Kiltti kysymys, joka ei varsinaisesti kuulu suhteet-osastoon, mutta liippaa aikuisena olemista ja varmaan etenkin yksin elävänä aikuisena olemista: tuleeko teille koskaan sellainen olo, että voi kun joku kertois, mitä pitää tehdä, mitä pitää syödä - miten hommat ylipäänsä hoituu?
Luulen, että en kauaa jaksaisi liian tiukkoja elämisen raameja, mutta joskus toivon, että voi kun olis käsketty tehdä yksi asia kahdelta, toinen puoli neljältä, syödä viideltä ja mennä nukkumaan kymmeneltä. (Tietty pakettiin kuuluisi se, että viiden ruoka olisi valmiina pöydässä, niin myös aamiainen, ja aamulla sen päivän vaatteet tuolilla pinossa odottamassa :)).
Luulen, että en kauaa jaksaisi liian tiukkoja elämisen raameja, mutta joskus toivon, että voi kun olis käsketty tehdä yksi asia kahdelta, toinen puoli neljältä, syödä viideltä ja mennä nukkumaan kymmeneltä. (Tietty pakettiin kuuluisi se, että viiden ruoka olisi valmiina pöydässä, niin myös aamiainen, ja aamulla sen päivän vaatteet tuolilla pinossa odottamassa :)).
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hyvä vaan että voi itse päättää omista asioistaan.
Kun tään kauheen kiireen välissä on unohtunut ostaa toi puhelin?
nyt mä en ymmärtänyt. Voitko vähän selventää sitä, miten se, että olet unohtanut ostaa puhelimen, vastaa kysymykseeni?
En pidä aikatauluista enkä kelloista. Ne ovat välttämätön paha, jotta yhteiskunta toimii, mutta henkilökohtaisesta elämästäni pidän aikamäärittelyt pois.
Siivoan silloin, kun näyttää tarpeelliselta siivota, syön silloin, kun on nälkä, nukun, kun väsyttää, leikkaan nurmikon, kun se alkaa nyttää ylikasvavalta röntsältä... jne jne.
Mihin tarvitsisin "käskytystä"? Tai paremminkin: miten ikuna voisin sietää sitä, että joku koettaisi pomottaa minua kotonani?
Tyttäreni juuri kävi tuossa kysymässä, koska pelattaisiin sulista - ei siis vaatinut, vaan kysyi. Sanoin, että kymmenen minuutin päästä. On mukava luvata, kun asiat toimivat yhteisestä kiinnostuksesta ja halusta tehdä tai olla tekemättä...
*poistuu pihalle mailaa heilutellen*
pidä selittelystä, selvennän hiukan, koska vastaukset näkyvät olevan jyrkkiä:
minäkään en pidä aikatauluista enkä käskytyksestä; olen työssänikin täysin omien tekemisteni ja pitkälti aikataulujenikin herra.
Mutta välillä väsyn päättämään ja kantamaan vastuun kaikesta aina aivan itse - vaikka tiedän, että jos joku pyrkisi päättämään asioista puolestani, mullan nousisi pitemmän päälle karvat pystyyn. Kai kyse on jostain silloin tällöin iskevästä regressiosta, kaipuusta lapsen maailmaan, jonka sisällä voi vapaasti, koska sen raamit pysyy pystyssä itsestä riippumatta.
Aluksi tosiaan luin juttusi ja ajattelin, että ei hitto, eipä tule koskaan ikävä "talutusta".
Nyt menee ohi, mutta kun tarkemmin ajattelee niin kyllä sellainen turvattu ja valmiiksi taulutettu elämä on helppo. Esim. faija pistää lukioon, lukion jälkeen liukuhihna vie yo:oon ja sitten hihna jatkaa faijan frendin firmaan exceliä ja tietojärjestelmää käyttämään. Aamut alkaa kasilta ja viideksi ehtii avokin kattamaan pöytään.
Keskiluokkaista, sitä se elämä tosiaan parhaimmillaan on. Sellaista kai jossain määrin kaipaa, vaikka valitsemani polku on mutkaisempi ja ehkä mielenkiintoisempi.
kun ymmärsit edes osin, mitä tarkoitin. Kyse on nimenomaan sellaisen turvallisuuden kaipuusta, jonka tietty säännönmukaisuus ja ulkoaohjattuus antavat. Ei niin, ettäkö sellaista sitten viime kädessä itsekään jaksaisin - välistä tulee vain tunne, että mä en jaksa päättää kaikesta aina itse; voi kun joku kantaisi vastuun mun puolestani; voi kun ei aina tarvitsisi kysenalaistaa ja itse keksiä, miten asiat on ja niin edelleen. Lyhyesti: miksen voi olla uskovainen!
Ristiriita on sitten siinä, että sitten kuitenkaan en usko ja luota siihen, mitä muut sanoo. Enkä voikaan uskoa, koska aika usein epäuskoni on osoittautunut ihan aiheelliseksikin.
Vaan tässäpä tallataan, tapellaan, ollaan oikeassa ja ollaan väärässä, pienet ihmiset pienellä maapallolla keskellä suurta avaruutta. Onneksi aina viime kädessä voi stoalaisittain turvautua ikuisuuden näkökulmaan.
Itsellenikin tuli mieleen kysymys uskosta. Olen itse ateisti tai ainakin agnostikko. En kuulu mihinkään uskontokuntaan ja testamentissani en halua tulla haudatuksia minkään uskontokunnan "pyhälle maalle".
toisinaan sitä sellaista talutushihnaa ja ohjekirjaa, johon on kaikki kirjoitettu, kaipaisi.
Kaiken kaikkiaan, vielä sinkkuna, sitä on loppujen lopuksi yksin ja kiitää halki maailman kaikkeuden tällä jumalan hylkäämällä geoidilla noin 118000 km/h. (tulikohan pilkkuvirhe)
Oikeastaan mulla on tässä asiassa kahtiajakautunut mielipide ihmisistä.
Toisella mä mollaan heitä esim "who are those fukkin´ idiots?" ja toisella mä ylistän heitä kuten vaikka "you walk on the water like jesuz"
Mä tarkoitan, että kaikenkaikkiaan tämän ketjun kaltainen musta-valko ajattelu on kuitenkin penseää ja mä pyrin siitä pois. Kaikki on liian kompleksista, että on vaan parempi live and let die.. muuten se kompleksisuus tekee tästä ympyrän, historiattoman, epämääräisen sarjan tapahtumia aikajanalla. Toisille se on valmiiksi talutettu ja he ovat tyytyväisiä. Meille jotka vaikka vapaina radikaaleina kyseenalaistetaan osakin tästä lienee opetus se, että helpointa on kimpassa. =) En mä oikein osaa tätä esiin tuoda... mun tarttis kait vähän funtsia ja yrittää yksinkertaistaa.
että tajusin pointin. Oon nyt niin helkkarin väsynyt (pitkä päivä takana), etten jaksa kiteyttää.
Itsekin tunnustaudun agnostikoksi; mutta mulla on yksi arvo, jota pidän jossain mielessä absoluuttina, nimittäin elämä. Ja ihmisen näkökulmasta se avartuu tyyliin oma ja läheisimpien elämä, ihmisen elämä, elukoiden elämä, kasvien elämä jne. Musta on kuitenkin inhimillistä asettaa esim. omat lapset (anteeks mitkä?) etusijalle vieraisiin nähden, kun jaetaan pelastusvenepaikkoja. Kunhan samalla muistaa, että kaikki elämä viime kädessä vaikutta ja palautuu omaan pikkupiiriin, jolloin on syytä kiinnittää huomiota vähän laajemminkin.
Mistäs tuo nyt tulikaan mun mieleeni... ai niin, siitä, miten suhtautua ihmisiin. Mä pääosin kyllä riemastun ja välitän ja opin ihmisistä suunnattomasti; melkein kaikissa voi tunnistaa jotain, ja jos ei tunnista, niin sitten oppii. Mutta usein hyvin erilaisten suhtautumistapojen takaa paljastuu ne samat perustarpeet ja tunteet, jotka itselläkin on, ne vaan ilmenee eri tavoin. Vaikka kyllä mulla palaa myös päivittäin hihat, ennen kaikkea siitä, että tyypit ei vaivaudu ajattelemaan, mitä joku oikeasti tarkoittaa, vaan tarttuvat helpoimpaan, ensimmäisenä mieleen tulevaan tulkintaan.
Taitaa mennä jorinaksi. Lähden syömään ja lepäämään. Sunnuntain jatkoa!
Itse pidän aikaa stabiilina dimensiona. Kaikki kolmiuloitteisuutta mittaavat mallit saa mut hämilleni ja jopa voimaan pahoin. Aikaan on helppo ankkuroida. Se, että me pyritään lokeroimaan fyysisyyden lisäksi ihmisten parisuhde ratkaisuja ajaa mielenkiinnon pääpointista toisaalle. Sinkullakin on oikeus olla kyllästynyt valintoihin ja oikeus haluun saada manun illallinen. Siellä ne taustalle ne perustarpeet kuitekin jyllää ja niistä poikkeaminen on hyvin erikoista. JOs lähdetään a:sta juoma, ruoka... sairautta kieltäytyä. Seksi...hmmm
armeijaan! Siellä kerrotaan koska on nälkä ja koska on nukkuma-aika!
siellä pitää käsittääkseni itse viikata vaatteet :P
Ja laitta sänky aamuisin ojennukseen...Armeija oli perseestä.
Intti kyllä sux big time! En jaksanut olla loppuun, vaan lähdin opiskelemaan puolessa välissä.
En tosiaankaan kaipaa neuvojia !!!
Mielenterveyspuolella saa juuri kuvaamasi laista palvelua, toinen vaihtoehto on hakeutua armeijaan!
Jos et kauaa jaksa, suosittelen inttiä, sieltä pääsee pois toisin kuin tuolta lataamopuolelta.
Mä oon myös välillä miettinyt miten ihanaa olisi mennä välillä armeijaan. Ei tarvitsisi itse miettiä mitään. Edes viikon ruokalistaa. Varmaan joku stressioire.