänyt ulkonäöstäni senkään vertaa kuin ala-asteella enkä toisaalta yhtään ihmettele miksi finninaamainen verkkarinörtti ei löytänyt seuraa.

Kuten olen kertonut, ekan kerran seurustelin 16-vuotiaana eikä siitä tullut yhtään mitään, kuten ei myöhemmistäkään suhteista. Toki olen suudellut viittä tyttöä, mutta se on laiha lohtu kun tietää että aikavälillä 2004-2007 silloiset koulukiusaajat todennäköisesti poksauttelivat minkä ehtivät.

Eilen riitelin äitini kanssa asiasta, joka on vaivannut minua pitkään ja saamme siitä riidan aikaiseksi melkeinpä toistuvasti. Kyse on siitä, että isoäitini kuoltua 2001 äitini myi pari sjoitusasuntoa ja käytti niitä rahoja (reilu 100.000e?) elämiseen kun oli kotiäitinä. Vuoteen 2007 mennessä rahat oli käytetty ja hän meni takaisin töihin. Äitini on puolustanut tätä asiaa sillä, että on saanut olla kotona eikä minunkaan tarvinnut olla yksin kotona. Minä kyllä kyseenalaistan tämän asian hyödyn, sillä hänen kotiäitiytensä oli ehkäpä osasyyllinen minun syrjäytymiseeni ja asuntojen yhteisarvo olisi tällä hetkellä noin 200.000e joten olemme myös kyseisen summan verran köyhempiä. Jos äitini olisi käynyt töissä, olisin koulun jälkeen voinut tutustua kavereihin ja vastakkaiseen sukupuoleen, sen sijaan että hän haki minut koulusta ja olin kaikki iltapäivät kotona. Vain herra tietää millaista elämäni olisi nyt, jos olisin murrosiän kynnyksellä viettänyt vapaa-aikaani kuten muutkin enkä päässyt syrjäytymään ratkaisevalla hetkellä.

Tulipas pitkä ja asian ohi menevää tekstiä. Vastaus alkuperäiseen otsikon mukaiseen kysymykseen: Minusta olisi voinut tulla hauska supliikkimies, jos olisin 13-vuotiaana osannut yhdistää ala-asteen aikaisen luonteeni, nykyisen ulkonäköni ja normaalien teinien vapaa-ajanvieton.

Ei tarvitse miettiä, näen sen peilistäkin.

Vaikea sanoa - luulen, että yltäisin korkeintaan KTM:ksi ilman, että olisin joku muu kuin olen. KTM:nä olisin jonkinlainen kompromissi pukumiehen ja sätkäkonehipin välillä ja jos olisin YTM, niin jompikumpi näistä kahdesta. Sätkäkonehippi houkuttelisi ehkä aidompia naisia, pukumies kullankaivajia, joten mieluummin sätkäkonehippi. Tai kaikista mieluimmin niin että olisin sätkäkonehippi nuoruuteni, ja sitten keski-ikäisenä eli kolmekymppisenä eli nyt muuttuisin pukumieheksi, joka olisi hippiyden loppuvaiheissa sitouttanut ihanan yliopistotytön itselleen.

Olisin DarkFear

Vähän niinkuin Teemu Selänne onnellisesti naimisissa nuoruuden rakkautta, eikä kukaan voisi tulla väliin. Mutta pitää olla yhtä rikas kuin Teemu, että naiset tuollaista voisi arvostaa.