Toisena päivänä se sujui meiltä molemmilta helpommin. Hän nojasi rintaani ja tunsin hänen parfyyminsa tuoksun puserolla. Tajusin, etten ollut katsonut tätä naista kunnolla pitkään aikaan. Tajusin, ettei hän ole nuori enää. Hänellä oli ryppyjä kasvoillaan ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa. Avioliittomme oli ottanut osansa hänestä. Hetken ajattelin, mitä olin tehnyt hänelle.
Neljäntenä päivänä nostaessani häntä ylös, tunsin läheisyyden tunteen palaavan. Tämä nainen oli antanut kymmenen vuotta elämästään minulle. Viidentenä ja kuudentena päivänä tajusin, että läheisyytemme oli kasvamassa. En kertonut Janelle tästä. Hänen kantamisestaan tuli päivä päivältä helpompaa. Ehkä jokainen päivä teki minut vahvemmaksi.
Yhtenä aamuna hän oli valitsemassa vaatteita ylleen. Hän koitti monia asuja, muttei tuntunut löytävän mieleistään. Sitten hän huokaisi, että kaikki pukunsä ovat liian isoja. Yhtäkkiä tajusin, että hän oli laihtunut niin paljon, se oli tehnyt hänen kantamisensa helpommaksi. Sitten tajusin sen.. hän oli haudannut niin paljon tuskaa ja katkeruutta sisälleen. Alitajuisesti kurotin häntä kohti ja kosketin hänen päätään. Poikamme tuli sillä hetkellä sisään ja sanoi "Isä, on aika kantaa äiti ulos". Hänelle siitä oli tullut oleellinen osa elämää, nähdä isänsä kantavan äitiään. Vaimoni pyysi poikamme tulemaan lähemmäs ja halasi häntä tiukasti. Käänsin kasvoni poispäin, koska pelkäsin että muuttaisin mieltäni viime hetkellä. Sitten pidin häntä sylissäni kävellessäni makuuhuoneesta, olohuoneen läpi eteiseen. Hänen kätensä oli kietoutunut niskaani kevyesti ja luonnollisesti. Pidin hänen vartalostaan tiukasti kiinni: tuntui kuin olisi hääpäivämme jälleen. Mutta hänen huomattavasti kevyempi vartalonsa teki minut surulliseksi.
Viimeisenä päivänä, kantaessani häntä pystyin tuskin ottamaan askeltakaan. Poikamme oli mennyt jo kouluun. Pidin vaimostani tiukasti kiinni ja sanoin, etten ollut tajunnut että elämästämme puuttui läheisyys.
Ajoin toimistolle.. hyppäsin autosta nopeasti lukitsematta ovia. Pelkäsin että pieninkin viivästys saisi minut muuttamaan mieleni. Kävelin yläkertaan. Jane avasi oven ja sanoin hänelle: "Olen pahoillani Jane, mutten enää halua erota hänestä. Avioelämämme oli tylsää luultavasti siksi, että me kumpikaan emme arvostaneet pieniä yksityiskohtia elämässämme, eikä siksi ettemme olisi rakastaneet toisiamme enää. Nyt ymmärrän, että kantaessani hänet sisään hääpäivänämme, velvollisuuteni on kantaa häntä kunnes kuolema meidät erottaa." Jane vaikutti yhtäkkiä heräävän. Hän antoi minulle äänekkään läimäytyksen, pamautti oven perässään ja puhkesi kyyneliin. Kävelin alakertaan ja ajoin pois. Pysähdyin matkalla kukkakauppaan ja ostin kimpun kukkia vaimolleni. Myyjätär kysyi mitä korttiin kirjoitettaisiin. Hymyilin ja kirjoitin "Kannan sinua jokaikinen aamu kunnes kuolema meidät erottaa. " Sinä iltana tulin kotiin kukat kädessäni ja hymy kasvoillani. Juoksin raput yläkertaan ja löysin vaimoni sängystä, kuolleena. Vaimoni oli taistellut syöpää vastaan kuukausia ja olin ollut niin kiireinen Janen kanssa, etten ollut edes huomannut sitä. Hän tiesi kuolevansa pian ja halusi pelastaa minut poikamme negatiiviselta reaktiolta, jos olisimme päätyneet eroon. Poikamme silmissä sentään... olin rakastava aviomies.
Neljäntenä päivänä nostaessani häntä ylös, tunsin läheisyyden tunteen palaavan. Tämä nainen oli antanut kymmenen vuotta elämästään minulle. Viidentenä ja kuudentena päivänä tajusin, että läheisyytemme oli kasvamassa. En kertonut Janelle tästä. Hänen kantamisestaan tuli päivä päivältä helpompaa. Ehkä jokainen päivä teki minut vahvemmaksi.
Yhtenä aamuna hän oli valitsemassa vaatteita ylleen. Hän koitti monia asuja, muttei tuntunut löytävän mieleistään. Sitten hän huokaisi, että kaikki pukunsä ovat liian isoja. Yhtäkkiä tajusin, että hän oli laihtunut niin paljon, se oli tehnyt hänen kantamisensa helpommaksi. Sitten tajusin sen.. hän oli haudannut niin paljon tuskaa ja katkeruutta sisälleen. Alitajuisesti kurotin häntä kohti ja kosketin hänen päätään. Poikamme tuli sillä hetkellä sisään ja sanoi "Isä, on aika kantaa äiti ulos". Hänelle siitä oli tullut oleellinen osa elämää, nähdä isänsä kantavan äitiään. Vaimoni pyysi poikamme tulemaan lähemmäs ja halasi häntä tiukasti. Käänsin kasvoni poispäin, koska pelkäsin että muuttaisin mieltäni viime hetkellä. Sitten pidin häntä sylissäni kävellessäni makuuhuoneesta, olohuoneen läpi eteiseen. Hänen kätensä oli kietoutunut niskaani kevyesti ja luonnollisesti. Pidin hänen vartalostaan tiukasti kiinni: tuntui kuin olisi hääpäivämme jälleen. Mutta hänen huomattavasti kevyempi vartalonsa teki minut surulliseksi.
Viimeisenä päivänä, kantaessani häntä pystyin tuskin ottamaan askeltakaan. Poikamme oli mennyt jo kouluun. Pidin vaimostani tiukasti kiinni ja sanoin, etten ollut tajunnut että elämästämme puuttui läheisyys.
Ajoin toimistolle.. hyppäsin autosta nopeasti lukitsematta ovia. Pelkäsin että pieninkin viivästys saisi minut muuttamaan mieleni. Kävelin yläkertaan. Jane avasi oven ja sanoin hänelle: "Olen pahoillani Jane, mutten enää halua erota hänestä. Avioelämämme oli tylsää luultavasti siksi, että me kumpikaan emme arvostaneet pieniä yksityiskohtia elämässämme, eikä siksi ettemme olisi rakastaneet toisiamme enää. Nyt ymmärrän, että kantaessani hänet sisään hääpäivänämme, velvollisuuteni on kantaa häntä kunnes kuolema meidät erottaa." Jane vaikutti yhtäkkiä heräävän. Hän antoi minulle äänekkään läimäytyksen, pamautti oven perässään ja puhkesi kyyneliin. Kävelin alakertaan ja ajoin pois. Pysähdyin matkalla kukkakauppaan ja ostin kimpun kukkia vaimolleni. Myyjätär kysyi mitä korttiin kirjoitettaisiin. Hymyilin ja kirjoitin "Kannan sinua jokaikinen aamu kunnes kuolema meidät erottaa. " Sinä iltana tulin kotiin kukat kädessäni ja hymy kasvoillani. Juoksin raput yläkertaan ja löysin vaimoni sängystä, kuolleena. Vaimoni oli taistellut syöpää vastaan kuukausia ja olin ollut niin kiireinen Janen kanssa, etten ollut edes huomannut sitä. Hän tiesi kuolevansa pian ja halusi pelastaa minut poikamme negatiiviselta reaktiolta, jos olisimme päätyneet eroon. Poikamme silmissä sentään... olin rakastava aviomies.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vanha tarina. Ihailtavaa, että vaimo halusi lasten näkevän puolisonsa edelleen hyvänä isänä. Kaikissa avioliitoissa vikana ei kuitenkaan ole se läheisyyden puuttuminen. Ja niissä joissa se on, syyt sen puuttumiseen ovat usein raskaita. Ei avioeroa hakevia saa kuitenkaan syyllistää...kaikilla on siihen omat syynsä.
Todella viisas kertomus todellissta äidistä, joka jätti lapsilleen ehjän kuvan ja rakastavan isän.